Linnut laulavat ja Naantalin aurinko paistaa Suomen suvessa. Mikään ei kerro siitä, että maailmantilanne on kuumentunut, kun presidentti Sauli Niinistö astelee huolellisesti haravoitua hiekkatietä rennoin askelin, poseeraa kuvaajalle ja täyttää Kultarannan Munkkimäen puuhuvilan kuistilla haastattelijan lasin kuplavedellä.

Kevät on ollut poikkeuksellisen työntäyteinen, mutta työ on ollut presidentin tehtävän ydintä: Suomen ulkopolitiikan johtamista.

Kaiken lisäksi Niinistö on improvisoinut prosessin Naton jäsenyyden hakemiselle, Suomen tärkeimmälle ulkopoliittiselle päätökselle neljännesvuosisataan.

Prosessissa on toteutunut perustuslain henki ja pykälä ulkopolitiikan johtamisesta yhdessä valtioneuvoston – erityisesti pääministerin – kanssa. Ja enemmänkin: eduskunta on pidetty ajan tasalla eri vaiheista ja vahvasti osallisena päätöksenteossa. Jopa kansalle on tullut tuntu, että se on vaikuttamassa tärkeisiin asioihin tärkeillä hetkillä.

Tämä haastattelu on tehty hetkeä ennen presidentin lähtöä Madridiin, vielä yhdelle neuvottelukierrokselle Turkin kanssa ennen Naton huippukokousta.

Tällä kerralla neuvottelut johtivat tulokseen: julkilausumaan, jonka suurin merkitys on siinä, että tällainen yhdessä allekirjoitettu paperi on olemassa.

Suomen ulkopolitiikka jatkaa linjalla, joka on kirjattu Sanna Marinin hallitusohjelmaan: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperustaista.” Käytäntömme ja lainsäädäntömme eivät muutu. Ja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan voi kertoa ensi vuoden presidentinvaaleihin valmistautuvalle kotiyleisölle tuoneensa voiton kotiin.

Samalla kun yleisölle on Suomessa jäänyt jossain määrin epäselväksi, mistä Turkin kanssa neuvotellaan, kaikille on ollut selvää, että neuvotteleminen on oikeaa, kovaa työtä.

Turkin kanssa jahnaaminen on selkeästi ärsyttänyt Niinistöä. Turkin kaltaiset suuret keskisuuret maat voivat toimia tavalla, jota muiden on vaikea ymmärtää. Pienelle maalle suoruus, johdonmukaisuus ja itsensä ymmärrettäväksi tekeminen eivät oikeastaan ole edes valintoja. Helpompi on olla, jos sellaiseen taipuu luonnostaan. Silloinkin, kun mikään muu ei sitten helppoa olekaan.

Vuosikymmentä on eletty vasta muutama auringonkierto, mutta näyttää siltä, että Suomi on selviämässä jo toisesta laajasta kansainvälisestä kriisistä demokratian puitteista vahvasti kiinni pitäen.

On hyvä hetki pysähtyä pohtimaan, missä oikein menemme: Suomi, Eurooppa, Venäjä, maailma, me kaikki.

Sotaa Niinistö on seurannut selvästi yhtä ihmeissään kuin muutkin suomalaiset: ensin sen alkamista ja sitten sen jumittumista. Samaan aikaan kun venäläisten sotamenestys on kompastunut omiin kengännauhoihinsa, Nato-jäsenyyden merkitys on kirkastunut Niinistön ajattelussa kahteen ydinkohtaan: ennaltaehkäisevään pelotteeseen, viime kädessä Naton ydinaseisiin, sekä symboliseen puoleen.

Kun kiihkeä kotimainen keskustelu painottui keväällä ensimmäiseen, jälkimmäinen jäi vähemmälle huomiolle. Vakauden vaaliminen on nimittäin myös mielikuvajuttu.

– Olen kuvannut aika monta kertaa sitä, miten meidän statuksemme on vilpitön. Me olemme omasta tahdostamme olleet sotilaallisesti liittoutumattomia, koska uskomme, kuten Ruotsikin, että se stabiloi Itämerta.

Sitten joulun alla Venäjä – joka oli koonnut jo yli 100 000 hengen sotajoukot Ukrainan rajoille – julisti presidentti Vladimir Putinin suulla, ettei Naton laajeneminen käy.

– Kun tullaan sanomaan, että ette voi tehdä muutakaan, uskottavuus katoaa. Ja oma uskokin katoaa. Ja sitten alkoi näkyä lieviä merkkejä siihen suuntaan, että myös ulkopuoliset tahot alkoivat epäillä tätä. Muun muassa investointien suhteen, että kuinka stabiili maa se Suomi onkaan, jos sille noin sanotaan.

