– Odottakaapas…

Juho Vilokki, 45, nostaa pyykinkuivaustelineen ruokapöydän vierestä makuuhuoneeseen.

– Istutaan vaikka tuohon sohville.

Sohvakaluston edessä seinällä riippuu televisio, josta iltaisin striimataan sarjoja tai pelataan pleikkaria. Keittiöön ja kylpyhuoneeseen pääsee heti eteisestä. Lasten ja vanhempien makuuhuoneet ovat peremmällä.

Nelihenkisen perheen reilun 80 neliön kerrostaloasunto Helsingin Herttoniemessä on tavallinen kaupunkilaisperheen koti, jossa eletään tavallista arkea.

Miten se tavallinen arki muuttuu, kun Suomi pyrkii vähentämään reippaasti päästöjään ja samalla elämäntapaamme pitäisi säätää niin, ettemme kuluttaisi kohtuuttomasti energiaa ja luonnonvaroja?

Millaista olisi Vilokin ja Aino Rekolan, 43, perheen elämä hiilineutraalissa Suomessa? Sitä selvittämässä on kanssani kestävää arkea tutkiva kulutustutkija Senja Laakso. Perheen kaksi lasta ovat häipyneet menoihinsa. Rescue-koira Lotta käpertyy Laakson viereen sohvalle rapsuteltavaksi.

On sopiva hetki vilkaista tulevaisuuteen.

Tavallisten ihmisten elämä ei ole perimmäinen syy siihen, että planeettamme on kuumennut nyt nopeammin kuin miljooniin vuosiin. Suomen kulutuksen kasvihuonepäästöistä silti noin kaksi kolmasosaa syntyy kotitalouksissa.

Näin on, koska Suomenkin talouden aineenvaihdunta perustuu fossiilisiin polttoaineisiin ja luonnonresurssien tuhlailevaan käyttöön.

Suomi haluaa hiilineutraaliksi reilun kymmenen vuoden sisään. Mitä se sitten tarkoittaa? Aihe kuulostaa usein tekniseltä ja hankalalta, kun television keskusteluohjelmissa väännetään hiilibudjetista, taakanjakosektoreista, LULUCF:sta, hiilineutraaliustavoitteesta, nielujen hupenemisesta ja päästökaupasta.

Siksi olisikin tärkeä miettiä tulevaisuutta ihan kouriintuntuvasti, arvioi itsenäisen BIOS-tutkimusyksikön tutkija Paavo Järvensivu. Siis suunnitelmia ja toiveita asumisesta, liikkumisesta, ruoasta ja vapaa-ajan nautinnoista.

Lähdetään liikkeelle Rekolan ja Vilokin perheen alimman kerroksen kerrostaloasunnosta, siis itse asunnosta. Asumispinta-ala vaikuttaa paljon asumisen ympäristökuormaan.

Asumisen päästöt syntyvät enimmäkseen energiantuotannosta ja -käytöstä. Herttoniemen kerrostaloista iso osa – kuten Rekolan ja Vilokin nykyinen koti – lämpiävät Helsingin kaukolämpöverkossa. Siksi suuri osa asumisen päästöistä on kiinni siitä, miten kaupungin energiayhtiö Helen tuottaa energiansa.

Helenin tavoitteena on lähivuosina alkaa tuottaa kaukolämpöä, joka ei tarvitsisi minkään aineen polttamista. Se pudottaisi päästöjä, sillä tähän saakka lämpöä on tuotettu kivihiilellä ja puupelleteillä.

Vaikka lämmön ja valaisemisen päästöjen laskeminen kutistaa kansalaisen hiilijalanjälkeä reippaasti, muutos koetussa arjessa saattaa olla melko pieni.

Sähkö on sähköä, vaikka se ei syntyisi polttamisesta. Päästötön kaukolämpö lämmittää koteja aivan kuten ennenkin, mutta haitattomammin. Samoin ilmalämpöpumput ja muut sähkölämmitysratkaisut, jos ja kun sähköntuotanto ei luo päästöjä.

