Keminmaalainen Tauno Häkkinen ei ole eilisen teeren poikia. Sähköteknikko, nykyinen eläkeläinen, on ollut työuransa aikana rakentamassa kymmeniä kirkkoja sukulaiskansalle Inkerinmaalle.
Yhdeltä matkalta löytyi marilainen vaimokin.
80-vuotislahjaksi Häkkisen lapset antoivat isälleen Toiviomatkan reissun pyhälle maalle. Tauno ei epäröinyt lähteä.
Kun Toiviomatkojen bussilastillinen suomalaisia uskonveljiä ja -sisaria on iltalennon ja muutaman tunnin yöunen jälkeen Jerusalemissa valmiina päivän ensimmäiselle retkelle, Tauno on yksi reippaimmista.
Kuollutmeri ja kuumaa mutaa
Pitkän päivän retki päättyy Kuolleenmeren rannalle. Kymmenet juutalaisperheet viettävät sapattia järven pohjoisrannalla. Aluetta ei voi hyvälläkään syyllä mainostaa viihtyisäksi. Muovituoleja, korvia särkevää musiikkia, popcornia ja hattaroita. Hikeä ja liukasta, kuumaa mutaa.
Tauno laskeutuu ensimmäisten joukossa jyrkät portaat alas rannalle. Mudan ja jähmettyneiden suolakokkareiden päällä on vaikea kävellä. Mereen suurin osa matkalaisista kuitenkin menee.
Kuolleenmeren konkarit neuvovat häntä levittämään hoitavaa mutaa koko kehoon. Tauno tekee työtä käskettyä. Osa toiviomatkalaisista kelluu jo meressä.
Kyse ei ole ihmeestä, vaan veden 33 prosentin suola- ja mineraalipitoisuudesta.
Toiviomatkalaiset käyvät Israelissa tiuhaan
Toiviomatkalaisten ensimmäinen retkipäivä on alkanut Puutarhahaudalta, Jeesuksen oletetulta hautapaikalta.
Suurin osa matkalaisia on eläkeläisiä, ja monet heistä ovat vannoutuneita Israelin-kävijöitä. Marttilasta kotoisin oleva Heli Hirsilä on ollut mukana neljätoista kertaa.
– Ei tee mieli mennä muualle. Ystävät jo ihmettelivät, että tämä matkani on vasta vuoden ensimmäinen. Yhdeltä reissulta lähetin ystäville ja tutuille 120 postikorttia.
Heli Hirsilä ja lietolainen Ritva Kaukinen hiljenevät kuuntelemaan heille tuttua historiaa, miksi puutarha on säilytetty kristittyjen pyhänä paikkana.
– Monet uskovat, sen olleen rikkaan Joosef Arimatialaisen puutarha, jonne Jeesus ristiinnaulitsemisen jälkeen haudattiin, kertoo matkalaisten opas, Israelissa vuodesta 1986 saakka asunut Ariel Sella, näyttelijä Seela Sellan poika.
Joosef Arimatialainen oli Jeesuksen salainen opetuslapsi. Hänen kerrotaan saaneen erikoisluvan haudata Jeesuksen ruumis omistamaansa hautaan ennen juutalaisten sapatin alkamista.
Ammattioppaana Ariel Sella on parhaasta päästä, faktat ovat paikallaan ilman oppaille tavallisia maneereita.
Suomalais-juutalainen Ariel Sella ei ota kantaa uskonasioihin tai Israelin politiikkaan, saatikka palestiinalaiskysymykseen. Se ei ole myöskään Israelin ystävien mielenkiinnon kohde.
Hän kertoo silti, mitä alueen jakaminen A-, B- ja C-alueisiin tarkoittaa.
– Oslon rauhanprosessin mukaan A-alue on Palestiinan hallinnon alainen, B-alue sekä Palestiinan että Israelin, C-alue eli siirtokunnat Israelin hallinnassa.
Lisäkysymyksiä bussiyleisön joukosta ei kuulu.
Ariel Sella on bussissa pääroolissa, ei Patmos Lähetyssäätiön eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja Leo Meller eikä kuopiolainen vankilapastori Jouko Koistinen. Saarnamiesten vuoro on myöhemmin.
– On kaksi teoriaa: yhden mukaan Jeesus haudattiin 300-luvulla rakennetun Pyhän kirkon paikalle, toisen mukaan tänne Puutarhahaudan kammioon. Tärkeintä ei ole mihin, vaan miksi kaikki tapahtui, Ariel Sella sanoo.
Vastauksena Ariel Sellan kysymykseen toiviomatkalaiset lausuvat yhteen ääneen Johanneksen evankeliumin sanoin:
”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Golgata ja kallioon hakattu hauta
Puutarhassa on aamutuimaan rauhallista. Aluetta hoitaa brittiläinen hyväntekeväisyyssäätiö Puutarhahautayhdistys, joka perustettiin vuonna 1893. Hautaan on maksuton sisäänpääsy.
