Tuore lumi on kipristynyt kiteinä opaskylttiin. Tyynessä aamupäivässä maailma tuntuu jäätyneen sijoilleen. Valo kipuaa verkkaisesti Otsamotunturin ylle kaarena, jonka väri vaihtelee kylmänvioletista haaleaan oranssiin.

Vielä parisataa metriä, sitten alkaa puuton paljakka-alue, josta näkee ympäröivän maiseman kokonaan. Lumen kruunaamat etäiset huiput erottuvat tunturikoivujen koruttomien oksien lomasta kuin maailman reuna.

Otsamo ei ole Suomen tunnetuimpia tuntureita. Verrattuna vaikkapa merenpinnasta tuhanteen metriin kurottelevaan Saanaan se on melko matala, vähän yli 400 metriä.

Otsamotunturi ei myöskään seiso ylhäisessä yksinäisyydessään maan äärissä. Se kohoaa lähellä paikkaa, jossa ­Juutuanjoki laskee Inarinjärveen ja johon 1800-luvun lopulla perustettiin Inarin kunta.

Juuri sijainti toisaalta tekee siitä kiinnostavan. Tunturin rinteillä on pitkään laidunnettu porotokkia, ja sen purojen varsilla ovat hyörineet kullankaivajat (jotka ovat tosin löytäneet vain hippusia verrattuna läheisiin Tankavaaraan ja Lemmenjokeen). Tunturi on sopivasti puurajan eteläpuolella, joten paljaan laen ympärillä kasvaa Suomessa jo harvinaiseksi käyvää luonnontilaista metsää. Otsamo on kuin seurueen se kaveri, joka ei pidä ääntä itsestään mutta paljastuu lähemmin tutustuttaessa hurmaavaksi.

Tunturin länsipuolelta Rovajärveltä lähtee kolmen kilometrin polku kohti huippua. Sieltä on mahdollista jatkaa alas Inariin yhdeksän kilometrin reittiä. Tämä yhteensä kahdentoista kilometrin taipale on sopiva ripeälle päiväretkelle alkutalvella. Kaamos on jo alkanut Utsjoella, mutta Inarin korkeudella aurinko jaksaa vielä hilautua horisontin ylle.

Punaisin tolpin merkityn reitin alkuosa soljuu halki soiden laikuttaman metsän. Lammet ja suonsilmäkkeet ovat jään ja lumen peitossa, ja ne tunnistaa vain pitkospuista. ­Tunturipurot solisevat vielä polun poikki, tosin kapeimmat niistäkin ovat hyytyneet kesken kulkunsa ja kangistuneet kuin maalauk­seen vangittuina.

Rovajärveltä lähdettyään patikoija ei kuitenkaan ennätä ihmeemmin ihailla metsäluontoa, sillä puolentoista kilometrin jälkeen alkaa jyrkkä nousu suoraan kohti Otsamoa. Reitti on paikoin vaikeakulkuinen, kun ohut lumi kätkee rinteen liukkaat kivet ja juurakot. Viereinen puolukkavarvikko sentään tarjoaa jalansijan tarvittaessa.

Pian mustalatvaiset kituliaat koivutkin katoavat ­puurajan tullessa vastaan. Matkan varrella näkee enää matalaa pensaikkoa, ja Inaria ympäröivää tienoota paljastuu enemmän joka askeleella. Tekisi mieli jäädä valokuvaamaan, mutta samalla ei malta pysähtyä, kun tietää, että kymmenen metrin päässä maisema on vielä parempi. Punakultainen talviaurinko loistaa matalalta venyttäen varjoa patikoijan perässä.

Kun saapuu Otsamon laelle, näkee kaikkiin ilmansuuntiin, selkeänä päivänä niin kauas kuin katse kantaa. Pohjoisessa erottuvat loivasti lainehtivat Muotkatunturit, idässä Inarinjärven selkä. Etelässä siintää erämetsää, ja länteen katsoessaan voi tähyillä aina Norjan vuorenhuipuille saakka.

Inarin kaupunkikeskusta pilkistää vaivoin uljaan maalauksen keskeltä. Täällä ihminen saa yhä tuntea itsensä pieneksi.

Tunturin laella jököttää puinen tupa. Rakennus on entinen palovartijan maja, jossa on matala tornikin – vahtimaja on sijoitettu aikoinaan juuri tähän, mistä näkee kaikkiin suuntiin. Nyt se palvelee retkeilijöiden päivätupana.