Kyse ei siis ollut vain siitä, että panemme hanttiin, jos meitä kielletään liittymästä Natoon, vaan siitä, että meitä tarkkaillaan koko ajan joka puolelta.

– Se pani tietysti ajattelemaan pidemmälle tulevaisuuteen, että tämmöistä käsitystä on hyvin vaikea kääntää, jos semmoinen pääsee leviämään. Tennis on kiva peli, mutta pallona ei ole hyvä olla. Me selvästi kuitenkin olimme päätymässä palloksi yleiseen keskusteluun, joka muokkautuu vähän irrationaalisesti. Se huoletti minua.

Vahvan puolustustahdon ja -kyvyn merkitys on Suomessa sisäistetty laajalti koko sodanjälkeisen ajan. Niinistö ei ole tässä poikkeus. Tulevaisuudesta tiedämme jo sen, että massiivistakin apua voi Ukrainan tapaan saada ilman muodollisia liittosuhteita. Menneisyydestä – kuten Puolan syksystä 1939 – taas sen, että turvatakuiden toteutuminenkin on tilannekohtaista.

Tässä puhuukin enemmänkin reaalipoliitikko kuin sääntöjuristi:

– Sen vuoksi painotan enemmän tätä ennaltaehkäisevää merkitystä, kuin että suursodan aikana saisimme apua. Kyllä meidän saamamme tuki enemmän materiaalin puolella olisi – ja pitäisikin olla nykyaikaisessa puolustustaistelussa. Siis torjuntaohjuksia, ja tämän tyyppistä, ennemmin kuin että Naton joukot tulevat tänne pyssyjen kanssa.

Niinistö piti yhteyttä Putiniin sodan kynnykselle asti ja sen jälkeen. Niinistö ei myöskään kaihtanut kertomasta Putinille suoraan Suomen Nato-päätöksestä. Onko Putin muuttunut vai ollut koko ajan samanlainen, on ollut yksi kuumista kysymyksistä. Nyt Niinistö palaa yksityiskohtaisesti viimetalvisiin keskusteluihinsa Putinin kanssa.

Niinistö vakavoituu.

– Muistan monta kertaa aiemmin jo ajatelleeni, että miltä tuntuu ihmisestä, joka tietää, että hänen päätöstensä johdosta moni on kuollut.

Mitä muuta voi ihminen ja presidentti tehdä, kuin sen, mikä on ollut Niinistön ja Suomen linja: olla suora, rehellinen ja rohkea. Sama oli linja maaliskuun 11. päivän puhelinkeskustelussa Putinin kanssa sodan ollessa käynnissä.

– Laajamittainen, kokonaisvaltainen, kansakunnan hävittämiseen tähtäävä hyökkäys oli sitten vienyt tämän mittarin huippuunsa. Tai oikeastaan jo yli sen. Siinä vaiheessa tämä minun sisäinen ääneni tavallaan purkautui. Putin nimittäin piti jälleen omaa tarinaansa yllä: hän, näin olen ymmärtänyt, selitti jokaiselle Donbasin venäläisten kohtalosta tai kovasta kohtelusta. Että sitä länsi ei ole ollenkaan huomannut. Minä sitten totesin hänelle siihen: Mutta sinä pommitat nyt siviilejä Kiovassa, Mariupolissa ja Harkovassa. Ei heillä ole mitään tekemistä sinun Donbasin juttujesi kanssa.

Putin ei vastannut tähän mitään.

Ulkopolitiikassaan Putinilla on ollut johtotähti, jota usein kuulee nimitettävän neuvostoimperiumin kaipuuksi. Sen toinen puoli on tarve tulla noteeratuksi. Ei vain suurvaltana, vaan nimenomaan Amerikan verrokkina. Tämän Niinistö sai huomata jo hyvin kauan sitten.

– Siitä on varmaan kymmenen vuotta, niitä ensimmäisiä tapaamisia Putinin kanssa, kun hän innostui kuvaamaan minulle tapaamistaan Bushin kanssa. Hän kertoi, että me istuimme näin ja Bush sanoi, että hän tekee noin ja minä sanoin, että jos sinä teet noin, niin minä teen noin ja Bush sanoi, että siinä tapauksessa hän tekee noin. Hän siis kuvasi riitaisaa väittelyä, mutta se, miten hän toi asian esille, kertoi, että se oli positiivinen kokemus hänelle.

