Peltoaukean takaa kantautuu kaakatus. Terästän katsetta horisonttiin. Ääni voimistuu. Pian erotan taivaalla tummia hahmoja, jotka lähestyvät. Muutaman hetken päästä hanhien auramuodostelma on yläpuolellani. Seuraan majesteetillista menoa haltioituneena.

Syksy on haikean kaunista aikaa. Joka vuosi odotan sitä tuntemuksin, jotka ovat sekoitus kaihoa ja riemua. Toisaalta mennyt kesä kangastelee vielä muistoissa, toisaalta pimenevät illat ja raikkaat, kuulaan kirpeät aamut tuntuvat taas kuukausien valon ja lämmön jälkeen piristäviltä.

Luontokuvaajana en tiedä juuri mitään niin vaikuttavaa näkyä kuin tuhansien lintujen lento taivaalla. Lintuharrastajien tähtihetkiä on arktisilla alueilla pesivien hanhien ja muiden vesilintujen muutto Suomesta etelään.

Tällaisissa suurparvissa näkyy muun muassa metsähanhia, sepelhanhia, tundrahanhia – ja paljon puhuttuja valkoposkihanhia. Joukkoon osuu joskus harvinaisuuksiakin, kuten punakaulahanhi, joka monien muiden hanhien tapaan pesii kaukana pohjoisessa Venäjälle kuuluvalla Novaja Zemljan saarella.

Luonto ei ole koskaan pysähdyksissä, vaan siinä tapahtuu jatkuvasti muutoksia – myös ihmisen toiminnasta riippumatta.

Viime vuosina suuret hanhien muuttoparvet ovat silminnähden yleistyneet Etelä- Suomessa, kun aikaisemmin sellaisia nähdäkseen piti matkustaa Suomenlahden toiselle puolelle Viron länsirannikolle.

Isot linnut, kuten kurjet ja hanhet, lentävät auramuodostelmissa. Edessä lentävän linnun taakse syntyy siivenkärjen kohdalle ilmapyörre, joka helpottaa takana tulevan etenemistä.

Parvi myös tuo turvaa pedoilta. Pitkällä muuttomatkalla yhteistyö on voimaa.

Muuttolinnuille on kehittynyt tarkka suunnistustapa jo kauan ennen kompasseja ja satelliittipaikannusta. Niiden aivoissa on pieniä, millimetrin miljoonasosan kokoisia kiteitä, joiden suunta kääntyy magneettikentän muutosten mukana. Näin linnut pystyvät koko ajan aistimaan, missä on pohjoinen ja missä etelä.

Muuttolinnun elämäntavalla pystytään löytämään aina kullakin hetkellä paras elinympäristö.

Pohjoisessa on talvella liian kylmää, joten silloin kannattaa lentää etelään. Talvehtimispaikoilla on kuitenkin kova kilpailu ravinnosta, ja siksi pesimistä varten on hyvä palata pohjoisen kotiseudulle.

Suomessa pesivistä noin 240 lintulajista 75 prosenttia on muuttolintuja eli ne viettävät kesänsä ja talvensa eri maissa.

Muuttolintujen matka taittuu keskimäärin 50–80 kilometriä tunnissa. Etenemisvauhdilla mitaten linnun muuttomatka vastaa suunnilleen sitä, että lähtee Suomesta autolla ajelemaan etelään päin.

Moni varmasti muistaa Selma Lagerlöfin satuklassikon Peukaloisen retket villihanhien matkassa. Siinä pikkupoika Nils Holgersson eli Peukaloinen lentää hanhien mukana ympäri Ruotsia, sen metsäisiä ja järvisiä maisemia.

Syksyllä sopivassa paikassa voi luonnon ystäväkin tuntea sitä samaa ihmetystä ja ihailua, jota pieni Nils Holgersson oppi sadun kuluessa tuntemaan.

Kun katsoo hanhien vakuuttavaa menoa taivaalla, ei uskoisi, että vain kuukausi, pari aikaisemmin ne ovat olleet lähes lentokyvyttömiä. Heinäkuussa metsähanhilla ja monilla muilla vesilinnulla on sulkasato, jonka aikana niiden höyhenpeite uudistuu.

Sulkasadossa linnut saavat ylleen niin sanotun peruspuvun. Tämän vuoksi moni luulee, että syksyllä kaikki vesilinnut ovat naaraita. Kyllä siellä parvissa koiraitakin on, mutta niillä ei enää ole sellaista erottuvaa ja komeaa juhlapukua kuin pesimäaikana.

Syksyllä monet linnut näyttävät siis erilaisilta kuin keväällä. Muuttoparvissa on myös kuluvana vuonna syntyneitä, täysikokoiseksi varttuneita lintuja, joilla on erilainen väritys kuin aikuisilla.

Hanhien muuttoa seuratessa pääsee usein näkemään vielä kookkaampia lintuja: myös kurjet lentävät tunnetusti auramuodostelmissa. Lentävän kurjen olemus on kuin muinaisella lentoliskolla – itse asiassa linnut ovatkin nykyajan muistomerkkejä dinosaurusten ajasta.

Suurten lintujen joukkoon kuuluu tietysti myös kansallislintumme laulujoutsen, joka hanhien ja kurkien lailla innoitti säveltäjämestari Sibeliusta. Laulujoutsenia saattaa nähdä muuttomatkalla vielä marras–joulukuussa, kauan sen jälkeen, kun hanhet ja kurjet ovat jo lentää liihottaneet etelän maille.

Vitivalkoiset joutsenet hohtavat upeasti tummassa, värittömässä maisemassa. Niiden trumpettimainen tärähtely kiirii hiljaisessa luonnossa kilometrien päähän.

Nykyisin Venäjään kuuluvasta Antreasta läheltä Viipuria on löydetty yksi maailman ensimmäisistä kalastusverkon jäänteistä, ja samaan löytöön sisältyi joutsenen luita. Nämä ovat Suomen vanhimmat tunnetut linnunjäänteet – kansallislintumme on elänyt näillä seuduilla jo yli 10 000 vuotta sitten.

Kurki on pitkän matkan muuttaja, joka talvehtii Afrikan pohjoisosissa sekä Etelä-Aasiassa. Monet hanhet puolestaan muuttavat Etelä-Eurooppaan, esimerkiksi Espanjan kosteikkoalueille.

Joutsen on komean kolmikon karaistunein. Se lähtee muuttomatkalle vasta talven tullen ja silloinkaan se ei lennä kovin kauas, vaan sille riittävät sulana pysyvät vesialueet. Suomalaisia joutsenia talvehtiikin runsaasti Saksan pohjoisosissa sekä Tanskan salmissa.