Kodeissa muutos voi tuntua vaikkapa energiaremontteina tai säädöksinä. Eikä energiankulutus saisi kasvaa resursseja järkevästi käyttävässä maailmassa, päin vastoin. Esimerkkejä järkevästä nuukailusta tuli massoittain syksyllä ja talvella, kun sähkön hinnan nousu ajoi kansalaiset säästämään.

Tutkija Senja Laakso huomauttaa, että oman asunnon lisäksi taloyhtiön yhteisten tilojen ja jakamisen merkitys kasvaa, jos asumisen päästöjä halutaan vähentää.

– Olemme taloyhtiössämme muuntaneet kerhotilan sellaiseksi, että se sopii etätöihin. Minä olen siellä paljon töitä tehnytkin, Vilokki sanoo.

Kerhotilat eivät ehkä usein ole kovin viihtyisiä, eikä niitä ole ison porukan käyttöön. Rekola ja Vilokki ajattelevat, että niitä voitaisiin käyttää laajemminkin, esimerkiksi jaettuna vierashuoneena.

– Tulevaisuudessa tämä mukautuvuus onkin asumisen iso kysymys, Senja Laakso kommentoi.

Taloyhtiöiden ja asuinalueiden jakamiskäytännöt ja yhteisöllisyys ovat hyvää – ja miellyttävää – valmistautumista tulevaan.

Joustavuutta voisi syntyä, jos asuntojen ja asuntokaupan säätelyä helpottaisi ihmisten mahdollisuuksia muuttaa asumisjärjestelyjään elämäntilanteiden mukaan. Perhekoot muuttuvat, samoin arjen tarpeet.

Myös Rekolan ja Vilokin perhe muuttaa yhtä huonetta isompaan asuntoon, Herttoniemen sisällä toki.

– Isompi asunto toimii tähän elämänvaiheeseen ja toinen vessa tulee lasten kanssa tarpeeseen, Rekola sanoo naurahtaen.

Uuden asunnon etsimisessä Rekolan ja Vilokin päätökseen vaikutti myös joustavuus: taloyhtiössä on pienempiä asuntoja, jos sellaiseen vaihtaminen tulee joskus ajankohtaiseksi. Kun tilaa tarvitsee vähemmän, ylimääräisistä neliöistä ei kannata maksaa. Näin niiden lämmittämisestä ja valaisemisestakaan ei tule turhia päästöjä.

– Tulevassa kodissamme on hiljattain siirrytty maalämpöön, ja kyllä sekin vähän vaikutti asunnon valintaan, Aino Rekola sanoo.

Kohtuullisesti sähköä käyttävä maalämpö on ekologinen ratkaisu tällä hetkellä, kun Helsingin kaukolämpöverkko lämpenee vielä toistaiseksi enimmäkseen fossiilisella kivihiilellä ja osin puupelletillä. Maalämpöön siirtyneet taloyhtiöt vähentävät myös kaukolämmön energiatarvetta.

Juho Vilokki ja Aino Rekola tapasivat opiskelijoina Jyväskylän yliopistossa, muuttivat Helsinkiin 2006 ja Herttoniemeen 2009.

Herttoniemi kiinnosti, koska siellä ei välttämättä tarvitse autoa. Metro ja bussit kulkevat liukkaasti. Rekola kulkeekin työmatkansa Viikkiin bussilla, pyörällä ja jalan.

– Olen antanut itselleni luvan, ettei tarvitse talvipyöräillä jos ei halua. Siitä en pidä.

Perheellä on myös biokaasua polttava auto, jota Juho Vilokki käyttää usein työmatkoihin Espoon Tapiolaan. Vaikka metro nykyisin veisikin perille, auto tuntuu nopealta ja kätevältä. Lämpimästä parkkihallista pääsee suoraan hissillä työpöydälle, kotona auto tuo ihan oven eteen.

