Eräissä illanistujaisissa 2000-luvun alussa Saara Pellanderin puolison kaverit puhuivat Nykäsen Matista ja Mervistä. Pellander kuunteli keskustelua hämmentyneenä. Hän ihmetteli ääneen, keitä oikein olivat Matti ja Mervi, joista Suomessa vähän väliä kohkattiin. Kaverit ihmettelivät, eikö Pellander todella tiennyt.

Ei hän tiennyt, sillä vaikka Pellander oli suomalainen, hän oli myös saksalainen, joka oli vasta muuttanut uuteen kotimaahan.

Düsseldorfin kupeessa kasvaneelle Pellanderille Suomi oli aina ollut äidin kotimaa. Nuorena hän ajatteli, että lukisi Waltarinsa, muuttaisi Turkuun ja sitten hänestä tulisi totaalisen suomalainen.

Mutta kun Pellander ei tuntenut karaokebaarissa kavereidensa laulamia iskelmälauluja, häntä turhautti.

Vierauden kokemuksista on kuitenkin ollut ensi käden hyötyä, sillä Pellanderista tuli siirtolaisuuden tutkija.

Elokuun alussa hän aloitti työnsä Turussa sijaitsevan Siirtolaisuusinstituutin toimitusjohtajana.

Siirtolaisuusinstituutin tehtävä on tutkia muuttoliikettä sekä dokumentoida ulkomailla asuvien suomalaisten elämää. Se myös ylläpitää arkistoa ja kirjastoa sekä tuottaa siirtolaisuuteen liittyviä julkaisuja.

Alun perin suomalaiset yliopistot perustivat Siirtolaisuusinstituuttisäätiön vuonna 1974.

Pellander pitää tärkeänä, että instituutti tekee yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tutkimusta. Maahanmuutto on politisoitunut aihe, ja siksi tutkitulla tiedolla pitää olla roolinsa julkisessa keskustelussa.

Pellander visioi, että instituutin tutkijat voisivat olla aktiivisesti mukana keskustelemassa Twitterissä, jossa puhe maahanmuuton ja turvapaikanhakijoiden ympärillä käy välillä kovilla kierroksilla.

Pellander sanoo, että hän ei itse ole joutunut vihapuheen kohteeksi tutkijana mutta tuntee ihmisiä, jotka ovat.

– On tosi tärkeää, etteivät tutkijat hiljennä keskustelua sen takia, hän sanoo.

Pellanderia kuitenkin vaivaa, että siirtolaisuudesta puhutaan Suomessa varsin suppeasti, lähinnä maahanmuuttopolitiikan ja turvapaikanhakijoiden näkökulmista. Ne ovat tärkeitä aiheita, mutta siirtolaisuus on paljon muutakin.

– Muuttoliike on muutakin kuin se, mikä liittyy turvallisuuspuheeseen. Media lähtee helposti mukaan siihen, mistä luodaan moraalista paniikkia. Ilmiö on tutkijan näkökulmasta määrällisesti hyvin pieni erityisesti Suomessa, hän sanoo.

Esimerkiksi vuonna 2019 oleskelulupaa Suomesta haki runsas 70000 ihmistä. Turvapaikkahakemuksia oli 4500, ja EU-kansalaisia rekisteröitiin 10000.

Turvallisuuspuheella Pellander viittaa siihen, että julkisuudessa maahanmuuttoon yhdistetään erilaisia uhkakuvia. Se on yleistynyt Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana.

Osaltaan siihen liittyy perussuomalaisten nousu, mutta puhetapaa ovat käyttäneet myös muiden puolueiden poliitikot.

Turvallisuuspuheen tunnistaa esimerkiksi siitä, että ”meidän” ja ”heidän” välille luodaan vahvaa vastakkainasettelua.

