Ymmärryksen tasoni vaihtelevat isosti.

Yhtenä jouluna haukuin anopin siskolle hänen tekemäänsä ruokaa. Minun piti sanoa kamalan hyvää, mutta unohdin jälkimmäisen sanan. Kamalaa ruokaa.

Kun vanhempi sukulainen kysyi minulta ”Mitä uutisoitavaa on?”, aloin muistella aamun lehteä. Keskuspankki nosti korkoja! Keskustelukumppanini katsoi vastaustani vähän vinoon. Sillä sekunnilla – eli siis noin viiden sekunnin kuluttua – tajusin, että hän oli tarkoittanut, mitä minulle kuuluu.

Miettimissekunnit kasaantuvat ajan kuluessa. Ensimmäisillä kerroilla omaa hienoista hitauttaan ei huomaa. Eikä vielä parinkaan kuukauden jälkeen. Kun kertoja on mittarissa muutama tuhat, sekunneista tulee painavampia.

Muutin perheeni kanssa Suomeen viidentoista vuoden Islannissa olon jälkeen. Mikä ilahduttaa paluumuuttajaa?

Ensinnäkin se, että ymmärrysvajeeni katosi kuin pieru tunturiin. Oloni keveni, kun ei mene enää aikaa sen miettimiseen, puhutaankohan liimasta vai pippeleistä (islanniksi nuo kaksi sanaa kuulostavat ihan samoilta). Minua ilahduttaa myös karjalanpiirakkatiski ruokakaupassa, Wilma, kouluruoka, hyvä sää ja matala verotus. Eikä suomalaisesta jääkaapista löydy riisipuuron sekaan viipaloitua sisäelinmakkaraa.

Suomessa asuminen menee myös tunteisiini. Olen viime aikoina tuntenut itseni älykkääksi ja valovoimaiseksi. Lähdin taannoin ruokakauppaan ostamaan ketsuppia. Avasin autoradion ja liikutuin, koska pääsin mukaan juoneen ennen kuin olin peruuttanut auton kotipihalta tielle. Tajusin, kuka puhui ja kenelle, oliko ohjelma vakavahenkinen vai kevyttä hymähtelyä. Ymmärsin ironian.

Suomenkieliselle vitsille nauran oikealla hetkellä enkä silloin, kun muut ovat menneet eteenpäin ja keskustelevat jo lomasuunnitelmistaan. En unohda sitä häpeän tunnetta, joka seurasi, kun vihdoin ymmärsin islanninkielisen vitsin ja hekotin – ja samaan aikaan yksi porukasta kertoi, kuinka hän viettäisi pääsiäislomansa serkkunsa saattohoitajana.

Nopeuden lisäksi kyse on syvyydestä. Suomeksi voin sanoa juuri sen, mitä haluan, muilla kielellä vain sen, mitä osaan.

Harvard Business Review kirjoitti alkuvuodesta mikrostressistä. Sitä syntyy pienistä, usein toistuvista arjen harmeista. Tutkimus tunnisti 14 mikro- stressityyppiä, joista tutuimmalta kuulosti toistuva mutta lyhytkestoinen tunne kontrollin menettämisistä. Kun ei ymmärrä, ei hallitse tilannetta.

Tajusin, että minulla on Islannissa mikrostressi.

Tutkimuksessa oli tutkittu myös mikrostressin hoitoratkaisuja, joista tärkeimmäksi nousi kanssakäyminen. Mikrostressin hallintaan auttaa tutkimuksen mukaan parhaiten se, että tutustuu ihmisiin myös oman työnsä ja perheensä ulkopuolelta.

Jos oma elämä on monipuolista, mikrostressi ei pääse nakertamaan sitä.

Minun ei siis auta kuin jatkaa säntäilyä ja hyväksyä se, että ymmärrykseni taso erilaisissa ympyröissäni vaihtelee. Kaikki on lopulta suhteellista.

Paitsi suolimakkara riisipuurossa. Se on absoluuttisesti vain todella outoa.