– Siitä huomaa, kuinka normaaliksi ja helpoksi yksityisautoilu on tehty. Ei kyse ole vaan päästöistä, vaan ajattelen myös sitä, kuinka paljon muita resursseja, tilaa ja infraa autoilu kaupungissa vie, Rekola sanoo.

– Huomaat varmaan, että tämä on suosikkiaiheeni, hän naurahtaa.

Autoilun vallankumousta pohtivat tutkijat miettivät samaa. Yksityisautoilun sähköistäminen on tärkeää. Mutta kaupungissa tärkeämpää on se, että kaupunki houkuttelee ja ohjaa kävelemään, pyöräilemään ja käyttämään julkisia. Jos polttomoottoriautoista siirrytään sähköautoihin, uusien akkujen tarpeesta voi syntyä pullonkaula.

Työmatka ei välttämättä edes ole se, jossa auton tarve pulpahtaa pintaan. Juho Vilokin mukaan jääkiekkoa ja jalkapalloa pelaavien lasten harrastuksiin auto tuntuu melkein välttämättömältä. Kyytejä toki jaetaan muiden huoltajien kesken, mutta pitkät siirtymät läpi kaupungin kävisivät perheelle työlääksi ilman autoa.

– Sellainen kortteliliiga-malli, jossa lapset urheilevat oman seutunsa joukkueissa olisi tältä kannalta tosi hyvä. Turun nappulaliiga esimerkiksi toimii näin, Vilokki sanoo.

Lähiharrastaminen onnistuu myös Helsingissä. Vilokki on mukana paikallisessa Herttoniemen Tovereissa. Seuran pienimmät junnut pelaavat ihan kotien lähellä, ja tarjolla on stipendijärjestelmä perheille, joille osallistuminen olisi muuten vaikeaa.

Arki ei ole vain työssä käymistä ja vain ”kulutusvalintoja”, vaan myös rentoutumista ja nautintoja. Eniten julkisuudessa keskustellaan lentämisestä, sillä siitä tulee henkilöä kohti laskettuna kovat päästöt.

Juho Vilokki ja Aino Rekola päättivät jo aikaa sitten, että lentolomia ei tehtäisi liian usein: korkeintaan kolmen vuoden välein. Ajatus oli alun perin Ainon.

– Alkuun ajattelin, että kuulostaa aika pitkältä ajalta, Vilokki sanoo.

Lopulta lentämällä ei ole lomailtu edes kolmivuosittain. Silti perhe pitää matkailusta. Talvisin on käyty Saariselällä hiihtämässä ja kesäisin Saarenmaalla Virossa.

Kumpiakin reissuja on tehty ystäväperheiden kanssa. Niitä suunnitellaan, niitä varten säästetään ja niihin panostetaan sekä aikaa että rahaa.

– Lappiin olemme menneet autojunalla, mikä on toki kallis, mutta mukava vaihtoehto. Lapsista auton ajaminen junaan ja yöjunan hytissä nukkuminen on tosi hauskaa, Vilokki sanoo.

Perheen nykyisessä kaasuautossa on varalla täysikokoinen bensatankki, mikä helpottaa Lapin-matkailua. Kaasuverkko kun päättyy Ouluun. Myös Viron-matkoilla oma auto on käytössä. Pariskunta on laskeskellut, että täyden kaasuauton jalanjälki on pieni.

– Tällainen lähiseutujen matkailu on sellaista, mistä olisi kyllä vaikea luopua, Vilokki sanoo.

Aino Rekola nyökyttelee.

Senja Laakso myöntää, että hauskoja asioita voi olla vaikea kuvitella, kun ympäristöpuhe keskittyy usein luopumiseen. Tavalliselle ihmiselle tämä tuntuu olevan puhetta siitä, mikä on haitallista ja mistä tuntea häpeää.

Siksi on tärkeätä keskittyä myös asioihin, joista nauttii. Niin ehkä muotoutuvat myös kestävät huvitukset ja nautinnot – ne, jotka puolustavat paikkaansa myös tulevaisuudessa.

Taloustutkija Paavo Järvensivu on kollegoineen BIOS-tutkimusyksikössä hahmotellut suunnitelman, jota kutsutaan ekologiseksi jälleenrakennukseksi. Se on vähän kuin sotien jälkeisen jälleenrakennusajan jälkeiset yhteiset ponnistelut.

Järvensivun mukaan tarvitaan erityisesti kokemusta yhteisten ponnistelujen merkityksellisyydestä ja keskustelua siitä, mikä on yhteys ympäristökriisien ja normaaliksi koetun talouden ja yhteiskunnallisen elämän välillä. Fiksua keskustelua siis.

Jos arki muuttuu, on tärkeää ymmärtää miksi.

Herttoniemessä ikkunoiden takana pimenee. Iltapala-aika lähestyy. Kysymystä ruoasta ei voi ohittaa.

Se onkin herkkä paikka. Juuri syöminen on nykyajassa henkilökohtaisen vapauden ja nautinnon valtakuntaa. Kun hallitus pohtii, miten lihansyöntiä saisi vähennettyä, entinen kiekkotähti polttaa päreensä Twitterissä.

Liharuokavalio aiheuttaa enemmän päästöjä kuin kasviruokailu. Se on fakta.

Aino Rekola on perheensä ainoa lähes-täysin-kasvisruokailija, muut ovat sekasyöjiä. Perheessä laitetaan paljon lihattomia aterioita. Miten lihankulutusta saataisiin alas koko yhteiskunnassa?

Senja Laakso sanoo, että olisi esimerkiksi mahdollista tiukentaa ympäristövaatimuksia, säätää veroja tai jopa panna liha kortille.

– Ymmärrän, että lihankulutusta on vähennettävä, mutta kiintiöt kuulostavat liian kovalta ohjailulta, Juho Vilokki pyörittelee päätään.

Tässä ollaankin ison kysymyksen äärellä: kuinka paljon ekologisesta siirtymästä jää yksittäisten ihmisten ja perheiden vastuulle? Isot askeleet otetaan lainsäädännön ja politiikan tasolla, mutta elämisen tavan pitää muuttua kaikilla yhteiskunnan tasoille. Siis tällaisessa tavallisessa kodissa.

Rekola ja Vilokki ovat ajatelleet, että kulutustottumuksia voi muuttaa, samoin ruokavaliota. Omaa autoa ei ehkä tarvitsisi, jos jakamispalvelut hiukan kehittyvät.

Kaikkea ei kuluttajan syliin voi sysätä, mutta pariskunta kaipaa tuuppausta ylempää.

– Euro on ainakin hyvä ohjaaja, Vilokki sanoo.

Aino Rekola haluaisi parempaa päätöksentekoa: johdonmukaista ja selkeää politiikkaa, joka varmistaisi, että arjen valinnoilla on väliä.

– Niin kauan, kun rakenteet eivät muutu, kuluttajalle jää vain arjen niukentaminen ja luopuminen.

Samasta syystä tutkija Paavo Järvensivu ei mielellään rinnasta ihmisten arkea talouden isoihin linjoihin. Silti hän ajattelee, että ekologiseen jälleenrakennukseen tähtäävän politiikan pitäisi olla demokraattista ja ”ihmistä lähellä”.

Se, että ihmisen elämä ja arki on toisenlaista kuin nyt, ei tarkoita, että se on välttämättä huonompaa. Vaikka päästöjä pitää pudottaa, myös ihmisen on voitava hyvin.

Lähteenä on käytetty tutkimusten lisäksi Senja Laakson ja Riikka Aron toimittamaa kirjaa Planeetan kokoinen arki.