”Ei tsiisus, valtio päättää mitä ihmisten pitäisi syödä niinkö? Kommaritouhua parhaimmillaan. P.S. just oon oon tilaamassa waguhärkää”, Teemu Selänne tviittasi koskien hallituksen pohtimaa ilmastoruokaohjelmaa.

Ennen joulua maakuntalehden toimittaja kirjoitti maiskutellen rakkaudestaan joulukinkkuun. Sävy oli tahallaan hieman uskalias. Ilmeisesti tästä innostuneena kansanedustaja Mikko Kärnä alkoi välipäivinä luetella Twitterissä, mitä kaikkia eläimestä tehtyjä ruokia aikookaan seuraavaksi kokata joulukinkun jälkeen.

Huiui! Rohkeita aikuisia miehiä maassa, jossa meillä kaikilla on vapaus syödä ihan niin kuin haluamme, eikä kukaan ole tilivelvollinen kenellekään jääkaappinsa sisällöstä. Suomalaiset syövät yhä lihaa noin 80 kiloa henkeä kohti vuodessa. Joulukinkkujakin paistetaan lähes kaksi miljoona kappaletta vuodessa. Valtio ei päätä, mitä syömme. Se toki ohjaa syömistä, juomista ja ruuantuotantoa muun muassa verotuksella, ravintosuosituksilla ja maataloustuilla. Kärnä ja kumppanit saavat pitää jatkossakin lihaisat ruokansa.

Lällättely on lähinnä lapsellista. Ilmastonmuutos on aikamme suurin haaste. Samassa suossa olemme kaikki, Kärnä, Selänne ja muut muka rohkeat kinkkuhenkilöt. Lihantuotanto aiheuttaa edelleen valtavat päästöt. Lällättely ei iske kasvissyöjiin, se iskee ilmastoon eli meihin kaikkiin ja siihen tuotantoketjussa kituuttavaan eläimeen, joka ei osaa käyttää Twitteriä. Toki toivomme, että valtiolliset tahot, lainsäädäntö, politiikka ja elinkeinoelämä pystyvät tekemään suurimmat ilmastonmuutosta hidastavat päätökset ja toimet. Silti meiltä kuluttajilta vaaditaan myös muutosta omassa arjessamme.

Nykyaikana ilmastoa säästävä kuluttaminen tai sen kritisoiminen muistuttaa lähinnä lapsuuden alakoulun välituntia, jossa sanailevat luokan kovikset vastaan nössöt.

On tietenkin totta, että viherpesua pitää voida kritisoida. On myös tärkeää arvioida sitä, millä toimilla on aidosti vaikutusta ja mitkä ovat vain oman sädekehän kiillotusta. On hoopoa, jos nykyaikana keski-ikäiset ja keskiluokkaiset kertovat somessa vuoden ostolakoista. On selvää, että kuluttamisesta on helppo vähentää, jos kaapit tursuavat tavaraa enemmän kuin kukaan ehtisi ikinä käyttää yhden elämän aikana. Se ei ole sankaruutta.

Silti on hyvä, jos jokainen aloittaa siitä, mistä se on helpointa. Itselleni se oli aikoinaan autosta luopuminen. Se ei silti ole mikään aplodien arvoinen teko Helsingin keskustassa asuvalle perheelle, jolla oli aiemmin kaksi autoa. Aikuinen ihminen ei konttaa toimistovaatteita rikki, joten ei ole mikään saavutus käyttää samoja työasuja vuosia tai vuosikymmeniä. Kasvissyöntikin on helppoa ja kivaa, kun osaa kokata.

Nykyään alkaa olla jo itsestään selvää, että yrityksiltä vaaditaan kestävää toimintaa. Samaa voisi ajatella meistä yksilöistä. Silti olemme vajonneet keskustelussa tasolle, jota on lähinnä kiusallista seurata. Olen varma, että ääni muuttuu sitä mukaa, kun kestävyydestä tulee aidosti kilpailutekijä suomalaisille yrityksille ja taloudelle. Sitä kautta syntyy myös hyvinvointia. Aidosti rohkeat ihmiset muuttavat maailmaa ja tekevät ihan muuta kuin lällättelevät Twitterissä makkaransyönnillään.