Lontoo on maailman teatteripääkaupunki, jonka sydän ovat West Endin viihdekorttelit. Ne elävät huippumusikaaleineen ja draamoineen nyt uutta kukoistuskauttaan.
Savoy-teatterin punaisten penkkien rivit täyttyvät, ja korkean salin holvit kaikuvat puheensorinasta. On alkamassa vanhan Gypsy-musikaalin esitys.
Sen tähtenä on laatuelokuvista ja tv-sarjoista tuttu englantilainen näyttelijä Imelda Staunton. Suuret brittilehdet ovat antaneet esitykselle viisi tähteä, ja Stauntonin roolisuoritusta on ylistetty yhdeksi koko Lontoon teatterihistorian parhaista. Hän on Momma Rose, 1920-luvun amerikkalainen perheenäiti, joka haluaa koulia lapsistaan viihdetähtiä hinnalla millä hyvänsä.
Kehykset esitykselle tuskin voisivat olla viehättävämmät. Savoy on Lontoon kuuluisan West Endin teatterialueen vanhimpia yhä toimivia teattereita. Kun se avattiin vuonna 1881, se oli maailman ensimmäinen kokonaan sähköllä valaistu rakennus.
Valot himmenevät, orkesteri puhkuu rivakan alkusoiton. Kun esirippu nousee, yleisö näkee ensin Rosen tyttären, jonka lauluesitys on karmea. Vanha show-temppu: tähden sisääntuloa pantataan hetki, jotta katsoja asettuu tunnelmaan.
Imelda Staunton ampaisee näyttämölle.
”Älkää naurako! Älkää kehdatko edes yrittää hihitellä siellä. Tästä lapsesta tulee vielä tähti!”
Loppuiltana kukaan yleisössä ei pysty irrottamaan hänestä katsettaan. Se on West Endin ilta illalta uudelleen syntyvää taikaa.
Gypsy pyörii Savoyssa viikon jokaisena iltana, ja samaan aikaan sen kanssa muutaman kilometrin säteellä alkaa aina 30–40 muuta esitystä. Musikaaleja, komedioita, klassikkonäytelmiä.
Lontoo on maailman paras teatterikaupunki, ja sen valtava teatteritarjonta elää parhaillaan yhtä kukoistuksen aikaansa. Esityksiä on paljon, ne vetävät yleisöä ja saavat usein erinomaisia arvioita. Lontoon kanssa viihteen ykköspaikan tittelistä kilpailee ainoastaan New York, jossa etenkin musikaalit saattavat olla vielä lontoolaisversioitakin suurempia ja näyttävämpiä. Mutta kun tarkasteluun otetaan mukaan klassiset näytelmät ja kokeileva moderni teatteri, Lontoo nousee juuri rinnanmitan edelle New Yorkia.
”Se kilpa on kyllä erittäin tasaväkinen”, sanoo Matt Wolf. ”Mutta Lontoossa tehdään näinä aikoina paljon todella hyvää teatteria, esimerkiksi klassikkojen rohkeita uudelleentulkintoja.”
Wolf on teatterialan tunnetuimpia ammattikriitikoita, amerikkalaissyntyinen, Lontoossa asuva kulttuuritoimittaja, joka on arvioinut teatteria Atlantin molemmin puolin niin Variety-lehteen kuin Associated Press -uutistoimistolle. Nykyään hän toimii The New York Timesin kansainvälisen painoksen kriitikkona ja tekee taidealan verkkojulkaisuja.
Lontoossa on teatterikävijälle monia hyviä puolia, Wolf kiittelee. Esitykset pyörivät täysillä lähes ympäri vuoden, kun New Yorkissa pääsesonki on syyskuusta toukokuuhun. Lippujen hinnat nousevat molemmissa joka vuosi, mutta Lontoon West Endissä keskihinta on noin 60 euroa, kun Broadwaylla se on noin 90. Joskus saman musikaalin hyvin samanlaisella toteutuksella voi siis nähdä Lontoossa puolet halvemmalla.
