Autiokaupungit ja hylätyt tehtaat ovat meidän aikamme löytöretkeilijöiden kohteita. Kirjailija Ville-Juhani Sutinen kävi Huippuvuorilla entisessä kaivoskylässä ja pohti, mikä ajan unohtamissa paikoissa pysäyttää.

Tuoksuu suolainen meri ja kylmyyden kyllästämä raikas ilma. Pian sen lävistää ruostuneen raudan kitkerä aromi.

On kesä, mutta lämpö­tila ylittää Huippuvuorilla harvoin viittä astetta. Yleensä se on reilusti pakkasella. Maa on maho ja musta, korkeammilta kohdilta ikilumen raapaleilla. Täällä 78. leveyspiirillä ei kasva juuri mikään ­kitsaita korsia lukuun ottamatta. Silti jokin herää eloon keväisin, kun valon määrä lisääntyy ja Huippuvuoret kohoaa esiin arktisesta pimeydestä kuin muisto unohduksesta.

Pyramidin muotoisen vuoren rinteeltä, vuorenhuipun valkean lumi­tähden sakaroiden välistä, piirtyy esiin tuulta ja tyhjyyttä vastaan itsepäisesti mitteleviä autioita kaivos­hökkeleitä. Katse jatkaa alas hiilenmustaa rinnettä ja pitkin lommoista kourua, erottaa valkeista kivistä kasatun kyrillisen tekstin Miru Mir!, Maailmalle rauha, kunnes kohtaa harmaan rakennuksen. Sen vasemmalla puolella on kaupunki.

Siellä ei asu ketään – ei ole asunut pariinkymmeneen vuoteen. On hiljaista kuin teatterissa näytelmän jälkeen.

Paikka ei silti ole täysin unohtunut. Täällä on säilynyt muutakin kuin pelkkä menneisyyden raunio. Niin kuin Egyptin pyramidit ovat hautoja ja samalla maan mahtiaikojen muisto­merkkejä, myös Pyramidenin hylätty kylä on sekä kadonneen ajan hauta että sen mykkien tarinoiden monumentti.

Hyinen aavekaupunki keskellä Jäämerta ei ole se tavallisin turistikohde. Silti täällä on käynyt vierailijoita jo useiden vuosien ajan. Hylätyt kohteet kiinnostavat matkalaisia. Moni heistä kaipaa jotain sellaista, mitä muualla on enää vaikea tavoittaa.

Pyramidenin tarina on omintakeinen, muttei lopulta mitenkään poikkeuksellinen. Satoja vuosia kansainvälisillä vesillä sijainnut Huippuvuorten saaristo määriteltiin malmi­löytöjen jälkeen 1920-luvulla kuuluvaksi Norjalle. Koska alueella oli autonominen asema, myös venäläiset louhivat siellä. Neuvostoliitto osti samalla vuosikymmenellä hiili­kaivoksen Huippuvuorten suurimmalta saarelta Spitsbergeniltä, ja vuonna 1936 kaivannon kylkeen perustettiin kylä.

Siitä tuli kaivostyöläisten ja heidän perheidensä tyyssija, johon – kuten kaikkialle mihin Neuvostoliitto silloin kurottui – tuotiin valtion tykötarpeet aina Leninin patsasta myöten. Toisen maailmansodan jälkeen paikka kasvoi nykymuotoonsa: kymmenkunta asuinrakennusta, hotelli, kulttuuritalo, ruokala, ja tietenkin itse hiilikaivos kouruineen ja jalostuslaitoksineen vuoren rinteellä ja juurella. Kokonainen kaupunki, jossa asui kukoistavimpana aikana 1900-luvun jälkipuoliskolla yli tuhat ihmistä.

Nykyään Pyramiden on yksi itäblokin romahduksen jälkeensä jättämistä lukemattomista raunioista. Yksityiskohtia tärkeämpää siellä on piirre, jonka se jakaa monien muiden asumattomien paikkojen kanssa.

