Ilmestynyt 10.12.2021 – Päivitetty 10.4.2023

Polvinivelen (lat. articulatio genus) osia ovat reisiluu, sääriluu, pohjeluu ja lumpio. Nivelen toimintaan vaikuttavat myös pehmytkudokset: lihakset, jänteet, nivelkierukat ja nivelsiteet. Nivelrusto muodostaa liukupinnat luiden välille.

Taustatiedot auttavat tehtäväosuudessa. Mikä alla kuvatuista kohtaustyypeistä ei kuulu joukkoon?

A) Heinäkuu 2020. Formula 1 -kuljettajat polvistuvat yhteiskuvassa ennen Itävallan osakilpailun alkua. He ilmaisevat tukeaan Black Lives Matter -liikkeelle. Kuusi kuskia pysyttelee seisaallaan, mikä herättää kysymyksiä. Yksi kieltäytyneistä on Kimi Räikkönen, joka vetoaa oikeuteensa tehdä, mitä haluaa. Kesän 2021 jalkapallon EM-kisoissa polvistumatta jättää esimerkiksi Venäjän maajoukkue. Heidän arvellaan noudattavan BLM-kysymyksessä duuman linjaa. Suomen miesten maajoukkue suoritti polvistumisensa jo syksyn 2020 Kansojen liigan ottelussa Walesia vastaan.

B) Joulukuu 1970. Saksan liittokansleri Willy Brandt vierailee Varsovan geton kansannousun muistomerkillä. Valtiojohdon ohella paikalla on holokaustin uhrien omaisia ja vainoista selvinneitä. Brandt jättää seppeleen, perääntyy ja laskeutuu polvilleen. Spontaanisti, väitetään. Hän pysyttelee vaikeassa asennossa noin puoli minuuttia. Tapahtuma saa nimen ”warschauer kniefall”. Brandt on kertonut tehneensä, mitä pystyi, kun sanat olivat loppuneet. Der Spiegelin aikalaiskyselyssä 48 prosenttia vastaajista piti polvilleen lankeamista liioiteltuna eleenä, 41 prosenttia soveliaana.

C) Huhtikuu 30 tai 33. Johanneksen evankeliumin kolmannestatoista luvusta: Jeesus Nasaretilainen tietää, ”että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo”. Hän nousee aterialta, kaataa vettä astiaan ja polvistuu pesemään opetuslastensa jalkoja. Sandaali- ja avojalkakävelyn kulttuurissa peseminen oli yleinen käytäntö, jonka suorittamista varten ovensuuhun varattiin vettä ja pyyhe. Paremmissa talouksissa puhdistamisen hoiti palvelija tai orja. ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein?” Jeesus kysyy hämmentyneiltä opetuslapsilta ja kehottaa heitäkin pesemään toistensa jalat. Eihän palvelija ole herraansa suurempi.

Moni valitsee perustellusti vaihtoehdon C. Toisin kuin A:ssa ja B:ssä, polvistuja on ihmetekoihin kykenevä Jumalan poika, joka ristiinnaulitaan ja nousee taivaaseen. C:n polvistujaa ei kuvata lehtiin tai sosiaaliseen mediaan. Hän on joukon ainoa, joka polvistuu myös käytännöllisistä syistä, yltääkseen pesemään paremmin. A:n ja B:n välillä on vaivainen viidenkymmenen vuoden etäisyys, C tapahtui kaksituhatta vuotta ennen kumpaakin.

Jos uskoo, että C tapahtui.

Tässä visassa täydet pisteet saa joka tapauksessa A-vastauksella. B:ssä ja C:ssä polvistuu yksilö, A:ssa joukot. Black Lives Matter -polvistuja huomioi kamerat ja yleisön paikan päällä. Myös liittokansleri Brandt tiesi olevansa tarkkailun alaisena, mutta minkäänlaista ruumiillista viestiä ei osattu odottaa. Yllätysmomentin vuoksi hänen tekonsa ei ole toisinnettavissa. Meemiajan polvistujat tätä vastoin kertautuvat hashtagin alla. Huomiota herättää, jos Räikkönen Suomesta ei marssi mukana.

BLM-polvistuminen edellyttää sopeutuvaista luonnetta. Useimmilta sellainen löytyy. Kun moraalisen kirkkauden osoittaminen tehdään helpoksi, syntyy jono. Brandt ja Jeesus taas osoittavat polvistumisillaan poikkeavaa rohkeutta. Liittokansleri heittää mahtinsa, Jeesus ryhtyy orjan hommiin. Saa tuomita tai palkita, ei kuulu heille.