Näiden metropolien teatteritarjonnan ylivertaisuus syntyy monista asioista. Yhdysvallat ja Britannia hallitsevat länsimaista viihde-elämää joka saralla, ne houkuttelevat viihteeseen sijoittavia yrityksiä, ja suuressa väestössä riittää huippulahjakkuuksia esiintyjiksi.
Lontoolla on vielä yksi, oma valtti: ainutlaatuinen teatterihistoria.
”Me elämme, minun on ikävä kyllä pakko sanoa, pinnallisuuksien aikakaudella.”
Vaudeville-teatterin yleisöstä West Endissä pääsee naurahduksia ja huoahduksia. Näytelmän kuuluisa repliikki tuntuu murehtivan suoraan tätä aikaa – mutta Oscar Wilde kirjoitti sen yli 120 vuotta sitten.
The Importance of Being Earnest sai ensi-iltansa vuonna 1895 juuri West Endissä. Seurapiirejä pilkkaavasta farssista tuli Wilden suosituimpia teoksia, mutta sen esitysten aikaan alkoi hänen romahduksensa Britanniassa. Markiisi Queensberry aikoi tulla ensi-iltaan ja tuoda Wildelle kimpun mädäntyneitä kukkia julistaakseen koko maailmalle, että kirjailija oli moraaliton rikollinen, jolla oli homoseksuaalinen suhde markiisin pojan lordi Alfred Douglasin kanssa. Yhteenotto vältettiin ensi-illassa, mutta pian Wilde joutui vankilaan tuomittuna homoudesta. Vapauduttuaan vuosien jälkeen hän ehti elää Douglasin kanssa Ranskassa kuukausia, mutta sukulaisten paheksunta katkaisi heidän suhteensa. Vankilassa terveytensä menettänyt Wilde kuoli vuonna 1900.
Tänä vuonna Wilden näytelmän teräviä repliikkejä Lady Bracknellin roolissa sivalsi lavalta viktoriaanisessa rouvasasussa David Suchet, mestarinäyttelijä ja monille televisiosta tuttu Hercule Poirot. Lontoon teatterit tarjoavat usein esityksiä, joiden taustalla on koko maailmaa muokannut brittiläinen kulttuurihistoria ja hurmaavan vino brittihuumori.
Radikaalit uusversiot vanhoista teoksista ovat kaupungissa parhaimmillaan huikeita, kehuu kriitikko Matt Wolf. Hän kehottaa älykkäistä näytelmistä kiinnostuneita katsojia seuraamaan erityisesti sellaisten teattereiden kuin Young Vicin ja Donmarin tarjontaa. Listaan voi lisätä Royal Court Theatren, joka on vuosikymmeniä ollut Euroopan merkittävimpiä uuden draaman esittäjiä. Se tilaa näytelmiä kirjoittajilta niin Britanniasta kuin ympäri maailmaa ja pitää vaikkapa draamapajoja lapsille.
”Kaupungin kiinnostavin ohjaaja on nyt Robert Icke”, Wolf sanoo epäröimättä.
Almeida-teatterissa työskentelevä Icke on saanut mainetta esimerkiksi ohjauksillaan George Orwellin 1984-romaanista ja Oresteia-tragediasta. Niihin ravistellaan alkuperäisteksteistä mukaan vain osa ja etsitään uudenlaisia näkökulmia nykypäivään. Ensi vuonna teatteriin tulee hänen tulkintansa Tšehovin Vanja-enosta.
Shakespearen näytelmistä Lontoossa on aina tarjolla niin perinteikkäitä kuin modernisoituja versioita. Shakespeare’s Globe -ulkoilmateatteri voi päältä vaikuttaa turistirysältä, mutta sen Shakespeare-esitykset ovat usein laadukkaita. Sinne saa myös halpoja lippuja seisomapaikoille lavan edessä, missä joutuvat jalat koetukselle mutta kokee teatterin kuin vuosisatoja sitten. Tämän vuoden kuumin teatterilippu kaupungissa oli Barbican-teatterissa syksyllä pyörinyt Hamlet, koska nimiroolia esitti supertähti Benedict Cumberbatch.
