Talvella linnut tottuivat käymään lintulaudallani. Poistin laudan lumien sulettua, jotta linnut pääsevät etsimään itselleen luontaista ravintoa. Silti monet niistä piipahtavat yhä pihalla ja katselevat ihmetellen, minne ruokintapaikka on hävinnyt. Nurmikolta löytyy talvella maahan pudonneita jyviä ja pähkinänmurusia.

Istahdan terassin nurkalle ja jään seuraamaan pihan tapahtumia. Kauan ei tarvitse istua, kun ensimmäinen sinitiainen saapuu pihasyreeniin. Se katselee paikallaan istuvaa ihmistä päälaen höyhenet terhakkaasti pystyssä. Vaarattomaltahan tuo näyttää, tuntuu lintu tuumivan ja heläyttää helisevän kevätlaulunsa.

Parvi pikkuvarpusia lennähtää syreeniin eloisasti tirskuen. Kun yksi uskaltaa, uskaltavat muutkin. Puusta maahan ja takaisin lennähtelevät linnut ovat eloisaa seurattavaa. Musta poskitäplä erottaa ne suuremmasta sukulaisestaan varpusesta.

Pikkuvarpunen on varpusta vilkkaampi ja seurallinen lintu. Varpuskoiraan ja -naaraan erottaa helposti toisistaan, mutta pikkuvarpusella molempien sukupuolten edustajat ovat samannäköiset.

Niillä on suklaanruskea päälaki ja niska sekä musta kurkkulaikku. Selkäpuoli on ruskean ja mustan kirjava, vatsapuoli harmahtavan valkoinen. Siivissä on kaksi valkoista poikki­juovaa.

Pikkuvarpunen oli 1900-luvun alussa harvinainen Ahvenanmaan ja Kaakkois-Suomen lintu. Laji on voimakkaimmin leviäviä lintujamme, ja se on edennyt jo Oulun pohjoispuolellekin. Kanta on moninkertaistunut 1990-luvun puolivälin jälkeen.

Talviruokinta on auttanut pikkuvarpusen leviämistä, ja myös hyvä poikastuotto on auttanut asiaa. Pikkuvarpusilla on lähes aina kahdet poikaset kesässä, kiireisimmät pyöräyttävät loppukesällä vielä kolmannet.

Ennen niin yleisen varpusen kanta on pudonnut lähes kolmasosaan muutamassa kymmenessä vuodessa. Lajin yksilöt ovat myös pienentyneet merkittävästi.

1980-luvun puolivälissä varpuset olivat Turun ja Helsingin yliopistojen tutkijoiden mukaan puolitoista grammaa painavampia kuin nykyisin. Se on paljon keskimäärin 33-grammaiselle linnulle. Varmaa selitystä painon putoamiselle ei ole. Varpunen on vähentynyt ja keventynyt myös muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Varpuskoiraan tyylikkäässä puvussa on suklaanruskeaa, puhtaan harmaata, mustaa ja valkoista. Nokan alla on musta leukalappu, jonka koolla on väliä: mitä suurempi lappu, sitä korkeammalla koiras on parven arvoasteikossa. Naaraan hillityn harmaanruskeassa höyhenpuvussa on vain vähän ruskeaa kirjailua.

Pikkuvarpuset lähtivät pihalta omille teilleen, mutta parvi vikkeliä vihervarpusia (pääkuva) laskeutuu syreeniin. Linnut alkavat penkoa talven jäljiltä kellastunutta nurmikkoa jyvien toivossa. Luonnossa vihervarpuset syövät keväällä kuusen ja männyn siemeniä, kesällä hyönteisiä ja syksyllä ja talvella koivun ja lepän siemeniä.

Vihervarpuskoiraan kirkkaista väreistä tulee mieleen undulaatti. Muoto on vain toisenlainen: vihervarpunen on pieni, lyhytpyrstöinen lintu, jolla on melko tukeva, kolmiomainen nokka. Koiraan rinta, pään sivut ja yläperä ovat kirkkaan keltaiset ja päälaki musta.

Naaras on koirasta haaleamman värinen ja viiruisemman oloinen. Molemmilla on kirkkaankeltaiset siipijuovat ja pyrstön reunat, kuten viherpeipollakin, mutta koko auttaa lajien erottamisessa toisistaan.

Tukevanokkainen viherpeippokoiras lennähtää maahan. Se on vaikuttavan värikäs lintu. Kellanvihreän rinnan ja harmaanvihreän selän lisäksi siipien käsisulissa ja pyrstön reunuksessa on kirkkaankeltaiset kuviot, jotka käyvät hyvästä tuntomerkistä. Naaras on vaatimattomamman värinen.

Viherpeipolle maistuvat pääasiassa siemenet, mutta kesällä ne syövät myös hyönteisiä. Marja-aikaan ne napostelevat marjoja, mutta marjansyöjälinnuista poiketen viherpeipot eivät levitä niiden siemeniä. Ne kaivavat siemenet marjasta ja murskaavat ne vahvalla nokallaan ravinnokseen.