Pellander ottaa esimerkiksi perheen sisällä tapahtuvan väkivallan: Jos väkivallanteko tapahtuu ulkomaalaistaustaisessa perheessä, tekoa selitetään usein vieraalla kulttuurilla. Jos teko tapahtuu suomalaisessa perheessä, taustalla ovat yksilölliset syyt.

Pellander huomauttaa, että usein maahanmuutto myös nähdään poikkeustilana tai kriisinä, joka vaatii erityistoimenpiteitä. Hänestä mielekästä olisi nähdä siirtolaisuus laajana ilmiönä. Ihmiset ovat aina liikkuneet, joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä.

Saara Pellander syntyi vuonna 1980 Haanin pikkukaupungissa Saksassa suomalais-saksalaiseen perheeseen. Lapsena äiti puhui Pellanderille suomea muutaman vuoden ajan. Kouluikäisenä hän kävi kerran viikossa suomalaisessa kielikoulussa Düsseldorfissa.

Jo lapsena Pellander haaveili muutosta Suomeen. Hänen äidillään oli suomalainen ystävä, jolla oli Pellanderin ikäinen lapsi.

Pellander kävi kaverinsa luona Turussa kielilomilla ja tutustumassa suomalaiseen kouluun. Saksan pitkät pääsiäislomat mahdollistivat pitkät vierailut toisessa maassa.

Turkulaisen koulun pihalla Düsseldorfin alueen leutoihin talviin tottunut Pellander liukasteli.

– Se oli kestonaurunaihe, että siellä koulun pihalla kaatuilin, hän sanoo.

Lukioikäisenä Pellander vietti vuoden vaihto-opiskelijana Perthissä Australiassa. Valtio-opin yliopisto-opinnot hän aloitti Saksan Marburgissa.

Pellander tuli Turkuun vaihto-opiskelijaksi, sillä hänellä oli Suomessa poikaystävä, kavereita ja muita verkostoja. Siksi hän myös halusi jäädä. Hän päätti hakea opiskelemaan Turun yliopistoon poliittista historiaa, vaikka ei ollut vielä valmistunut Marburgin yliopistosta.

Kun pääsykokeitten tulokset tulivat, Pellander ei löytänyt nimeään listalta yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan rakennuksen ovesta.

Kolme vuotta Saksassa alan oppeja päntännyt Pellander oli pettynyt. Oli hyvin lähellä, ettei hän pakannut kimpsujaan ja kampsujaan ja lähtenyt takaisin Saksaan.

Ystävä kuitenkin kehotti häntä soittamaan tiedekuntaan ja tiedustelemaan, mistä sisäänpääsy oli jäänyt kiinni. Kävi ilmi, että hän olikin päässyt sisään ja vielä parhaalla pistemäärällä. Ero muihin oli, että hänet oli hyväksytty uudeksi opiskelijaksi niin sanotussa ulkomaalaiskiintiössä.

Suomalainen yliopistomaailma hurmasi Pellanderin: Saksasta tuttuja hierarkioita opiskelijoiden ja opettajien välillä ei ollut. Suomalaisia professoreja ei tarvinnut teititellä, sähköpostissa tervehdykseksi riitti ”hei”.

– Koin yhtäältä, että olin tullut kotiin. Viihdyin Suomessa hyvin, täällä oli rauhallisempaa kuin Saksassa. Toisaalta koin vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta, Pellander muistelee muuttoaan Suomeen.

Alun perin Pellanderista piti tulla toimittaja. Saksassa asuessaan hän ehti työskennellä radiossa ja avustajana sanomalehti Westdeutsche Zeitungissa.

Suomeen tultuaan hän työskenteli yhden kesän kesätoimittajana Ylellä. Sitten hän pääsi toimitusharjoittelijaksi Turun ylioppilaslehteen.

Lehdessä työskennellessään hän kuitenkin huomasi kaipaavansa toiselle puolelle: tekemään asioita eikä vain kirjoittamaan niistä. Ylioppilaskunnassa aukesi kansainvälisten asioiden sihteerin paikka, ja Pellander haki ja sai työn.