Sisällä on kamiina, kaasuliesi, seinustalla kirves ja halkoja. Päiväretkellä täällä ei ehdi välttämättä tulta sytyttelemään, mutta voi sentään kattaa termospullonsa ja eväsleipänsä kävijöiden kaivertamien nimien kirjomalle pöydälle.

Kun astuu ulos kuuraisten ikkunoiden sokeuttamasta sisätilasta, saa vielä kerran yllättyä maiseman jylhyydestä.

Tuvan takana on lisäksi ulkohuussi. Sen sijainti maailman laella tekee siitä todellisen maisemavessan.

Inariin vievä reitti on loivempi kuin ylös tuonut, mutta se on kolme kertaa pidempi. Osa taipaleesta on taitettava taas varvikon puolella, sillä tuore lumi liukastaa polun.

Alkumatkasta tulee vastaan yllättävä näky: nietos herää äkkiä eloon ja ryntää ylämäkeen. Kyse ei ole lumivyörystä tai mistään luonnonihmeestä, vaan kahdesta riekosta. Ne olivat valkoisissa höyhenissään sulautuneet hankeen niin täydellisesti, että niitä oli mahdoton huomata, ennen kuin ne lähtivät räpistelemään karkuun. Riekko tunnetaankin luottamuksestaan valkoiseen väriinsä: joskus lintu pakenee vasta, kun kulkija on jo astumassa sen pyrstölle.

Hieman alempana talvisen metsän hiljaisuuden rikkoo tuttu kopina. Käpytikka siellä kiertää männyn runkoa puuhakkaasti nokallaan morsettaen. Tikat pesivät näinkin pohjoisessa, etenkin Inarin alueen vanhoissa metsissä.

Yksi lumoava puoli patikoinnissa pian ensilumen satamisen jälkeen ovat eläinten jättämät jäljet. Monenlaisia painaumia näkee halkomassa koskematonta lumipeitettä, ja siellä täällä otukset ovat taittaneet poluilla pitkiä taipaleita. Liukkaus ei taida niitä paljon haitata.

Jäljet paljastavat metsän salaisen elämän, josta muutoin tavoittaa vain vilauksia. Jänis, poro ja kettu on helppo tunnistaa. Mutta millä eläimellä on pitkät kynnet, joista jää lumeen syvät uurteet? Ja minkä otuksen jäljet ovat vain pikkukolikon kokoiset? Ainakin lumikko on vipeltänyt maassa makaavaa puunrunkoa pitkin.

Tunturin juurella polku laskeutuu Juutuanjoen varteen ja jatkaa sitä seuraillen kohti Inaria. Joiltakin kohdin joki on jäässä, toisissa se liikehtii jähmeästi kuin hyytelö. Reitti on helppokulkuinen, ja matka etenee joutuisasti.

Otsamon laen ja Inarin puolivälissä vastaan tulee laavu tulentekopaikkoineen ja halkoliitereineen. Polku onkin sekä luonnon että ihmisen toimesta hyvin varusteltu: purojen ja Juutuanjoen vettä voi juoda sellaisenaan, joten retkeilijän ei tarvitse kantaa suurta vesimäärää mukanaan muulloin kuin keskitalvella, kun joki jäätyy. Tupaa ja laavuja hoidetaan ympäri vuoden.

Oikeastaan ainoa alkutalven vaelluksen erityis­piirre Lapissa on päivän lyhyys. Yhden jälkeen iltapäivällä aurinko alkaa jo laskea. Ajan niukkuus saa kulkijan pitämään melko rivakkaa tahtia, mikä auttaa pysymään lämpimänä. Otsalamppu on toki syytä olla aina varmuuden vuoksi mukana.

Matkan loppupuolella, pari kilometriä ennen Inaria, ­kapeampi polku poikkeaa jokusen sata metriä pääreitiltä. Ylimääräinen kierros kannattaa tehdä, sillä se vie Jänis­koskelle, joka on talvellakin komea näky. Riippusilta ylittää joen, joka vaahtoaa kivien ympärillä vuolaana, kunnes mykistyy alempana, josta joki on taas jäässä. Kosken nimi tulee siitä, että hämärässä valkoiset kuohut näyttävät juoksujalkaa vilis­täviltä jäniksiltä.

Loppumatka saamelaismuseo Siidan edustalle taittuu nopeasti, sillä polku muuttuu metsätieksi. Ja kun pimeys pakottaa kulkijan saapumaan perille jo kolmelta iltapäivällä, saa retken jälkeen nauttia alkutalven pitkistä, tummista illoista, kun ei voi eikä tarvitse tehdä muuta kuin siemailla kuumaa glögiä takkatulen ääressä.

