On oltava niin hiljaa kuin mahdollista. Yöllä on satanut ja sammaleinen kallionpinta on liukas, jokainen askel täytyy ottaa harkiten. Yksikin liian kova rasahdus, ja tehtävä voi epäonnistua. Kansainvälinen haahkatutkijaryhmä astelee kallioisen saaren kaarevaa selkää pitkin kohti paikkaa, jossa pesien tiedetään olevan. Ollaan Tvärminnessä, pienessä kylässä Hangon itäosassa, Itämerellä Suomenlahden suulla. Siellä sijaitsee Helsingin yliopiston eläintieteellinen asema.

Ryhmän keulalla etenee haavi kädessään pitkän linjan haahkatutkija, Luonnon- ja riistanhoitosäätiön toimitusjohtaja ja biologi Kim Jaatinen. Kallionreunamalla hän pysähtyy ja nyökkää muille merkiksi. Linnut ovat pesissään. Sitten hän lähtee laskeutumaan kaarevaa seinämää pitkin sivuttais­askelin, tasapainoillen haavi käsissään kuin trapetsitaiteilija.

Kahden kallionselän välissä on ruohon peittämä tasanne, missä kitukasvuisten mäntyjen suojissa haahkaemot kököttävät pesissään liikkumatta. Niiden pesät ovat noin metrin päässä toisistaan kallionseinämää vasten. Hautovia emoja olisi lähes mahdotonta havainta ihmis­silmin, jos ei tietäisi, mitä etsii.

Aluksi haahkanaaras yrittää pyristellä kokeneen lintututkijan otteesta. Pian se kuitenkin tyytyy kohtaloonsa ja rauhoittuu. Samalla tutkijaryhmän muut jäsenet kerääntyvät linnun ympärille. Jokaisella on oma tehtävänsä.

Kim Jaatinen istahtaa kivelle pidellen haahkanaarasta käsissään. Jaatisen tutkijapari, Åbo Akademin yliopistonlehtori Markus Öst toimii kirjurina.

– Sitten töihin, Kim Jaatinen toteaa.

Åbo Akademin väitöskirjatutkija Ida Hermansson ottaa esiin työkalupakkia muistuttavan laatikon, jossa on kaikki tarvittava linnun tutkimiseen.

Ensin Hermansson, Jaatinen ja pyydystystiimin jäsen Niilo Aro ottavat linnulta verinäytteen, jonka avulla tutkitaan sen stressihormoneja. Haahka makaa liikkumatta ylösalaisin Jaatisen sylissä, kun siltä otetaan ruumiinlämpö. Sitten lintu käännetään oikein päin ja se punnitaan ja pää ja kyynärluiden pituudet mitataan.

Jaatinen tekee toimenpiteet rutiinilla rauhallisesti, toteaa vain tulokset ääneen, jotta Markus Öst voi kirjata luvut ylös. Lopuksi nuorelle linnulle asetetaan jalkaan värirengas tunnistamista varten sekä värillinen siipilippu. Jalkarengas pysyy koko linnun iän ajan, mutta siipilippu pysyy paikallaan muutamaan viikon ajan ennen kuin se irtoaa itsekseen.

– Yksilöllinen värirengas on osa haahkojen pitkäaikaisseurantaa. Sen avulla pystymme tarkistamaan, onko tietty naaras elossa tai onko se ottanut välivuoden pesinnästä, vaikka emme sitä pesältä pyydystäisikään kyseisenä vuonna, haahkatutkija Markus Öst selittää.

Sillä välin kun Åbo Akademin ryhmä tutkii ja merkitsee emolinnun, heidän amerikkalaiset kollegansa tarkistavat munien tilan. Molemmissa haahkan­pesissä on neljä munaa. New Hampshiresta kotoisin oleva tutkija ja emeritusprofessori Ben Steele ja hänen assistenttinsa Lauryl May ottavat munat yksitellen pesästä ja asettavat ne varovasti ämpäriin, jossa on vettä. Kyseessä on kellunta­testi, jolla selvitetään tulevien poikasten kuoriutumisaika.

– Haahkan hautomisaika on noin 25–27 päivää, joten näiden pitäisi kuoriutua parin päivän sisällä, Steele sanoo.

Tutkija ottaa molemmissa pesäkuopista ylöspäin suunnatun laajakulmakuvan, josta pesän peitteisyys voidaan määrittää tarkasti.

– Haahkaemot suosivat nykyään pesäpaikkoja, jotka ovat puuston suojissa. Näin taivaalla vaanivien merikotkien on vaikea havaita niitä. Mutta olemme huomanneet, että pienpetojen takia monet naaraslinnut suosivat pesäpaikkoja, joissa niillä on esteetön pakoreitti merelle.

Tutkimusryhmä on suorittanut toimenpiteet alle kymmenessä minuutissa.

