Syitä on kaksi. Tähän aikaan vuodesta korjaan äidinkielen ylioppilaskokeita ja näen, miten abiturientit kirjoittavat. Toinen syy on, että yhä useampi suomen kielen puhujista ei puhu suomea äidinkielenään. Kummallekin porukalle iso oppimisen haaste on se, että suomen puhekieli ja kirjakieli on keskenään aika erilaisia. Molempia osapuolia palveleva tavoite olisi, jos nämä olisivat lähempänä toisiaan. Ajatus yleiskielen räjäyttämisestä oli vähän unilukkarin puheenvuoro, mutta jos katsoo pelkästään kielen näkökulmasta, se olisi luultavasti pitkällä tähtäimellä järkevä ratkaisu. Hallinnollisesti se ei välttämättä ole hirveän realistista. Mutta sillä ei ole väliä nyt, jos ajatellaan ideatasolla.

Suomen kielessä on asioita, jotka eivät näy kielessä suoraan. Ihminen ei voi oppia niitä käymättä koulua. Esimerkiksi pilkkusäännöt, jotka nojaavat voimakkaasti kielen muotorakenteeseen ja siihen, miten kielioppi näyttäytyy kielentutkijalle. Englannin kielessä pilkutus on intuitiivisesti opittavaa, mutta suomen kielessä se perustuu semmoisiin käsitteisiin kuin alustus ja rinnastus ja subjekti, jotka teoreetikon pitää opettaa. Olen kipeän tietoinen siitä, että häviävän pieni vähemmistö suomen kielen kirjoittajista osaa selkärangasta luonnostaan laittaa pilkut paikoilleen.

Surullisenkuuluisa kaksoispassiivi on toinen. Siitä nousee poru, kun se hyväksytään yleiskieleen. Tai jos ajattelee, miten monikon ensimmäinen persoona verbin taivutuksesta menee: Me teemme, me olemme, me juoksemme. Kukaan elävä sielu ei sano ikinä niin arkipuheessaan. Se on hirveän vaikea asia yrittää selittää niin suomea toisena kielenä oppivalle kuin äidinkieliselle puhujalle.

Äidinkielen opetussuunnitelma on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana liikkunut hyvin voimakkaasti ilmaisutaitoihin ja kriittiseen lukutaitoon. Koko opetussuunnitelma on tuhansien toiveiden kaivo. Uutta sisältöä tulee, mutta opetustuntimäärää mieluummin vähennetään kuin lisätään, vaikka Suomen opetustuntimäärä on muistaakseni Euroopan pienin. Pois on jouduttu jättämään perinteisempää kieliopin opetusta. Niinpä me ollaan tilanteessa, että koululaisille ei anneta edes mahdollisuutta oppia yleiskieltä, vaan sen oppiminen tehdään vaikeammaksi ja vaikeammaksi.

Ensimmäinen ongelma on päättää kielimuoto, jota heille opetetaan. Yleiskieltä, joka avaa tiettyjä ovia yhteiskunnassa ja joka auttaa toimimaan kirjallisissa tekstiympäristöissä ja viranomaisten kanssa? Vai pitäisikö opettaa puhekieltä, joka avaa toisenlaisia ovia ja helpottaa olemaan ihmisten kanssa spontaanissa vuorovaikutuksessa ja integroitumaan suomalaisuuteen? Kyseessä on lopulta kaksi eri kielimuotoa, joita ei voi opettaa yhtä aikaa. Käytännössä molempia opetetaan erikseen tiettyyn pisteeseen asti.

Suomen vieraana kielenä oppineen puhujan tunnistaa aika helposti esimerkiksi hänen käyttämistään persoonapronomineista. Karrikoiden tilanne on se, että äidinkieliset suomenpuhujat tunkevat kirjakieleen ylen määrin puhekielen ilmiöitä, koska ovat oppineet sen lapsena spontaanisti. Suomen vieraana kielenä oppineet taas tunkevat puhekieleen kirjakielen ilmiöitä, koska ovat oppineet sen enemmän kouluopetuksen kautta.