A erottuu muista myös asennollaan. BLM-polvistuja laskeutuu yhden polven varaan, jolloin itsensä alentaminen ei ole ainoa implikaatio. Asennosta on tapana ponnistaa tai tähdätä. Toispolvinen solidaarisuusele korostaa voiman potentiaa. Glen Kamaran pystyyn nostama nyrkki tuplaa uhman ja kiinnittyy osaksi black power -historiaa. Eteenpäin, veljet ja siskot!

Kuvataiteessa jalkoja pesevän Jeesuksen aihetta ovat käyttäneet ainakin Meister des Hausbuches (1480) ja Lucas Cranach vanhempi (1515–1519). Kummankin maalaukset tavoittavat tilanteen kaoottisuuden. Jeesus tietää olevansa vainottu mies ja että kahdentoista lähimmän joukossa on hänen kavaltajansa. Polvistuessaan hän asettuu symbolisesti teuraalle hetkeä ennen ristinkuolemaa. Hän ei enää käännä toista poskeaan vaan antaa itsensä kokonaan. Jotta veljet ja siskot saisivat iankaikkisen elämän.

Kehonkieliasiantuntija Stefan Verra kehottaa YouTube-videossaan kokeilemaan Willy Brandtin temppua esimerkiksi kylpyhuoneen lattialla. Kunhan laatta on yhtä kovaa kuin joulukuisessa Varsovassa. Polvilleen rojahtaminen voi tuntua kivuliaalta, vaikka ei olisi kuuttakymmentä lähestyvä ja hivenen ylipainoinen valtiomies. Warschauer kniefall henkii täyttä alistumista. Vaikka Brandt kuului sota-aikana Hitlerin vastaiseen liikkeeseen, vuonna 1970 hän johti kansaa, joka oli vastikään pyrkinyt pyyhkimään Puolan maailmankartalta. ”Anteeksi” olisi ollut laimea repliikki. Brandt valitsi asennon, josta oli mahdotonta hypätä tai pinkaista.

Hän valitsi arpeuttaa polvensa.

Hellejournalismin vakiohahmoja on paidaton mies terassilla. Työpaikalla ja kirkossa pätevät eri säännöt kuin ravintolalaivassa, kommentoi pukeutumiskysymyksiin erikoistunut ja haastattelupyyntöihin väsynyt sosiologi. Juttutyyppiin on viime vuosina tullut mukaan rinta-aktivisti, jonka mukaan naisen nännejä ei tule seksualisoida. Lukijakommentit lasketaan sadoissa. Kadun jokaista selaamiseen käyttämääni sekuntia.

Mielipiteeni, silti: paidan voi riisua yksin ja lukkojen takana, jos on peseydyttävä. Pyrin välttämään myös shortsien käyttämistä julkisilla paikoilla, sillä polvet paljastavat liikaa. Trooppistuvat kesät tekevät tehtävästä vaikean.

Tilaisuus on tehnyt minusta varkaan. Tarkkailen lumpioita busseissa, puistoissa ja rannoilla. Mustelmia, muhkuroita ja leikkausarpia. Käsittelen ruumisinhoani sumentamalla kaiken polven ylä- ja alapuolisen. Katukuva saa surreaaleja sävyjä, samoin vietteleväksi tarkoitettu viihde.

Sharon Stonen Basic Instinct -polvet esimerkiksi: terävät, saattavat iskeytyä läähättäjän palleaan. Sääristä ja reisistä kiinnostuvat haihatteluun taipuvaiset luonteet. Polvifetisisti puolestaan kiinnittyy koviin realiteetteihin. Jalka on hänelle osien yhdistelmä, toimivuutta.

Polvi piirtää näkyviin ansioluettelon ulkopuolelle jätettyjä ansioita. Miten on ihmisyydessä pärjätty. Bourdieu näkisi polvesta luokka-aseman, minä ainoastaan sen, luuleeko polvellinen itsestään liikoja.

Kolhuttoman polven kantaja ei ole jatkuvassa dialogissa kuolevaisuutensa kanssa, tai edes painovoiman. Ehkä hänellä on siihen edellytyksiä. Siropolvisuus saattaa johtua myös ylivirittyneestä tarpeesta korostaa aikuisuutta. Leikki-ikäisten housujen polvethan tuhoutuvat, vaikka niitä vahventaisi titaanilla. Luut housunriekaleiden alla vahvistuvat ottamalla osumaa. Elämänkaaressa on vaihe, jossa ihminen rakentaa, piirtää ja liukuu luontevimmin polvillaan. Maasta ja maaksi tulemisen alkuvaiheilla ei vielä kuvitella, että ryhti kantaa.

