Minusta jänis näyttää ihan kengurulta!

Asuin aikoinaan puoli vuotta Australiassa ja siellä ­kengurut ja niiden pienemmät sukulaiset vallabit tulivat minulle tutuiksi. Sekä jäniksillä että kenguruilla on samanlainen pysty ruumiin­rakenne, vahvat takaraajat, pitkät suippokorvat ja veikeä ilme.

Sekä jänikset että kengurut juoksevat ja hyppivät nopeasti. Toisinaan ne nousevat takajaloilleen nyrkkeilemään.

Moni eteläisessä Suomessa asuva saattaa helposti kuvitella, että Suomen yleisin jäniseläin on rusakko. Arkikielessä sitä ei yleensä edes sanota jänikseksi, vaan useimmat puhuvat rusakosta.

Rusakko on kuitenkin yleinen vain ­sellaisilla alueilla, joissa on paljon avointa peltoa. Avara maisema muistuttaa ­rusakon alkuperäisiä elinalueita Länsi-­Aasiassa. Peltohan on olosuhteiltaan vähän kuin ihmisen luoma aro.

”Aropupu” rusakko todella onkin. Se on melko kookas, ja sillä on pidemmät korvat kuin metsäjäniksellä. Sitä ei välttämämättä heti huomaa, sillä rusakko painautuu usein piiloon heinikkoon ja pitää silloin korvansa supussa.

Vasta kun rusakko toteaa tulleensa huomatuksi, otus herkistää korvansa, nousee pystyyn ja pinkaisee salaman­nopeasti karkuun.

Rusakko lienee Suomen nopein nisäkäs. Se voi saavuttaa spurtissa jopa 70 kilometrin tuntinopeuden. Se on melkoinen vauhti pienelle maaeläimelle.

Kaniini eli villi­kani on kotoisin Välimeren ympäristöstä. Ihmiset ovat ajan saatossa tuoneet niitä itselleen lemmikeiksi. Kun lemmikit ovat sitten päässeet karkaamaan luontoon, ne ovat villiintyneet. Kaniineita löytyy etenkin pääkaupunkiseudulta ja muualta Uudeltamaalta, Hyvinkäältä asti.

Suomessa on elänyt villikaneja 1990-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäinen tunnettu populaatio sai alkunsa ­Helsingin Kyläsaaressa, ilmeisesti tahallaan vapautetuista eläimistä.

Kaniinit syövät joutomaa-alueiden rikka­kasveja. Myös puistojen hoidosta jääneiden lehtipuiden oksien kuoret kelpaavat niille. Erilaisten tautien vuoksi Suomen kaniinikanta on välillä romahtanut ja sitten taas toipunut. Kaupunkien liepeille viime vuosina asettuneet pedot, kuten kettu ja huuhkaja, saalistavat kaneja.

Villikani on riistaeläin, jota saa metsästää syyskuun alusta maaliskuun loppuun. Rusakon ja metsäjäniksen metsästysaika alkaa syyskuussa ja päättyy helmikuussa. Suomessa villikani ei ole ilmeisesti aiheuttanut erityistä häiriötä muulle luonnolle. Sen sijaan esimerkiksi kenguruiden kotimaassa Australiassa ja Uudessa­-Seelannissa kanista on tullut erittäin haitallinen vieraslaji. Siellä se tuhoaa alkuperäistä kasvillisuutta.

Jäniseläinten turkki vaihtuu vuodenajan mukaan. Selkein muutos on metsä­jäniksellä, joka muuttuu vitivalkoiseksi. Kesäasussaan metsäjänis on epämääräisen ruskea, ja sen turkissa on vaaleita laikkuja. Tämän suojavärityksen ansiosta otus sulautuu mainiosti pohjolan metsien kivikkoiseen ja jäkälien kirjomaan metsämaastoon.

Metsäjäniksen jalat levenevät lumikengän tavoin, joten se pystyy tallustamaan syvässäkin umpihangessa uppoamatta. Rusakon jalat ovat sen sijaan selvästi kapeammat. Selitys lienee se, että lajin kotiseudulla Länsi-Aasian tuulisilla aroilla ei pehmeää lumi­hankea yleensä pääse muodostumaan.

Jänisten lisääntymisaika alkaa ­maalis-huhtikuussa. Ihminenkin saattaa huomata ainakin rusakon kiima-ajan siitä, että lajin luontainen arkuus hälvenee. Silloin pelloilla ja niiden laitamilla saattaa kohdata yksilöitä, jotka eivät vaikuta pelkäävän ihmistä ollenkaan.

Jäniksen poikaset syntyvät tavallisesti huhtikuun lopulla tai toukokuussa. Toisin kuin monilla muilla eläimillä, jäniksillä poikaset syntyvät karvapeitteisinä ja näkevinä.

”Peltojäniksen” ja ”oikean jäniksen” raja ei ole aina kovin selvä, sillä metsä­jänis risteytyy usein rusakon kanssa. Etenkin siellä, missä rusakoita on vähän, metsäjänisnaaraat pariutuvat usein rusakkokoiraiden kanssa.

Toisin kuin monien muiden lajien ­risteymät, metsäjäniksen ja rusakon ­jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä. Rusakko hyötyy metsäjäniksen geeneistä, jotka auttavat ”aropupua” sopeutumaan paremmin pohjolan olosuhteisiin.

Toisaalta kookkaalla ja rotevalla rusakolla on silläkin omia geneettisiä etujaan. Etelä-Suomessa rusakko onkin monin paikoin korvannut metsäjäniksen. Kun ilmastonmuutoksen seurauksena syksyt ovat rannikon tuntumassa yhä pidempään lumettomia, valkoiseksi muuttunut metsäjänis on pedoille helppo saalis. ­Ruskeana läpi vuoden pysyvä rusakko puolestaan maastoutuu näissä oloissa paremmin.

Metsäjänis ja rusakko ovat yksineläjiä, jotka tapaavat lajitovereitaan lähinnä lisääntymisaikana. Ne eivät myöskään tee pesää.

Kaniinit sen sijaan ovat hyvinkin yhteisöllisiä. Ne elävät kymmenien yksilöiden muodostamissa perhe­yhteisöissä samassa maan­alaisessa käytävä­verkos­tossa. Kanien yhteisössä vallitsee arvo­järjestys, jota ylläpidetään eleillä ja hajumerkeillä.

Jäniksistä voi parhaimmillaan tulla ihmisen kavereita. Moni luontokuvaaja on onnistunut kärsivällisellä läsnä­olollaan totuttamaan jänikset itseensä. Näin he ovat päässeet seuraamaan lajia aivan läheltä.

Jänis kuitenkin valikoi seuransa. ­Tiettyyn ihmiseen tottunut vemmelsääri ei välttämättä suhtaudu ollenkaan luottavaisesti johonkin toiseen henkilöön. Luonnossa luottamus ja kunnioitus täytyy aina ansaita.