Autius, joka vaalii muistoa. Sen kokemuksen äärelle voi päästä ainoastaan hylätyissä kohteissa.

Kaikki kadut ja puuttomassa maisemassa yhdellä silmäyksellä erottuvat talot ovat tyhjiä. Keinu kitisee laaksossa yksin kuin uupuneen kellon heiluri. Vain tuuli sysii sille vauhtia, sillä lapset ovat kasvaneet täältä pois.

Lokit ovat vallanneet asuntolan ikkunat. Joskus aavekaupunkiin eksyy jääkarhuja, jotka tulevat jostakin valtavaan Nordenskjöldin jäätikköön rajautuvan taivaanrannan takaa. Muuten kaikki elämä tuntuu lamaantuneen. Juuri tämä koomatila onnistuu säilyttämään autioissa paikoissa elämän merkkejä.

Pyramidenissa tulee käveltyä miltei varpaillaan. Se ei ole pelkästään ikiroudan syytä vaan kumpuaa vaistomaisesta tunteesta: kävijä alkaa kuvitella, että on jonkun katsottavana, vaikka rakennukset ovatkin tyhjillään.

Hylätyissä miljöissä pysyy erityinen ilmapiiri, joka vaalii niiden todellista, elävää muistoa. Sellainen ihme, lähes entisellään ajan halki pysynyt autio kaupunki, tuntuu niin hauraalta keskellä alati muuttuvaa maailmaa, että sen voisi kuvitella katoavan koska tahansa.

Ja silti se on todellinen.

Tätä tunnetta moni etsii vieraillessaan aavekaupungeissa, hylätyissä tehtaissa, autiotaloissa, tyhjissä huvipuistoissa ja muissa vastaavissa paikoissa. Tunne liittyy osaksi niiden tapahtumahistoriaan, vaiheisiin, joiden muistomerkkeinä unohtuneet maailmat säilyvät. Mutta vielä enemmän siinä on kyse toisenlaisesta tavasta kokea ympäröivä todellisuus.

Tyhjä tehdas on rakennemuutoksen muistomerkki. Hylätty ostoskeskus kertoo kulutuksen kuluttavuudesta. Autio tivoli muistuttaa, kuinka lähellä ilo ja suru ovat toisiaan, ja niin edelleen. Lyhytkin unohdus riittää siihen, että paikat paljastavat toisen puolensa, muuttuvat moderneiksi raunioiksi.

Maailma on nykyään niin valmis ja säädelty, että tunnetta kaiken sen hauraudesta voi kaivata.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Pyramiden alkoi autioitua. Viimeiset asukkaat lähtivät vuonna 1998. Heidän taakseen jäi kokonainen kaupunki.

Nyt täällä kulkeminen tuntuu kuin harhailulta apokalypsin jälkeisessä maailmassa. Se ei ole loppunut täystuhoon, ihmiset vain ovat kadonneet jollain oudolla tavalla jäljettömiin, kun taas rakennukset ovat jääneet miltei ennalleen. Ainoa liike puuttomassa maisemassa on merenpintaa pitkin kiitävän lunnin räpiköinti sen paetessa pilven vajoa.

Hylätyt ja autiot paikat ovat kiehtoneet ihmisiä vuosisatoja. Yksi syy siihen on se, että niiden kautta voi nähdä jokapäiväisen maailman uudesta näkökulmasta. Samalla ne tarjoavat jotakin muistoja ja tarinoita kouriintuntuvampaa, kokemuksen toisesta ajasta ja sen elämästä.

Yksittäiset autiotalot sekä kokonaiset aavekaupungit ovat kuin eläviä, ajan mukana muuttuvia museoita. Eivät ­kuitenkaan museoita, joissa asioita on tarkoituksella säilytetty ja asetettu esille, vaan kuin kosketus johonkin alkuperäiseen, sitä raaka-ainetta, josta museoiden näyttelyt ja tarinat syntyvät.