Jeesus puhuu vertauksin, kun pyytää meitä tulemaan lasten kaltaisiksi. Hän viittaa polvistumiseen. Elämä on uhkarohkeaa horjumista, ja polviltaan ei välttämättä putoa. Mustelmat eivät parane vaan kroonistuvat, mikä on ihmisen osa. Näin tulkitsen Raamattua.

Kehotus polvistua kuuluu kristinuskon kestävimpiin, samaan sarjaan kuin neuvo rakastaa lähimmäistä. Keksintö ei kylläkään ole ”meidän”. Juutalaisuudessa on polvistuttu kauemmin ja perusteellisemmin. Silti nimenomaan Jeesuksen kärsivään hahmoon liittyy jatkuva polvillaan oleminen. Evankeliumeissa hänen jumalallisuudestaan vakuuttuneet lankeavat suutelemaan messiaan jalkoja. Yhtä usein lumpioitaan rasittaa Kristus itse. Paavalin kirjeessä filippiläisille ”kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla” on tehtävä kuin Jeesus Getsemanessa.

Edes vainajat eivät voi patsastella kimiräikkösinä. Omanlaistaan ryhmäpainetta tämäkin.

Polvistumisen arvo on eleen konkreettisuudessa. Mieluummin polvistuminen kuin nöyryys, abstrakti vaihtoehto, joka jättää takaportin auki. Apostolien, kirkkoisien ja munkkien kirjoituksista nöyryys on banalisoitunut pop-laulaja Ellinooraa tai jääkiekkomaalivahti Pekka Rinnettä määritteleväksi ominaisuudeksi. Presidentti Sauli Niinistökin osoitti poik­keuksellista nöyryyttä kun istuutui muutama vuosi sitten kirjamessuilla katsomon portaikkoon eikä varsinaiselle istuimelle, jossa olisi ollut vähemmän jalkatilaa. Nöyryyden inflaatio kukkii vehreimmin elämäntapavalmentajien fraasissa ”ole nöyrä mutta älä nöyristele”.

Siis: väitä olevasi nöyrä mutta älä alennu olemaan, jos aiot pärjätä Antti Tuiskulle tai Sanna Marinille puolimaratonilla.

Nöyryys johtuu latinan sanasta ”humilitas”, joka puolestaan pohjaa multaan, ”humus”. Parhaan ymmärryksen saa koskettamalla maata. ”Ole polvillasi mutta älä polvistele” ei tarkoita mitään, sillä polvistumisessa on jo kaikki: yksiselitteisyys, ruumiillisuus ja vapaaehtoinen kyvyttömyys. Kuin jalat leikattaisiin hetkellisesti puoli metriä lyhemmiksi. Synnintuntoisimmallakin herännäisellä on piileviä kuvitelmia voimakkuudestaan. Polvillaan ne menettävät merkityksensä.

Matoja emme ole, matkamiehiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis maan.

Willy Brandtin oli fysiologisesti mahdotonta suunnitella Puolan vastaisia pakotteita asennostaan. Luultavimmin hän sai flunssan. Humilitas tanassa etenevältä poliitikolta taas ei voi odottaa muuta kuin kaksinaamaisuutta. ”Minussa on paljon enemmän nöyryyttä kuin kuvittelette”, presidentti­ehdokas Donald Trump vannotti vuonna 2016.

Motiivit ja omaehtoisuus ratkaisevat. Yhtä vapaata polvistujaa kohden löytyy sata sellaista, joita painetaan hartioista. Polvistuttaminen on väkivaltaa, usein rakenteellista, toisinaan kirkuvaa. Tunnetussa valokuvassa vuodelta 1943 vanha juutalainen mies on lyyhistynyt polviensa varaan Varsovan getossa. Sormet koskettavat maata pikajuoksijan tyyliin, mutta äkkiliike johtaisi selkään ampumiseen. Voimia ei sitä paitsi riitä edes pystyssä pysyttelyyn. Treblinkan junia lähti päivittäin.

Ainoa tapa kommunikoida juutalaismiehen omaisten ja eurooppalaisen tuhon haamujen kanssa oli tehdä, kuten Willy Brandt teki. Hänen taipumisensa kätkee sisälleen taipumattomuutta ylpeyden houkutuksen edessä.

