Haahka on suuri sukeltajasorsa – lähes hanhen kokoinen. Se lentää raskaasti ja ui syvällä.

Aina kun näen haahkan, minulle tulee jotenkin vapautunut tunne. Ehkä kuvittelen linnun tavoin seilaavani maailman meriä. Tuskin sen merellisempää lintua Suomessa elääkään; haahka on suolaisen veden asukki.

Haahkan pituus on noin 65 senttimetriä ja siipien kärkiväli jopa metrin. Muhkea merisorsa pärjää arktisillakin vesillä, sillä sen höyhenpeitteen alla on lämpöä eristävä rasvakerros. Haahka suojaa munansa untuvillaan, joita se nyppii rinnastaan.

Haahkan tunnuspiirteisiin kuuluu kiilamainen pää. Vaikka ruskeankirjava haahkanaaras muistuttaa väritykseltään monia muita vesilintuja, pään muodosta senkin tunnistaa. Juhlapukuinen koirashaahka on muutenkin helppo tunnistaa.

Haahkaa tosin muistuttaa sille läheinen, mutta harvinaisempi laji kyhmyhaahka, joka on arktinen muuttolintu. Nimensä mukaisesti kyhmyhaahkalla on muhkea, värikäs kyhmy nokan päällä, kun taas haahkalla sellaista kyhmyä ei ole.

On toukokuun alun kirkas ja kuulas päivä. Olen veneessä, joka lipuu hiljalleen kohti Söderskärin majakkasaarta. Vuonna 1862 rakennetun majakan toiminta lopetettiin 1989. Nykyisin Söderskär on luonnonsuojelualuetta, ja maihinnousu sinne on kielletty 1.5.–31.7. Siihen on hyvä syy, saari kuhisee pesimälintuja.

Yleisöristeilyllä voi kuitenkin päästä tutustumaan tähän lintuparatiisiin myös maihinnousukiellon aikana. Saarelle on noin tunnin venematka Helsingin Vuosaaresta, ja kyytiin voi hypätä myös Sipoon Kalkkirannasta.

Vene kiinnittyy kallioisen saaren laituriin, ja moottorin putputus vaikenee. Välittömästi huomaan ympärilläni monenlaisia merilintuja: mustapukuinen, punajalkainen riskilä pyyhältää aivan veneen vierestä. Pilkkasiipiä ja alliparvia lentelee hieman kauempana. Ja sitten ovat haahkat – niitä on täällä paljon.

Majakassa on muumimainen, sadunomainen tunnelma. Tämän majakkasaaren sanotaan olleen Tove Janssonin vuonna 1965 ilmestyneen Muumipappa ja meri -kirjan esikuva, joskaan saaren koordinaatit eivät ihan täsmää. Joka tapauksessa nämä seudut olivat Janssonille hyvin tärkeitä: kirjailija vietti paljon aikaa läheisessä Pellingin saaressa.

Majakan tornista avautuvat huikeat maisemat Porvoon saaristoon, joka näin kaukana mantereesta on jo käytännössä avomerta.

Maisemien ihailu keskeytyy, kun havahdun alhaalta kuuluvaan voimakkaaseen ääntelyyn. ”Aa-ouu, aa-ouu!” Kymmenet valkopukuiset haahkat tulevat niemenkärjen takaa ja uivat kovaa vauhtia kohti majakkaa.

Valkoiset linnut hohtavat upeasti tummaa vettä vasten. Tämän tästä linnut sukeltavat veden syleilyyn, ja pystyn seuraamaan niiden sulavaa liikehdintää pinnan alla. Annan kameran laulaa! Tällaisia hetkiä varten me luontokuvaajat elämme.

Asetelma on kuin pienen paikkakunnan baari-illasta: parikymmentä koirasta piirittää yhtä ainoaa naarasta. Ja tässä tapauksessa sana piirittäminen ei ole edes mikään vertauskuva, vaan uroshaahkat todellakin ympäröivät naaraan.

En tunne lintujen sielunelämää niin tarkasti, että osaisin sanoa, onko tilanne naaraan mielestä hauska vai ahdistava. Ainakin sivustaseuraajasta vaikuttaa siltä, että naaraan saama huomio on kerrassaan ylitsepursuavaa.

Oli miten oli, soidintapahtumaan kuuluu aimo annos mustasukkaisuutta ja omistamisen halua. Kun jokin koiras on kerran saanut naaraan antautumaan itselleen, se ei hevin päästä muita koiraita ”puolisonsa” lähelle.

Juhlapukuinen haahkakoiras on maisemassa kuin huutomerkki, mutta hautova naaras sulautuu maastoon miltei täydellisesti. Sen ruskeanharmaa, juovikas höyhenpuku on kuin osa heinikkoa.

Itsekin Söderskärillä kävelin aivan majakan juurella pesivän haahkan vierestä ennen kuin huomasin, että siinä kököttää hautova lintu. Täällä täytyy todella katsoa, mihin jalkansa asettaa.

Haahkanaaras ei hevin poistu pesältään, mutta ääritapauksessa se saattaa lähteä petoa tai ihmistä karkuun ja jättää munien päälle hätäulosteen. Pahanhajuisen, vihertävän jätöksen tarkoitus on suojata munia saalistajilta, kuten minkeiltä, ketuilta ja varislinnuilla.

Aikuiset haahkat ovat puolestaan vaarassa joutua merikotkan kynsiin.

Soitimen ohella haahkojen vuodenkiertoon kuuluu toinenkin upea näytös: sulkiminen.

Touko–kesäkuun vaihteessa Suomen merialueiden ulkoluotojen vaiheille kerääntyy tuhansittain mustavalkoisia koirashaahkoja. Ne ovat jättäneet naaraat metsäisille saarille ja kallioluodoille hautomaan munia ja tulevat itse porukalla viettämään sulkasatoa.

Hahkoja metsästetään tuhansittain

Haahka on runsaimmillaan Suomenlahden länsiosissa ja Saaristomerellä. Merenkurkusta pohjoiseen ja Porvoosta itään haahka käy harvinaisemmaksi. Levinneisyyteen vaikuttaa paljolti haahkan pääravinnon, sinisimpukan yleisyys.

Vanhoina aikoina haahka, toiselta nimeltään kalkas, oli saariston asukkaille merkittävä luonnonvara. Pehmeitä haahkanuntuvia kerättiin peittojen ja tyynyjen täyteaineeksi. Tuoreet haahkanmunat olivat korvaamaton lisä muuten varsin niukkaan ja yksipuoliseen ruokavalioon.

Toki itse linnun liha on maukasta, ja se päätyi usein saaristolaisten patoihin. Nykyisinkin haahkoja metsästetään, vuodessa noin 2 000–10 000.

Haahkat talvehtivat Tanskan salmissa ja palaavat muuttomatkaltaan Suomen merialueille huhtikuussa. Sitten ne kiireen vilkkaa pyöräyttävät 4–6 munaa ja hautovat niitä lähes kuukauden.

Kovin kauan haahkat eivät Suomea sulostuta, sillä jo elokuun puolella ensimmäiset haahkat aloittavat syysmuuton. Vain muutamat sinnikkäimmät talvehtivat lauhassa lounaissaaristossamme.