Kyllä. Hullu heittoni lähtee siitä, että näitä eroja pitäisi kaventaa merkittävästi. Ne ovat tavallaan turhia missään muussa kuin historiallisessa mielessä. Nykyinen yleiskieli on synnytetty hyvin pitkälle 1800-luvun aikana siten, että yritettiin ottaa huomioon silloisten murteiden variaatio ja tehdä kompromissi, joka ei ole kenenkään äidinkieli mutta jota kaikki suurin piirtein osaavat. Välttämättä se ei tehnyt silloinkaan oikeutta kielenkäytölle. Sittemmin murrevariaatio on tasoittunut merkittävästi. Suomalaiset puhuvat paljon samankaltaisemmin kuin silloin, mutta muutos ei ole ollut yleiskielen vaan pääkaupunkiseutulaisen tai etelähämäläisen puhekielen suuntaan.

Pitäisi pyrkiä ymmärrettävyyteen. Pitäisi olla säännöstö, joka on helpompi oppia ja lähempänä sitä, miten ihmiset omaksuvat kielen luonnostaan. Silloin ei tarvitsisi oppia kahta selkeästi erillistä kieltä. Kaikki ei tietenkään menisi uusiksi. Pisteen ja kysymysmerkin paikat tuskin muuttuisivat. Varmasti olisi edelleen väliä, miten välimerkkejä käytetään. Kouluissakin olisi olemassa oppiaine nimeltä äidinkieli, jossa vallitsisi jonkinlaiset säännöt ja ihanteet, joiden oppimista testattaisiin. Edelleen punakynä viuhuisi, mutta aika eri tavoin.

Kouluissa voisi keskittyä toisenlaisiin asioihin. Tällä hetkellä äidinkielen opetuksen resursseja menee mun mielestä aika turhaan puhekielen ja yleiskielen itsetarkoituksellisten erojen pänttäämiseen. Joku ”alkaa tekemään” -muoto oli juuri tällainen. Joku kysyi ehkä 1990-luvulla, että onko resurssit käytetty hyvin, jos yli sadan vuoden määrätietoisella työllä on päästy tilanteeseen, että nyt kielen ammattilaiset melkein osaavat noin yksinkertaisen asian.

Kun sä nauhoitat tätä haastattelua ja litteroit tän sellaisenaan paperille, pääset aika lähelle sitä. Uuteen yleiskieleen tulisi todennäköisesti paljon ilmiöitä, mitä vanhassa ei ole. Totta kai puhutussa kielessä on paljon epäröintiä, taukoja ja kaikenlaista, mikä ei kuulu minkäänlaiseen kirjoitetun kielen muotoon. Ne siivoutuu joka tapauksessa pois. Sen jälkeen voi katsoa, mitä sinne jää.

Se on sama mekanismi, joka kielessä on toiminut aina. Lainoja tulee ja menee ja puhujayhteisö tiedostamattomalla demokra­tialla valikoi sen, mikä koetaan tarpeelliseksi. En ole niistä huolissani. Kielen käyttöalan kaventuminen on suurempi uhka. On paljon tilanteita, joista väitetään, ettei niissä muka voi toimia suomen kielellä. Yliopistot ja korkean teknologian yritykset ovat paikkoja, joissa syntyy uusia käsitteitä. Jos suomen kieli ei mene niihin mukaan, käsitteet jäävät syntymättä.

Käytännön puoli onkin hirveän hyvä kysymys. Se olisi kansallinen projekti mitä suurimmissa määrin, ja sen koordinointi olisi melkoinen urakka. Ei tarvitse hirveän paljon maalailla konkretiaa ymmärtääkseen, miten valtavan iso mullistus se olisi. Siinä tulisi epäjatkuvuuskohta yhteiskuntaan. Tiettyyn pisteeseen asti tekstit olisi kirjoitettu yhdellä kielellä ja siitä eteenpäin toisella. Voi miettiä, mitä siitä seuraisi jo lainsäädännön kannalta. Uhkakuva olisi se, että meillä olisi kaksi rinnakkaista yleiskieltä.

En ajattele, että se olisi vääjäämätöntä. Ajattelen, että se on kannattavaa. Olen ollut lautakunnan puheenjohtaja, ja voin myöntää, että yleiskieltä on uudistettu liian hitaasti. Se on kovasti sanottu mutta osuu myös muhun itseeni. Mitä suurempi ero normitetun yleiskielen ja ihmisten arki­puheen välillä on, sitä vaikeampi normitettua yleiskieltä on oppia. Siitä syntyy tarpeetonta kitkaa, koska yhteiskunta toimii hirveän voimakkaasti nimenomaan normitetun yleiskielen varassa. Jos tälle repeävälle erolle ei tehdä mitään, nämä ongelmat vain kärjistyvät.

Avaaja-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä.