Laskettelin ensimmäisen kerran elämässäni tänä keväänä 43-vuotiaana. Se oli aika saavutus, kun ottaa huomioon, että olen viettänyt kymmenen vuotta talvilomat Yllästunturin juurella. Viimeiset puoli vuotta Äkäslompolon tunturikylä on ollut nelihenkisen perheemme koti.

Lasketteluretkeni oli saavutus, koska pelkään mennä yhtä aikaa kovaa ja alaspäin. Selvennyksenä: kaikki kävelyä nopeampi on kova vauhti.

Vuosikausia olin hiihtänyt perinteisellä tyylillä Yllästä ympäri ja miettinyt, mikä siinä laskettelussa oikein viehättää. Hissillä ylös, laskien alas. Liikettä vailla päämäärää. Suksivuokraamon tiskillä pelkäsin niin, että sielu vapisi, mutta uteliaisuuteni kasvoi liian suureksi.

Kokeilin.

Siskoni työskentelee kriisialueilla, tällä hetkellä Ukrainassa. Olen monesti kysynyt, eikö häntä pelota. Vastaus on aina sama: totta kai välillä, muttei se ole syy olla tekemättä asioita.

Uuden tekeminen pelottaa useimpia meistä, koska ensimmäisellä kerralla ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Uuden äärellä rutiini ei kannattele.

Jos ensin pitäisi oppia olemaan pelkäämättä ja vasta sen jälkeen yrittää, maailmassa ei tapahtuisi yhtään mitään. Tai no tapahtuisi, mutta asioita tekisivät lähinnä kovaääniset, pelottomuuttaan kailottavat ekstrovertit, ja se olisi katastrofaalista.

Tuon viimeisen virkkeen nyysin siskoltani, joka on pesunkestävä introvertti.

En ole töissä kriisialueilla, mutta pelkään jotain vähintään kerran päivässä. Puheluita tuntemattomista numeroista, kompastumista rappusissa ja sitä, että herään taas keskellä yötä valvomaan.

Ennen ensimmäistä fiktiivistä teostani olin kirjoittanut tietokirjoja. Tiesin kyllä osaavani kirjoittaa asiasta ja sen vierestä. Mutta että jotain keksittyä? Pelkäisin, että keksisin ihan tyhmiä juttuja, enkä edes osaisi kirjoittaa niistä kunnolla.

Jos olisin odottanut, että pelkoni menisi pois, en olisi kirjoittanut mitään. En olisi mennyt kauppakorkean pääsykokeisiin. Sanonut sille yhdelle islantilaiselle miehelle, että rakastan ja mentäisiinkö naimisiin. En olisi tavannut ennustajaa, joka kertoisi, että kaikki menee kyllä ihan hyvin, jos vain söisit vähän enemmän ja hankkisit istuvammat rintaliivit. Voi olla peloissaan ja silti tehdä asioita. Se on rohkeutta.

On paljon asioita, jotka olen jättänyt tekemättä sen takia, että pelkäsin. Juuri niitä asioita kadun eniten, enkä niitä uskalla julkisesti muistella.

Pelon kanssa voi elää. Joskus se pitää työntää hetkeksi sivuun, mutta ei sitä tarvitse murhata. Pelko on tunne ja kuten kaikki tunteet, sekin on läsnä vain jonkin aikaa. Se tulee ja sitten se menee pois ja siinä välissä voi tapahtua kaikenlaisia asioita.

No miten sen laskettelemisen kanssa kävi?

Selvisin lasten mäestä ehjin luin, enkä jäänyt hissiin kiinni housunlahkeesta tai kielestä.

Meninkö toisen kerran? No en mennyt. Ensimmäisen kerran jälkeen pelotti edelleen. Jäykät monot tuntuivat jaloissa helvetinkoneilta, enkä vieläkään ymmärtänyt, mikä lajissa oikein on pointtina.

Kerta riitti, toista kertaa ei tule. Jokaisen tarinan ei tarvitse olla sankaritarina.