Tätä ei pienen maan presidentti voi kuin ihmetellä:

– Kun ”minä ja Amerikan presidentti riitelimme, niin se on suuri juttu”.

Sitten Niinistö kertoo Kultarantaan liittyvän tarinan, joka valaisee samaa asiaa: kaikki kokemukset voivat olla hyödyksi, mutta koskaan ei tiedä etukäteen, mikä, missä ja milloin. Kultaranta on alun perin liikemies Alfred Kordelinin itselleen rakentama linnamainen huvila, josta tämä ei ehtinyt juuri nauttia. Kordelin kuoli lapsettomana sisällissodan esimainingeissa 1917.

– Oikeastaan elämän rikkautta on, että saattaa törmätä johonkin ilmiöön, ihmiseen tai paikkaan vuosikymmenten jälkeen niin, että kokonaisuus on täysin muuttunut toiseksi. Käytän tässä Rytiä esimerkkinä. Hän oli Kordelinin juristi ja teki testamentin, sekä oli sen toimeenpanija 1920. Kordelin oli määrännyt Kultarannan Turun suomalaiselle yliopistoseuralle, joka ei kyennytkään pitämään sitä saatuaan paikan testamentilla. Veikkaan, että testamentin täytäntöönpanijana Rytiä on luultavasti kuultu, ja minun väitteeni mukaan hänen tulkintansa on ollut, että kyllä alue voidaan myydä Suomen valtiolle. Jossa se päätyi presidentin kesäresidenssiksi. Sitten menee kaksikymmentä vuotta, ja hän käppäilee tänne presidenttinä näihin huoneisiin. Väistämättä muistaen, että niin, tässä me Kordelinin kanssa sitä testamenttia laadittiin.

Presidentti on myös lenkki edellisten ja tulevien ulkopolitiikan johtajien ketjussa, sukupolvien ketjussa. Meillä sukupolvierot ovat olleet enimmäkseen selkeitä, varsinkin kahden kauden presidenteillä: Kekkonen oli sodan ajan nuori johtaja ja sen jälkeisen rinnakkaiselon arkkitehtejä, Koivisto sodassa rivimies, mutta kylmän sodan aikana jo paljon enemmän – vallan huipulla sitten uusien idänsuhteiden muotoilija. Halonen kasvoi kylmän sodan aikana ja oli presidentti aikakautena, jota tullaan kutsumaan välikaudeksi.

Niinistö on syntynyt jatkosodan päätyttyä ja elänyt poliittisen uransa pääosin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Koivisto yritti pitää yllä jatkuvuutta viimeisen asti, mutta oli tarvittaessa liikkeissään nopea. Suomi tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden ja valitsi välit Boris Jeltsinin Venäjään melkoisella vauhdilla.

Presidentti Niinistö, onko tullut koivistomainen olo tänä keväänä?

– Olen paremminkin välttänyt noita. Salamakäänteitä.

Monista pohjustuksista huolimatta viime kevättä voi luonnehtia aika nopeiden muutosten ajaksi.

– Sanoisin kuitenkin, että se perusteellisuus, millä asioita lähestyttiin, ei ollut yhtäkkinen. Käänne Nato-jäsenyyteen oli puhtaasti seuraamusta siitä, että ulkonaiset olosuhteet muuttuivat.

Kriisinhallintaa pidetään kokemuslajina. En malta olla miettimättä, onko eroja sukupolvissa, joista yhdelle korona on ollut poliittisen uran ensimmäinen päälle kaatuva megahaaste ja toinen koki tulikasteensa Suomen luotsaamisessa 1990-luvun lamasta läpi. Niinistö on pitänyt kunniassa Kekkosen jälkeisen ajan perinnettä, jossa presidentti seisoo hallitusten takana, eikä arvioi niitä sen enempää poliittisen kuin sukupolvijakaumankaan osalta.

Näin nytkin. Edes talouspolitiikassa ja velanotossa Niinistöä ei saa istutettua vanhemman viisaan rooliin, vaikka hän toteaakin kymmenen vuoden ajan aiheesta puhuneensa.

On kuitenkin yksi kokonaisuus, jonka hän haluaa ottaa esiin.

– On muutamia asioita, joita minä ehkä olen painottanut eri tavalla kuin mikään hallitus, jonka kanssa olen ollut tekemisissä. Esimerkiksi tiedustelulainsäädäntö. Ja valmiuslaki sekä itärajakysymys. Olen vuosikausia pyrkinyt puolueiden puheenjohtajien kanssa puhumaan niistä. Nämä kaikki asiat etenevät nyt, mutta sanotaan näin, että se, joka etuajassa puhuu, ei yleensä saa kauhean hyvin ääntään kuuluviin.