Jos Lontoon-matkalla haluaa ihailla tähtinäyttelijän karismaa, usein liput on napattava verkossa heti kun ne tulevat tarjolle. Toisinaan avuksi tulee teattereiden varaama pieni kiintiö lippuja, jotka pannaan myyntiin vasta viime hetkellä ennen esityksiä.
Koska teattereita on valtavasti, viihdeiltaa ei ole pakko suunnitella etukäteen. Lontoossa pääsee aina huippuesityksiin jonottamattakin.
”Miten menee, Joey?”
Iso hevonen lavalla kääntää päätään, sen korvat värähtävät.
”Minä en tiedä kuule elämästä vielä paljon, Joey, mutta sen minä tiedän, että jotkut päivät on isoja ja toiset on pieniä. Ja tämä – tämä on meidän iso päivämme.”
Joey-hevonen kuuntelee kuinka sen omistaja, nuori mies nimeltä Albert, valmistelee heitä molempia vaikeaan koitokseen.
Kauniin kohtauksen tekee vielä kauniimmaksi se, että monen metrin korkuinen Joey on nukke. Silti se reagoi kasvattajansa kaikkiin eleisiin ja tunteisiin aivan kuin todellinen hevonen. Joeyn takana on kolme miestä, nukketaiteilijoita, jotka saavat aikaan hevosen liikkeet.
War Horse, Sotahevonen, on West Endin suurimpia menestyksiä vuosiin. Tunteikas tarina nuorukaisesta ja hevosesta ensimmäisen maailmansodan kourissa on saanut suosiota kirjana ja elokuvanakin. Näytelmän versiot ovat valloittaneet myös muun muassa Broadwayn ja Pekingin. Lontoon-esitys jatkuu vielä maaliskuuhun asti ja lähtee kiertueelle vuonna 2017.
War Horsen tähti ei ole kukaan yksittäinen näyttelijä vaan Joey, joka illan aikana alkaa tuntua aidolta hevoselta. Kun Joey tarinan lopulla on vaarassa, katsomo tulvehtii yleisön kyynelistä. Näytelmä on myös hyvä esimerkki siitä, mikä nostaa Lontoon teatterit edelläkävijöiksi: esityksessä ei ihastuta vain hevonen, kaikki muukin on tehty taidolla. Tarttuva musiikki, melodramaattinen tarinankerronta, lavastuksen ja näyttelijäntyön yksityiskohdat.
”Ennen kuin pääsimme lavalle, harjoittelimme pari kuukautta”, kertoo Jamie Lee-Morgan, yksi Joeyn ”osista”.
”Kävimme Pohjois-Lontoossa hevostalleilla, vietimme aikaa hevosten kanssa, opettelimme niiden liikkeitä ja tapoja reagoida. Poimimme muistiin valtavasti yksityiskohtia, joita tuomme Joeyn käytökseen edelleen.”
Lee-Morganilla ja hänen kollegoillaan Chris Milfordilla ja Sam Wilmottilla on taustallaan draamakoulutusta, vaikka he näkyvät lavalla vain hevosen kautta. Esitys pysyy koko näyttelijäkunnalle tuoreena illasta toiseen, kun Joey toimii lavalla kuin näyttelijä, joka voi vastata muiden esiintyjien ilmaisuun herkästi.
War Horsen on tuottanut Britannian kansallisteatteri The National Theatre, jonka kaikki esitykset tehdään äärimmäisellä huolella. Teatterin kolme omaa salia sijaitsevat Thamesjoen rannalla, vastapäätä West Endin viihdekortteleita. Nationalin maine ympäri maailman on niin suuri, että sen rakennuksiin tehdään joka päivä opastettuja kiertokäyntejä matkailijoille.