– Kiitos yhteistyöstä, Jaatinen lausuu haahkalle ja astelee kallion reunalla. Sitten hän laskee kolmeen ja vapauttaa linnun. Haahka lennähtää merelle samaan suuntaan kuin sen naapurikin pakeni aiemmin. Tutkimusryhmän jäsenet keräävät ripeästi tavarat ja lähtevät jatkamaan kierrosta saarella.

– Ei mene kuin hetki, kun molemmat emot palaavat takaisin hautomapuuhiin, Öst selittää.

Tvärminnen eläin­tieteellisen tutkimusaseman ympäristössä Haahkatutkimusryhmän seuranta-alue on noin 20 neliökilometrin kokoinen. Alueella on kaikkiaan 38 haahkasaarta, joista tutkimusryhmä seuraa tarkasti 24 saaren pesimätilannetta.

Astelemme seuraavaa pesäpaikkaa kohti ja Markus Öst kertoo, että koska ­tutkimusalue on verrattain pieni, se on mahdollistanut sen, että lajia voidaan ­tutkia yksilö­kohtaisesti vuodesta toiseen. Vain pitkä­aikais­seurannan kautta voidaan ymmärtää tarkemmin lajin kannan kehitystä ja muutoksien taustalla olevia tekijöitä. Öst on tutkinut haahkoja Tvärminnen saaristossa miltei 30 vuotta ja Jaatinen liittyi tutkija­ryhmään 2000-luvun alussa.

Petojen aiheuttama voimakas saalistuspaine ei ole ainoastaan siirtänyt haahkan pesimäalueita ulkosaaristosta sisäsaaristoon, vaan se on myös vaikuttanut pesinnän ajankohtaan. Perinteisesti haahkan­poikaset kuoriutuvat toukokuun puoli­välin tienoilla. Poikasten kuoriuduttua haahkaemo vie ne tavallisesti pesästä merelle vuorokauden sisään.

Tänään on kesäkuun 8. päivä, mutta osa alueen haahka­emoista on vielä vasta hautomisvaiheessa.

Jaatinen kertoo, että myöhäistynyt pesintä näyttää olevan sopeuma korkeisiin petomääriin.

– Olemme havainneet seurannoissamme, että etenkin nuoret ja pesimättömät merikotkat ilmestyvät alueelle hyvissä ajoin toukokuussa odottamaan. Ja kun poikueet lähtevät pesästä, kotka­joukot napsivat ne yksitellen nokkiinsa.

Tutkimusryhmän seurannoissa on ilmennyt, että, että pesimättömiä kotkia näkyy Tvärminnen saaristossa vähemmän 10. kesäkuuta alkaen. Näin myöhemmin pesivien emojen poikasilla saattaa olla paremmat mahdollisuudet selvitä.

Markus Öst kertoo, että tänäkin vuonna toukokuussa kuoriutuneiden poikasten kohtalo on ollut lohduton.

Kun matkaamme toiselle saarelle, näen lopputuleman omin silmin. Luodon edustalla oleilee parinkymmenen aikuisen haahkanaaraan parvi. Ei poikasen poikasta.

– Joukossa niillä on paremmat mahdollisuudet selvitä itse hengissä, kun on useampi silmäpari valvomassa meri­kotkien varalta, Öst toteaa.

Kierrämme päivän aikana Tvärminnen tutkimusalueen useita haahkasaaria. Tuntuu kuin yksi huono uutinen seuraisi toista. Jokaiselta saarelta löytyy lukuisia rikkinäisiä haahkanmunia ja muutaman merikotkan tappaman aikuisen naaraan ruho.

– Varikset ja korpit verottavat haahkanmunia tehokkaasti, Jaatinen huokaa.

– Ongelmana on, että liian monet petoeläimet vieraslajeista petolintuihin saalistavat juuri hautovia haahkaemoja.

Valtava saalistuspaine näkyy tilastoissa. Tvärminnen tutkimusalueella pesiviä naaraita on löytynyt ja rengastettu tänä vuonna 66, kun vuonna 2017 vastaava luku oli 155.

Tässä Kim Jaatisella ja Luonnon- ja riistan­hoitosäätiöllä on ollut keskeinen rooli. Hän on kouluttanut karjalan­karhu­koiransa Turren jäljittämään kahden ­vieraslajin, minkin ja supikoiran pesäpaikkoja. Nämä kaksi pienpetoa verottavat voimakkaasti haahkan lisäksi kaikkia saaristossa pesiviä lintulajeja.

Yli 20 vuotta merilintuja tutkinut Jaatinen k­­ertoo, että minkkejä poistetaan koirapartioiden lisäksi loukuilla. Torjuntatavat täydentävät toisiaan ja niiden avulla alueelta saadaan pois myös sinne vaeltaneet supikoirat.

Sittemmin Jaatisen ja Turren vuosien työtulos on näkynyt Tvärminnen tutkimusalueella, missä minkkien ja supien määrä on tällä hetkellä hyvin alhainen. Työtä on kuitenkin jatkettava joka syksy.