Joskus sikari on vain sikari ja periksiantamattomuus sitä, että ei hievahda. Matteuksen evankeliumin neljännessä luvussa Saatana koettelee Jeesusta. Hän tarjoaa ruokaa ja valtakunnat, ”jos polvistut eteeni ja kumarrat minua”. Jeesus kieltäytyy, koska vain ”Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella”. Myöhemmin Jumalan poika ruoskitaan haavoille, riuhdotaan ristille ja heitetään hautaluolaan. Integriteetti ei ainoastaan säily vaan vahvistuu.

Sivuvaikutus on ikävä. Polvistumisen ja ylpeyden yhdistelmä, Jeesuksen persoonan ydinristiriita, riistäytyy häntä seuranneen uskonnon monivuosisataiseksi väärinymmärrykseksi. Ristin nimissä on vuodatettu järvittäin verta. Kirkko ei ole karsastanut pääomaa saati kieltäytynyt mielivaltaisen moraalipolvistuttajan asemasta.

Kristus on lakoon lyöty ja uhmakas, vuorotellen ja yhtä aikaa. Hän kaataa rahanvaihtajien pöydät ja heittäytyy itkurukoukseen Getsemanessa. Hän tuo miekan ja rakkauden – ja yliarvioi seuraajiensa paradoksintajun. Esimerkki olisi voinut olla selkeämpi, sillä maailma on nöyryyttä tihkuvien miljonäärien leikkikenttä.

Yhdysvaltalaisyhtye 16 Horsepower kiteyttää teeman kappaleessaan ”Poor Mouth”:

Is anything as lovely to me

As the truth in love

I’ll take it over freedom any day

It brings me ever and this time to my knees

And on my knees I run away

Karata, polvillaan. ”Jalat maassa” ei riitä vaan on kiertoilmaus seuraaville allasjuhlille. En anna kuuntelusuositusta, niitä tarvitsevat pelkästään nöyrät. Muistutan vain, että jalkansa katkonut vastarinta saattaa olla radikaaleinta.

Tiedostin polveni noin neljäntoista vuoden iässä. Pallojen perässä säntäily johti Osgood-Schlatterin taudiksi kutsuttuun oireyhtymään, joka on kasvu­ikäisille urheilijoille tyypillinen. Kipu kohdistui lumpion kärjen alapuolelle ja oli niin voimakasta, että joudun ponnistuskieltokierteeseen. Polvituet hiersivät eivätkä auttaneet kuin aavistuksen. Kokonaan piina hellitti vasta, kun lopetin urheilun ja aloin istua iltaisin kirja sylissä.

Se, että en pystynyt polvistumaan, painoi minut polvilleni. Usein pelasin tuskista huolimatta. Tervanevani, jota Heikura ei kuvannut. Hän pysyi poissa myös muutamaa vuotta myöhemmin, kun juuri ajokortin saaneena vein isäni polven tähystykseen. Taksin oli määrä tuoda hänet illaksi kotiin, kävely olisi kauan hankalaa. Kysyin keskussairaalan parkkihallissa, mitä hän tarvitsee kaupasta. Teki silminnähden vaikeaa laittaa lapsi hakemaan, mutta silti: ”Pikkusikareja, Café Créme.” Polvi puhkottuna, itsekunnioitusta keräillen.

Kummankin vammat johtuivat elämäntavoista. Minulla syynä oli hysteerinen liikunta, hänellä liikunnan puute. Ajoissa polvistumalla olisimme saattaneet pystyä vaikuttamaan haitalliseen kehitykseen. Olimme mahtavia ja jatkoimme havaittuamme varoitusmerkit.

Polvistumista ei kuitenkaan tule sekoittaa järkevyyteen. Saan usein kuulla, polviltani, että maapallon elinkelvottomaksi muuttumisen edessä ei kannata jäädä tuollaiseen asentoon. Tulee toimia eli pystyttää Mannerheimintielle teltta ja hallita mediatilaa. Nöyrästi mutta ei nöyristellen, niiden kesken, joita tuhon löyhkä ei lamauta.

Pikkusormenikin nouseminen estyi hiljattain, kun luin Helsingin Sanomista kirjailija Rosa Liksomin haastattelun. Hän oli soittanut ystävälleen Pentti Linkolalle päivää ennen tämän kuolemaa ja kertonut, että tutkimusten mukaan puut viestivät toisilleen kuullessaan moottorisahan äänen. Linkola oli alkanut itkeä.

Miten puhelu oli saatu päätettyä? Hei sitten?

Paskaa kaikki. Paskaa toimintakyky, kun peto on jo järsinyt palan kyljestä. Sytytän isältä pummaamani sikarin, joka palaa nopeammin kuin Kreikan metsät.