Siidalta kannattaa kyllä jatkaa patikointia vielä toiselle reitille, Pielpajärvelle – mutta kaamosajan korvilla se on paras tehdä seuraavan päivän valjetessa. Puolentoista kilometrin päässä museosta lähtee talvipäivään passeli viiden kilometrin patikkaura vanhalle erämaakirkolle. Pysäköinti­alueelta matkaa kertyy edestakaisin siis yhteensä kymmenen kilometriä. Kirkolle on mahdollista myös hiihtää parin­kymmenen kilometrin rengasreitti Inarinjärven kautta.

Pielpajärven reitin patikkapolku myötäilee kumpuilevaa metsämaata, kunnes se lähtee mutkittelemaan kahden järven välistä kannasta pitkin. Oikealla puolella röpelöinen Pikku Pielpajärvi paljastaa jäiset poukamansa eläinten jälkineen ja sulat koskikohtansa lumiperuukkeihin sonnustautuneine kivineen. Vasemmalla taas aukeaa Ison Pielpajärven selkä, jonka taustalla kohoavat tunturit.

Matkalla tulee vastaan jokunen komea kelopuu ja jykevä aihki, eli vanha mänty. Naavaa tummempaa luppoa riippuu oksista kuin hirven harvaa partaa. Yhden männyn sykkyräisissä yläoksissa korppi pitää narisevaa yksinpuheluaan.

Kun saavutaan perille, nousee se pakollinen kysymys: miksi täällä keskellä metsää kohoaa kirkko?

Paikkaa voisi pitää ”alkuperäisenä” Inarina. Tässä sijaitsi aikoinaan talvikylä, johon väki kokoontui markkinoille, veronmaksuun, käräjille – ja kirkkoon. Ensimmäinen pyhäkkö nousi jo 1600-luvulla. Sen lahottua rakennettiin vuonna 1760 uusi kirkko. Sadan vuoden päästä rakennus oli taas luhistumassa mutta saatiin remontoitua.

Kun Inari 1800-luvun lopulla perustettiin vajaan kahdeksan kilometrin – eli sen kuuluisan poronkuseman – päähän täältä, kirkko jäi tyhjilleen. Sitä käytettiin enää lyhyesti talvisodan jälkeen, kun Inarin kirkko oli pommitettu.

Nykyisin Pielpajärven kirkko on Suomen tunnetuimpia autiokirkkoja, eli vähälle käytölle jääneitä mutta ylläpidettyjä pyhättöjä. Se on myös Pohjois-Lapin vanhimpia rakennuksia.

Kaunis puukirkko näyttää pieneltä, ja sille on hyvä syy: kirkkolaivan pituus määrittyi sen mukaan, minkä mittaisia hirsiä porot jaksoivat kiskoa metsän läpi. Sisällä on hämärää, mutta ovesta tulviva talven valo sirottuu käytävälle. Puiset ikkunaluukutkin voi avata käyntinsä ajaksi.

Kirkon tuntumassa seisoo autiotupa, jossa voi syödä eväitä, lämmittää takkaa ja seurata lapintiaisten pyrähtelyä tuvan viereisellä lintulaudalla. Sitten alkaakin taas hämärtyä ja on palattava Inariin. Järven takana kaartuvan tunturin ylle piirtyy laskevan auringon oranssi kehrä.

• Rovaniemeltä lähtee syys- ja talv­iaikaan Eskelisen Lapin Linjojen busseja Inariin (4,5 tuntia). Lisäksi Ivalossa on lentokenttä, josta on bussiyhteys Inariin.

• Merkityt patikkareitit Otsamo­tunturille ja Pielpajärvelle lähtevät Inarissa sijaitsevan saamelais­museo Siidan tuntumasta.

•­Otsamolle vie myös lyhyempi yhdensuuntainen reitti. Se alkaa yhdeksän kilometrin päästä Inarin keskustasta Rovajärven pysäköinti­alueelta, jonne ei ole julkista liikennettä. Otsamon laelta vie merkitty polku myös ­nuoriso- ja lomakeskus Vasatokkaan kymmenen kilometrin päässä Inarista.

• Otsamon laella oleva vanha palo­vartijan tupa toimii päivätupana, ja siellä on kamiina ja halkoja. Myös reitin laavuilla on ulko-wc:t, puuvajat ja nuotiopaikat.