– Haahkaa uhkaavista tekijöistä ­vieraslajit ovat yksi pahimpia. Siksi tämän ongelman poistaminen lisää joidenkin yksilöiden pesimämenestystä. Ja kun laji on näin pahoissa vaikeuksissa, jokainen selviytynyt poikanen on erityisen tärkeä.

Saavumme päivän viimeiseen tutkimuskohteeseen, joka on kaunis luonnontilainen saari. Markus Öst kertoo, että lähistöllä hautoo emo, joka on rengastietojen mukaan 15 vuoden ikäinen. Haahka on pitkäikäinen lintu, joka pesii mielellään samalla saarella, jopa samalla paikalla.

Emeritusprofessori Ben Steele lähtee lähestymään kokenutta emoa, jonka pesä on suojaisassa varvikossa, vanhan männyn juurella. Yhdysvaltalaisen tutkijan tehtävänä on selvittää, miten lähelle hautova emo päästää hänet – uhan.

Mies lähestyy pesää rauhallisin askelin, kunnes on lopulta enää alle puolen metrin päässä linnusta. Silloin haahka ampaisee tiehensä, juoksee varvikon poikki rantaan, mutta ei mene veteen. Emo jää seuraamaan tilannetta muutaman kymmenen metrin päästä.

– Tämä on tärkeä osa alueen haahkojen tutkimista, Markus Öst kertoo.

– Pakoetäisyys on usein linjassa sen kanssa, minkälaiset niiden stressihormonitasot ovat olleet, kun olemme rengastaneet ja tutkineet ne. Näyttää siltä, että rohkeammat yksilöt selviytyvät paremmin pesimäympäristössä, jossa vaaroja piilee kaikkialla. Kenties niillä on paremmat edellytykset reagoida voimakkaan saalistuspaineen vaatimiin haasteisiin, pitkän linjan tutkija pohtii.

Luonto on jatkuvaa selviytymiskamppailua sekä sopeutumista ihmisen aikaansaamiin muutoksiin. Haahkojen kohdalla tämä korostuu dramaattisesti. Laji kun joutuu sopeutumaan petojen lisäksi myös ilmastonmuutokseen, joka näyttää vaikuttavan negatiivisesti muun muassa haahkan pääasialliseen ravintoon, sinisimpukkaan. Vuorostaan merikotka näyttää ainakin toistaiseksi hyötyneen lämpiävän ilmaston vaikutuksista.

Haahkan ja merikotkan välinen tilanne peilaa ihmisen moninaista osaa suhteessa Itämereen. Vielä 1970-luvun alussa merikotka oli sukupuuton partaalla, kun vuorostaan haahkalla meni tuolloin vahvasti. Nyt lajit ovat vaihtaneet paikkaa uhanalaisuusluokittelussa.

Merikotka on maailmanlaajuinen luonnonsuojelun menestystarina, ja samalla osoitus, että meillä on edellytykset pelastaa laji silloinkin, kun se tilanne on miltei toivoton. Haahkan kohdalla tosin ongelmana näyttää olevan se, ettei se ole yhtä uljas ja näyttävä kuin merikotka.

Mutta miten tutkijakaksikko Öst ja Jaatinen näkevät näiden kahden Itämeren lajin välisen tilanteen?

Aluksi kaksikko haluaa painottaa yhteen ääneen, että onneksi haahkan kohdalla eri populaatioiden välillä on eroja maailmanlaajuisesti. Vaikka Tvärminnen alueen tilanne on edelleen todella huono, esimerkiksi Bengtskärin luodon alueellisella populaatiolla menee kohtuullisen hyvin. Siellä emot ovat reagoineet petojen saalistuspaineeseen alkamalla pesiä ihmisten läheisyydessä, aina kuistin alla saakka – käyttäen ihmisiä suojana kotkaa vastaan.

– On totta, että merikotka on tällä hetkellä haahkan pahin vihollinen. Lisäksi esimerkiksi täällä Tvärminnessä se on alkanut tottua ihmisen läsnäoloon, mikä voi olla haahkan kannalta huono juttu.

– Mutta syvemmällä tasolla haahkakadon taustalla näyttää olevan monet tekijät ympäristömyrkyistä liikakalastukseen, mikä on voinut vaikuttaa siihen, että kalakotkanakin tunnettu merikotka on yhä vahvemmin kohdistanut saalistuksen haahkaan, Markus Öst pohtii.

Hänen vierellään Kim Jaatinen ­nyökkäilee ja lisää:

– Olemme kutsuneet itseämme haahka­tutkijoiksi, mutta viime aikoina itselleni on alkanut yhä konkreettisemmin valjeta se, että olemme Itämeritutkijoita. Kun selvitämme yhden asian haahkasta, se johtaa uuden johtolangan äärelle. Haahka on Itämerelle sama kuin kanarialintu oli kaivoksille. Se heijastelee koko merellisen ekosysteemin hyvinvointia.