Vaikka Suomessa on perustuslakiuudistuksilla pyritty täsmentämään vallan kolmijako-oppia – tuomio-, lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta ovat eri tahoja – turvallisuuspolitiikan alueella rajankäynti on sääntö.

Niinistön esiin nostamat tiedustelu- ja valmiuslainsäädännön uudistukset ovat hallituksen ja eduskunnan työmaata. Ne eivät edenneet pitkään aikaan, kun ei ollut hallituksia, jotka olisivat niitä edistäneet.

Samaan aikaan ennaltaehkäisevän turvallisuuspolitiikan harjoittaminen on presidentin tehtävä silloinkin, kun toimintaympäristö muuttuu ja lakeja pitäisi muuttaa myös.

– Se voi olla ihmisen rakennekysymyskin. Joku voi olla optimistisempi kuin minä.

Presidentti-instituutio tuo jatkuvuutta, mutta jokainen viran haltija jättää siihen oman leimansa. Kuusi vuotta, saati kaksitoista, on pitkä aika. Vaikka perustuslaki ei muuttuisi, ympäristö takuuvarmasti ei ole sama kuin hommaan ryhdyttäessä.

Lisäksi jokaisella presidentillä on omat painotuksensa ja luonteenpiirteensä, jotka nekin maustavat ja määrittävät toimikautta. Se tietenkin altistaa tulkinnoille jälkeenpäin.

Historialle on ominaista, että sitä kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Niinistö tietää sen. Uudelleenkirjoittamisen olot ovat aina toiset kuin tapahtuma-ajan. Tähän liittyen presidentti haluaa tuoda vielä yhden asian painokkaasti ilmi.

Se ei liity niinkään presidentti-instituution puolustamiseen kuin epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen.

– Olen nähnyt kerran presidentti Halosen ja presidentti Putinin yhdessä. Ja Halonen oli kyllä tosi hyvällä tuulella. Se oli Pietarin jätevedenpuhdistamon avajaisissa, ja minusta hänellä oli kaikki syy siihen. Pitää olla reilu ja muistaa, että hyviäkin asioita on tapahtunut.

– Minä pidän eräänlaisena ylilyöntinä sitä, että Macron ja Scholz jotenkin leimattaisiin yhteydenpidosta nyt. Se on jotain rähmällään oloa, jos puhuu. Minusta on aivan ensiarvoisen tärkeää, että säilyy mahdollisuus keskusteluun. Siis mahdollisuus keskusteluun, ja minusta he ovat sen säilyttämässä. Jonakin päivänä sitä tarvitaan.

Vaikka Niinistö tullaan muistamaan Suomen Natoon viemisestä, ehkä hänen perintönsä on arkisemmin yhteyksien luomisessa ja pitämisessä. Mahdollisuuksien ikkunoiden luotaamisessa. Mutta kysytään sitä häneltä itseltään.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, mikä on teidän jälkenne?

– Minulta kysyttiin heti toimikauteni alussa, että mikä nyt on se suuri ohjelma, jota olen toteuttamassa, josta jää historiaan. Sanoin, ettei semmoista ei ole olemassakaan. Minä vain teen tämän duunin nyt, eikä minulla ole minkäännäköisiä haluja päätyä historiaan.

On valtiomiehiä, jotka vasiten haluavat jättää patsaita jälkeensä tai aikakausia nimettäväksi itsensä mukaan. Ja sitten toisia, jotka ovat näiden vastakohtia. Niin paljon kuin Niinistössä voikin aistia aika ajoin tiettyä varsinaissuomalaista sukulaisuutta Mauno Koiviston kanssa, epäselkeydellä pelaavaksi häntä ei voi moittia.

– Minä koen vastenmieliseksi taulujen tekemiset tai veistoshommat. Jos olette nähnyt minusta tehtyjä tauluja, niin ne ovat vähän… erikoisia.

Entä onko teillä jokin ajatus kuitenkin tuleville polville?

– Tulevat polvet hoitavat ihan itse hommansa.

Sitä voisi kutsua vaikka luottamukseksi. Luottamukseksi ihmisiin ja luottamukseksi tulevaisuuteen. Ehkäpä jopa kansallisvarannoksi maassa, jossa kansalaiset luottavat johtajiinsa ja johtajat kansaan.