Siihen aikaan yliopistoihimme perustettiin täyttä häkää kansainvälisiä maisteriohjelmia ja yliopistoihin saapui opiskelijoita, jotka eivät osanneet ollenkaan suomea. Silti vain harvoista aiheista oli olemassa englanninkielistä tiedotusta.

– Ulkomaalaisille opiskelijoille suunnatuista aktiviteeteista kyllä tiedotettiin, mutta kaikkia koskevasta perustoiminnasta ei kerrottu englanniksi, Pellander sanoo.

Tätä edunvalvontaa Pellander oli mukana tekemässä ensimmäisten joukossa. Nykyään englanninkielinen viestintä on yliopistoissakin arkipäivää.

Pellander kuitenkin halusi paneutua yhä syvemmin siirtolaisuuden kysymyksiin, ja siksi hän päätti alkaa tehdä väitöskirjaa.

Alun perin tutkimusaiheeksi piti tulla venäläisten naisten maahanmuutto Suomeen, mutta hän huomasi nopeasti, että perhe oli yksi keskeinen syy sille, miksi Suomesta ylipäätään haettiin oleskelulupia. Niinpä hän vaihtoi tutkimusaiheensa perheenyhdistämiseen.

Pellander huomasi, että Suomessa kansanedustajat ja maahanmuuton kanssa tekemisissä olevat viranomaiset määrittävät merkittävästi sitä, ketkä Suomeen saavat tulla. Samalla he luovat käsitystä siitä, minkälainen perhe-elämä on Suomessa hyväksyttävää.

Epäilyksiä voi herättää esimerkiksi se, että monta sukupolvea asuu saman katon alla. Se ei kuulu Suomen normeihin.

– Ihmisten elämät ovat moninaisempia kuin maahantulokategoriat, Pellander jatkaa.

Se tarkoittaa sitä, että Suomeen tulijat voivat olla yhtä aikaa esimerkiksi työssäkävijöitä ja perheellisiä. Maahanmuuttohallinnossa sen sijaan katsotaan yhtä kategoriaa: oleskelulupaa Suomesta hakeva hakee lupaa joko työn tai perhesiteen perusteella.

Pellander huomasi, että jos hakija oli saanut kielteisen oleskelulupapäätöksen jossakin kategoriassa, tämän oli vaikea saada sitä toisenkaan kategorian kautta.

– Ihmiset elävät täällä elämää, johon kuuluvat kaikenlaiset ulottuvuudet. Mutta lupasysteemissä pitää olla se yksi peruste.

Pellanderin mielestä se on lyhytnäköistä: maan, jonka syntyvyys laskee, pitäisi ajatella enemmän sitä, mistä tulijoita saadaan lisää.

Hän pitää muuttajia myös voimavarana. Perhesiteen perusteella Suomeen tulevilla ihmisillä on usein vahva motivaatio rakentaa uuteen maahan hyvää elämää ja olla osa yhteiskuntaa.

Nuorena Pellander oli hyvin kunnianhimoinen  sen suhteen, mitä hänen olisi pitänyt suomalaisena osata ja ymmärtää. Nimen ja ihonvärin perusteella moni oletti, että hän oli suomalainen.

– Jouduin todistelemaan, että olen oikeasti Saksasta. Ja moni joutuu ihonvärinsä takia todistelemaan, että on oikeasti Suomesta, hän huomauttaa.

Pellander on kaksikielinen, mutta toisinaan suomi tuottaa päänvaivaa. Sitä tuskin kuulee, kun hänen kanssaan juttelee.

– Objektivirheitä voi yhä tulla, hän sanoo.

Pellander ajattelee, että joskus ulkopuolisuudesta voi olla iloakin. Silloin, kun kaikki on uutta ja vierasta, voi valita, mihin uudessa kulttuurissa tutustuu. Silloin Waltarin lukemisesta ei välttämättä ota paineita.