Jatka lausetta, Roman Schatz: Lapsuuteni sitkein haave oli ... tulla jonakin päivänä arvostetuksi kirjailijaksi. En tosin kuvitellut, että se tapahtuisi toisella kielialueella.

Teini-iässä inhosin erityisesti sitä, että olin luokan nuorin. Oli traumaattista vaihtaa liikuntatunnin päätteeksi vaatteita ja huomata olevansa ainoa, jolla ei ollut ensimmäistäkään karvaa alapäässään. Tuntui veemäiseltä, kun muut pojat nauroivat.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun olin jokin aika sitten Tampereella ja tipuin yöllä parvisängystä. Luulin kai olevani kotona. Siinä olisi voinut käydä pahastikin.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun katson väsyneenä jotakin nyyhkyelokuvaa. Harvoin rupean itkemään, jos jotain oikeasti pahaa tapahtuu elämässä.

Viimeksi rakastuin viime syksyllä. Tapasin tuolloin ihanan naisen, joka sai valitettavasti muutama kuukausi tutustumisemme jälkeen aivoinfarktin ja menehtyi.

Join pääni täyteen, kun naisystäväni kuoli. Mielestäni aina jonkun läheisen kuollessa on hyvä nollata tilanne juomalla. Niin tein isänikin hautajaisten jälkeen.

Kateellisena katson, kun joku osaa elää elämäänsä ilman, että olisi koko ajan saatanan huolestunut kaikesta. Sitä taitoa haluaisin itsellenikin.

Häpeän syvästi, etten uskaltanut nuorena laulaa. Laulaminen on minulle edelleen lajeista hankalin. Siinä olet itsesi kanssa aivan alasti. Tanssiminen on vielä pahempaa, mutta se ei ole onneksi minun juttuni.

Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska hän löi ensin minua. Siihen se tappelu sitten loppuikin. Tämä tapahtui joskus 1990-luvulla. Alkoholilla oli osuutta asiaan.

Harkitsin avioeroa, kun huomasin olevani omassa kodissani pelkkä palveluntuottaja. Avioero siitä myös tuli. Minulla on takanani kaksi avioliittoa. Ensimmäisestä kaksi aikuista lasta ja toisesta kymmenvuotias tytär.

Ystäväni ihmettelevät, että olen näinkin hyvässä kunnossa elintapoihini nähden. Minulla on erittäin huono tapa polttaa tupakkaa. En ole päässyt siitä eroon monista yrityksistä huolimatta. Itsekunnioitukseni on mennyt sen myötä täysin.

Hermoni menevät, kun joku alkaa paasata jumalasta, isänmaasta, urheilusta, autoista tai rahasta. Sellaisissa keskusteluissa ei ole koskaan aikomusta vaihtaa ajatuksia. Tarkoitus on ainoastaan julistaa.

Viimeksi kiljuin riemusta, kun selvisin heinäkuun lopulla rapkeikasta Mellakka Festivalilla. Olin taatusti tapahtuman vanhin esiintyjä. Kiljuin riemusta myös eilen, kun sain käsiini 25 kappaletta elokuun lopulla ilmestyvää Kohtaus-romaaniani.

Ennen oli ainakin paremmin se, että kaupasta sai kunnon omenoita, päärynöitä ja persikoita. Meillä saattaa olla nykyisin saatananmoinen valikoima, mutta laatu ei ole entisellään.

Seuraavan rauhan-Nobelin antaisin sellaiselle henkilölle, joka pystyisi puhumaan Putinin, Erdoganin, Xi Jinpingin, Bolsonaron ja maailman kaikki muut mulkvistit ympäri ja luopumaan vallasta ja suunnitelmistaan. Voisi heidät mielestäni ampuakin, mutta ehkä taivuttelu on silti järkevämpää.

Minun jumalassani mukavinta on, että hän on ihmisen luoma. Me ihmiset tarvitsemme jumalaa, koska pelkäämme kuolemaa.

Urho Kekkosesta haluan sanoa, että sain kokea hänen ansiostaan ensimmäisen suurtapahtumani Suomessa. Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 ja hänen hautajaisensa olivat massiivinen happening. Olin muuttanut maahan kahta viikkoa aikaisemmin.

Maahanmuuttajille haluan sanoa, että koettakaa kestää. Ensimmäiset 25 vuotta Suomessa ovat aina helvetillisiä, mutta sen jälkeen vähän helpottaa.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, maksaisin kaikki velkani ja eläisin lopun elämääni ilman rahahuolia. Työn tekoa en kuitenkaan lopettaisi. Kirjoittajan duuni on sellaista, ettei siitä jäädä eläkkeelle. Saappaat jalassa lähdetään.

Jos olisin nainen, tutkisin perusteellisesti, mihin uusi mieleni ja uusi kehoni pystyvät ja mistä ne pitävät.

Luulin itsestäni liikoja, kun olin poikani kanssa ensimmäisen kerran luistelemassa. Jossain vaiheessa hän tuli sanomaan: ”Voisitko isä mennä tuonne toiseen päähän luistelemaan, ettei kukaan vaan tajua, että olen sun poikasi.” Tästä on nyt kaksikymmentä vuotta aikaa, enkä osaa hommaa edelleenkään.