The National Theatressa on töissä yli tuhat eri alojen ammattilaista, eikä luvussa ole mukana näyttelijöitä. Teatteri tekee kaikki lavasteet, puvut ja muut detaljit itse, ja koska sillä on kolme omaa salia, niissä voi viikon aikana nähdä jokaisena iltana seitsemän eri esitystä. Nationalin taidokkuutta kuvastaa esimerkiksi, että jos vaikkapa historiallisessa näytelmässä teloitetaan joltakin hahmolta pää, keinopää tehdään näyttelijän oikean pään kaltaiseksi ja painoiseksi, jotta se pyörii lavalla täsmälleen kuten aito. Näyttelijät saavat halutessaan esitysten päätyttyä irtopään itselleen – useimmat heistä haluavat tämän muiston kotiinsa, mutta eivät aivan kaikki.
West Endin keskenään kilpailevissa teattereissa pääsevät yleensä esiin vain suuret tuotannot. Joskus esiin nousee kuitenkin niin sanottu indiehitti, pienistä aineksista syntynyt suosikki. Sellainen on nyt esimerkiksi The Play That Goes Wrong, eli Näytelmä joka menee pieleen.
Perinteiselle, liikunnalliselle slapstick-komedialle ja brittifarsseille kumartava esitys kertoo amatöörinäyttelijöistä, joiden murhanäytelmässä kaikki mahdollinen menee näyttävästi mönkään. Hupijutun kirjoitti ja harjoitteli nuorten näyttelijäopiskelijoiden tiimi, joka esitti sitä ensin pubin yläkerroksessa. Sitten he pääsivät kiertämään Britannian kaupunkeja, ja pian näytelmä tuotiin West Endin sydämeen, The Duchess -teatteriin.
”Emme todellakaan uskaltaneet kuvitella, että pärjäisimme Lontoossa näin upeasti”, kertoo yksi näytelmän kirjoittajista ja esittäjistä, Henry Lewis. ”Ajattelimme, että saamme olla vain muutaman viikon täyteohjelmaa.”
Pöhköfarssin maine levisi, ja pian se nappasi Olivier-palkinnon parhaasta uudesta komediasta. Nyt näytelmän esityskautta on pidennetty ainakin syksyyn 2016.
”Toimme Lontoon tarjontaan tuulahduksen jotakin ajatonta ja yksinkertaista”, Lewis pohtii. ”Yleisöä on kauan hemmoteltu aina vain taidokkaammalla tekniikalla ja älykkäillä teksteillä, ja niiden joukossa oli tilaa fyysiselle hassuttelulle.”
Nyt tiimi on tuottanut Lontooseen joulu–tammikuun juhlakauteen samalla idealla toimivan farssin Peter Pan Goes Wrong ja kaavailee pankkiryöstökomediaa. Koska Lontoon-hittejä halutaan teattereihin kaikkialle maailmaan, alkuperäisestä Näytelmästä joka menee pieleen tehdään versioita monissa maissa: Italia, Ranska, Unkari, Kreikka, Israel, Etelä-Afrikka…
Savoy-teatterin lavalla Gypsy-musikaali on edennyt viimeiseen huipennukseensa.
Imelda Staunton ulvoo kuin kidutettu eläin. Yleisö pidättää hengitystään: koristeellisesta musikaalista onkin tullut riipaisevaa draamaa. Staunton on taistellut Äiti Rosena lastensa puolesta, huijannut ja kurittanut läheisiäänkin, ollut valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen itse lähemmäs kuuluisuutta. Vanhan näytelmän tähtiunelmista on kasvanut kuva meidän ajastamme.
Musikaalin viimeisessä kappaleessa Stauntonin laulu kaikuu komeasti salin joka sopukkaan – ja samalla hän ärisee ja kiroilee suosiota janoavan ihmisen osaa, johon aina kuuluu pettymys.
Katsomossa kyynelehditään ihastuksesta. Nuori tyttö painaa nyrkillä suutaan, ettei nyyhkytys kuuluisi muille. Musiikki loppuu, ja Imelda Staunton painuu kumarrukseen. Yleisö ponkaisee seisaalleen hurraamaan.
Seuraavana iltana kaikki tapahtuu jälleen uudelleen.
Puolen hinnan lippuja saman illan esityksiin Lontoossa myydään Leicester Squaren lippukaupoissa. Niistä suurimman tarjontaa voi nähdä pari päivää etukäteen verkossa: tkts.co.uk/whats-on-sale