Jään kaipaamaan korona-ajan perusperiaatetta, jonka mukaan ihmisten tulisi pysyä loitolla toisistaan. Kun raitiovaunuun on viimein uskaltanut mennä, on ollut luvallista väistellä lähelle tulevia. Toimin näin myös jatkossa, koska olen aina halunnut.

Useat pandemiarajoitukset ovat silti piinanneet. Lasten jokaviikkoisen testauttamisen ja elävän musiikin kooman ohella pakkaselle painuu koronaehtoollinen. Jakamisen tavat ovat vaihdelleet seurakunnittain, eikä messuun ole välillä päässyt kukaan.

Osallistuin kesällä konfirmaatiojumalanpalvelukseen, jossa leipää ei sentään jaettu pleksin takaa. Pappi kastoi öylätin viiniin ja antoi nautittavaksi seisaaltaan. Seuraava, kiitos, pidetään jono liikkeessä.

Vastustan seisaaltaan syömistä myös maallisissa yhteyksissä. Katuruoka-annoksiaan ringissä näykkivät festivaalivieraat muistuttavat lokkeja, joita yrittävät hätistellä. Ruokailuun tulee liittyä vähimmäismäärä pyhää, asettuminen. Ehtoolliselta on lupa vaatia enemmän. Perusteellisempi asettuminen eli polvistuminen merkitsee minulle yhtä paljon kuin jaetut ainekset. Voin nauttia leipäni ja viinini vaikka bajamajan edessä, kunhan saan ne polviltani. Sisältö ratkaisee paljon mutta ei kaikkea. Syntisenä ja kirjailijana tiedän, että hengen ravinto riippuu muodosta. Puolijuoksussa hotkitut leipä ja viini sopivat niille, jotka kauhovat kirjallisuutensakin samalla kun treenaavat.

Aikaansa etsivä kansankirkko lanseeraa ennen pitkää matalan kynnyksen drive-in-ehtoollisen. Keppijumppaa sielulle. Kari Kanalan sormet syyhyävät jo.

Liukuhihnaehtoollinen on aiheuttanut pieniä tappioita verrattuna vakavimman tartuntatilanteen aikana järjestettyihin hautajaisiin. Osallistujamäärät rajattiin niukimmillaan kymmeneen henkeen. Rajoituksesta oli mahdollista tinkiä ”pastoraalisista syistä”. Käytännössä papin tehtäväksi jäi linjata, ketkä lähimpien omaisten ohella mahtuivat siunaustilaisuuteen, jos ketkään.

Isäni kuoli kesäkuussa. Tautitilanne maakunnassa oli rauhallinen, joten tylyimmät koronasäännökset eivät koskeneet meitä. Mustat maskitkin unohtuivat auton hansikaslokeroon. Hautajaisia edeltävänä yönä isän kotitalon yllä pyörinyt ukkonen ei raikastanut ilmaa. Heräsin hikiseen todellisuuteen, jossa tehtäväni oli kantaa arkkua pyörtymättä.

Olen tarttunut kahvoihin myös isäni seurassa, kun hänen vanhempansa aikanaan kuolivat puolen vuoden välein. Etenkin talviolosuhteissa muistan pelänneeni isän puolesta: miten polvi kestää, viekö kipu tasapainon, kaatuuko hän kuoppaan. Häntä luultavasti arvelutti lastensa selviytyminen hankalasta tilanteesta. Molemmilla kerroilla hautaan lasku sujui asiallisesti. Huokaus ja kahvit seurakuntatalolla.

Muistikuvat viime kesältä ovat tarkkoja. Niitä vain on liian vähän. Peippojen laulu, kirkonkellot ja jalkakäytävälle jähmettyneet sivustaseuraajat. Minä ja veljeni laskimme isän arkkua pääpuolelta, joka on raskaampi. Pientä kallistumaa ilmeni, mutta koska suntio ei puuttunut tilanteeseen, jatkoimme. Vainaja oli jo lähellä pohjaa, kun polveni alkoivat taipua. Olen tarkistanut tämän kuvista: viisi kantajaa jalat suorina, yksi naurettavassa kyykkyasennossa. Onneksi laudat haudan reunalla olivat ehtineet kuivua sateen jäljiltä. Juhlakenkien pito oli lähellä pettää.

Se olisi ollut anteeksiantamaton, ymmärrettävä polvistuminen. Kaikki tärkeä on painovoiman alaista.

Minua ei saa tuhkata eikä etenkään sirotella mereen. Olkaamme siis maan. Arkulleni voi heittää lapiolliset hiekkaa, tähdätä polvien kohdalle.

Ilmestynyt 10.12.2021 – Päivitetty 10.4.2023