Nuori harakka kököttää nurmikolla. Se katsoo rauhallisena, kun kuljen ohitse muutaman metrin päästä. Haen kameran ja palaan ulos: poikanen on edelleen samalla paikalla. Lähestyn rauhallisesti ja laskeudun vatsalleni parin metrin päähän linnusta. Se katsoo luottavaisesti mustilla nappisilmillään eikä piittaa viereen laskeutuneesta tarkkailijasta.

Kamera raksuttaa, ja lintu antaa auringon lämmittää. Se on vielä hiukan pörröhöyheninen, mutta pää, rinta ja selkä ovat mustat, vatsa ja hartiat ovat harmaat kuten aikuisellakin. Metallinkiiltoisen sinimusta pyrstö on vielä lyhyt. Aikuistuessaan lintu saa komean, pitkän pyrstönsä.

Pitkän tovin ehdimme katsella toisiamme lähietäisyydeltä. Yhtäkkiä takaani pihamännystä kuuluu terävä sirahdus, ääni jollaista en ole harakalta ennen kuullut. Poikanen nousee välittömästi pystyyn ja katselee hätääntyneenä ympärilleen.

Vieläkään se ei ymmärrä, että emoharakan varoitus koskee minua, vaan poikanen etsii vaaraa muualta ympäristöstä. Toisen sirahduksen jälkeen se alkaa astella epätietoisen hitaasti poispäin ja katoaa marjapensaiden suojaan.

Nuorilla ei ole vielä tietoa kaikista vaaroista, ja siksi vanhempien pitää ne niille opettaa. Harakkanuorukaista ei tapauksen jälkeen päässyt enää lähestymään, se otti emon varoituksen onkeensa. Samalla tavalla esimerkiksi ketun poikaset ovat luottavaisia, kunnes emo varoittaa niitä.

Katon reunalla varis tähyilee ympäristöä. Kun joku nostaa roskapussin hetkeksi ulos, ehtii varis jo nokkia pussiin reikiä. Oven auetessa lintu pakenee männyn latvaan. Varis on kaikkiruokainen, ja sille kelpaavat sänkipeltojen jyvät, linnunmunat, jätteet ja raadot. Varis on erinomaisesti sopeutunut kaupunkielämään.

Variksen tuntevat lähes kaikki, ja sitä on vaikea sekoittaa muihin lintuihimme. Sen pää, kurkku, siivet ja pyrstö ovat mustat, vatsa ja selkä puhtaan harmaat. Auringon paistaessa sopivasta kulmasta pyrstön mustat sulat hohtavat sinivioletin metallinkiiltoisina.

Västäräkin kirkas ”tsilip” helähtää talon räystäältä. Lintu päivystää ohilentäviä hyönteisiä ja pyrähtää vähän väliä niiden perään.

Taitavasti se nappaa suupalat nokkaansa, ja kun niitä on täysi nokallinen, lintu lennähtää pesälle ruokkimaan poikasia. Ei toki suoraan, sillä silloin munarosvo tai muu vihollinen saisi pesän sijainnin selville.

Lintu laskeutuu kauemmas pesästä, tarkkailee ympäristöään ja katoaa kasvien sekaan. Pesä on hyvässä suojassa kiven onkalossa.

Västäräkki on niin omanlaisensa lintu, että se on lapsenkin helppo oppia tuntemaan. Tyylikkään mustan, valkoisen ja harmaan kirjavaa pukua täydentää pitkä, valkoreunainen pyrstö, jota lintu alinomaa viipottaa ylös alas.

Alkujaan västäräkki eleli pääasiassa rannoilla, mutta nykyisin se viihtyy mainiosti kulttuuriympäristössä. Pihoilla ja puutarhoissa on runsaasti sopivia pesäpaikkoja ja ravintoakin on tarjolla. Jos lähellä on vielä vesistö, on västäräkillä mieleinen elinympäristö.

Pesäpaikan valinnassa västäräkki on joustava, mutta yläpuolelta pesän pitää olla suojattu. Luonnossa västäräkki pesii kivenkoloissa, juurakoiden onkaloissa ja muissa koloissa.

Pihoilla se pesii rakennusten ja räystäiden alla, halkopinoissa, kiviaidoissa ja auton konepellin alla, mutta hyvin harvoin linnunpöntöissä.

Västäräkki on pidetty lintu. Se muuttaa meille aikaisin ja tuo kevään tullessaan. Vanha sanonta kertoo, että ”västäräkki pienillä jaloillaan särkee enemmän jäätä kuin tuhannen tuuramiestä”.

Suosiosta kertovat myös västäräkin monet nimet. Sitä on kutsuttu liinapeipoksi, peltopeipoksi, toukolinnuksi, kyntäjäiseksi, peästärikoksi ja pisikitiksi. Tuttavallisesti sitä voi sanoa västiksi.

Päivitetty 11.4.2021 – Julkaistu 18.5.2019