Aavekaupungeista ja hylätyistä paikoista puuttuu kulttuurin ylimääräinen välikerros. Niissä kaikki on sellaista kuin alun perin, lukuun ottamatta sitä, että aika ja luonto ovat piirtäneet jälkensä niiden pintaan.

Kaikkiin Pyramidenin rakennuksiin ei pääse sisään, mutta eräs niistä on auki vierailijoille. Neuvostotyylinen kulttuuri- ja urheilutalo on kuin syväjäädytetty kimpale aikaa, kirkas väläys vuosikymmenten takaa. Sen saranoillaan nitisevästä ovesta voi astua nykyhetken taakse. Siellä aika ei varsinaisesti ole pysähtynyt, sillä se on saanut seinien rappauksen varisemaan ja maalin hilseilemään, mutta se ei myöskään ole kulkenut eteenpäin niin kuin yleensä, jättäen kaikkea taakseen tai muuttaen sitä tarinaksi.

Talosta löytyy kaikki tämä: Pyramidenin teatteri­klubin amatöörinäyttelijöitä esittävät, ­hiirenkorville taipuneet mustavalkoiset valokuvat vaitonaisen eteissalin seinillä; urheilutossun tummat rannut kuin vanhat signeeraukset koripallokentän lattiassa; hämärän salin lavalla seisovan flyygelin haalistuneessa kannessa erottuvat sormenjäljet; luurangon luiden lailla sojottavat kirjaston tyhjät metallihyllyt; palkeistaan puhjennut haitari, joka on sullottu komeroon kuin rakas mutta tuskallinen lapsuusmuisto; pimeää ikkunaa sokealla silmällään tuijottava 1960-luvun elokuvaprojektori; kirjoituskone, jonka kidasta viimeinen paperi on kiskaistu pois niin, että palanen siitä on revennyt; romukasan päällä lepäävä, vehnälyhtein koristettu valtionvaakuna, jossa on kultainen teksti CCCP.

Löytöretkeilyn aika on ohi – maailmassa ei enää ole varsinaisesti tuntemattomia paikkoja. Kartat on saatu valmiiksi. Sen sijaan se, mikä on unohdettu kartan katveisiin, on syytä etsiä uudelleen, ettei se katoaisi kokonaan.

Unohdetut, tyhjät ja hylätyt paikat ovat oman aikamme tutkimusmatkailijoiden, urbaanien löytöretkeilijöiden kohteita.

Nykyiset löytöretkeilijät eivät halua valloittaa alueita ­omakseen vaan nähdä ne, piirtää ne osaksi omaa maailman­kuvaansa. Aavekaupungit ja autiot paikat jäävät usein syystäkin pois kartasta. Tämä kuitenkin typistää kuvaa todellisuudesta, saa sen näyttämään valmiilta. Juuri siitä kumpuaa kaipuu haurauteen.

Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä, kuuluu urbaanien retkeilijöiden ohjenuora. Siihen voisi lisätä, että älä kerro löydöistäsi kenellekään, varsinkaan sellaiselle, joka voisi tuhota paikkoja tai tehdä niistä julkisia.

Monet aavekaupungit, kuten Pyramiden, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuusalueella Ukrainassa sijaitseva Prypjat tai rakennemuutoksen autioittama Viivikonna Virossa ovat tosin jo sen verran tunnettuja, että niistä on tullut osa karttaa, ja niille järjestetään jopa turistikierroksia.

Pyramideninkin vanhaa hotellia kunnostetaan parhaillaan. Sen ravintolasta saa nykyään vodkaa ja borssia.

Tätä on turha jäädä murehtimaan, sillä samaan aikaan jossain umpeen kasvaneen pikkutien päässä, tiheän metsän siimeksessä, kaupungin labyrintin umpikujissa, entisillä teollisuusalueilla ja monissa muissa paikoissa on satoja hylättyjä kohteita. Koteja, kylpylöitä, kapakoita ja tehtaita, jotka odottavat vieraitaan, jokaista joka haluaa itse löytää jotain toisenlaista.