– Yhdistyksen perustaja oli kenraali Charles Gordon. Hänen teoriansa mukaan Jeesus ristiinnaulittiin ja haudattiin täällä. Vilkasliikenteisten teiden varsilla pantiin toimeen esimerkiksi kapinoitsijoiden ristiinnaulitsemiset. Sellainen tie täältä löytyy, Ariel Sella sanoo.
Toiviomatkalaiset kiertelevät aluetta ja ottavat kuvia kallioseinämästä, jonka kaksi luolaa näyttävät pääkallon tyhjiltä silmäkuopilta.
Kallio on Golgata, pääkallokukkula. Sinne Jeesus pakotettiin kantamaan ristinsä. Sitten lähdetään hiljaisena kulkueena kohti Jeesuksen oletettua hautakammiota. Hauta kaivettiin esiin vuonna 1867. Arkeologit eivät ole yksimielisiä haudan ajoittamisesta, mutta arkeologi Kathleen Kenyon kuvaili sitä vuonna 1970 tyypilliseksi ensimmäisen vuosisadan (eKr.) haudaksi.
– Hauta ei ole luonnon muodostama luola, vaan se on hakattu kallioon ja suljettiin aikoinaan isolla vieritettävällä kivellä. Sisällä suuressa valituskammiossa olisi ollut tilaa useille surijoille, kuten Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, toiviomatkalaiset kuulevat.
Jono hautakammion sisään on pitkä. Matalasta oviaukosta mahtuu muutaman ihminen kerrallaan.
Matkaseurueeseen kuulunutta äitiä harmittaa, ettei kaksi teini-ikäistä tytärtä halua tulla sisälle kammioon.
– Me tehdään jutut omalla tavallamme, teinit sanovat.
Harras hetki päättyy ehtoolliseen. Seurue istuu puutarhan penkeille.
Toiviomatkalaiset laulavat mielellään vaeltaessaan pyhillä paikoilla, ja kokeneen laulajan Liisa Siikasen johdolla lauletaan matkalaisille jaetusta laulukirjasta: ”vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen, sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen”.
Leo Meller ottaa sanan haltuunsa hetkeksi ja naurattaa matkalaisia.
– Veljemme Jouko on viikon vapaa vankilasta. Hän pitää nyt meille kiteytetyn ehtoollismessun.
Viikon vankilalomalla Meller tarkoittaa Jouko Koistisen pitkää uraa vankilapastorina. Miehet ovat tuttuja myös Patmos Lähetyssäätiön kautta. Koistinen on säätiön hallituksen jäsen.
Koistinen puhuu Kristuksen veren voimasta.
– Karitsan veri on tärkein sanoma, kun ihminen kohtaa elämän kovuuden. Sen olen työssäni vankilassa nähnyt.
Marja Rantanen nauhoittaa koko tilaisuuden mahdollista Radio Dein lähetystä varten. Kun ehtoollinen päättyy, hän pitää tilaisuuden liikuttamana hetken silmiään kiinni.
Vanhempiensa kanssa matkaan osallistunut nuori mies ristii kätensä tiukasti yhteen palatessaan ehtoolliselta penkille.
Hän kertoo olevansa kolmatta kertaa Israelissa.
– Ensimmäisen matkan tein vuonna 2015, ja nyt sain vanhemmat mukaani.
Nuorukainen miettii, miten jokaisen pitäisi kokea pyhän maan paikat.
Yksin matkassa olevalla Mika Mersalolla on suruaika. Hän lukee bussissa raamattua.
– Oli vähän vaikea tämä ensimmäinen yö. Ahdisti, äitini kuoli vuosi sitten. Kun luin Isä meidän -rukouksen, olo helpottui.
Aikamiehen ikäisen pojan suru on käsinkosketeltavaa. Hän on kuin hukassa ilman äitiä.
Surua helpottavat päivän kokemukset. Puutarhahaudan jälkeen on vuorossa Betlehem. Jeesuksen syntymäkirkko on remontissa, mutta turisteja on laumoittain.
– Meillä ei ole nyt aikaa satojen metrien jonon takia päästä kurkistamaan Jeesuksen syntymäluolaan, jonka päälle kirkko on rakennettu vuonna 300. Sisällä on neljätoistasakarainen hopeatähti, joka symboloi sukupolvia, Ariel Sella sanoo.
Kirkolta kävellään takaisin bussiin, ja kaupungin minareetit ja huivipäiset palestiinalaisnaiset puhuttavat osaa matkalaisista.
– Kamalaa, jos Helsinkiin tulisi suurmoskeija! Miksi naisten pitää suojata hiuksensa?
Betlehemistä ajetaan kohti Juudaan autiomaata ja Jordanian laaksoa. Siellä nähdään Jerikon muurin rauniot.
Leo Meller tarttuu bussissa mikrofoniin ensimmäistä kertaa, kun lähestytään Jerikoa, yhtä maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti asutetuista kaupungeista.
Leo Meller toi Suomeen amerikkalaistyylisen hengellisyyden
Vuonna 1942 syntynyt Leo Meller on monessa liemessä keitetty, monien ihailema, toisaalta kiistelty persoona. Hän toi ensimmäisten joukossa Suomeen amerikkalaistyylisen hengellisyyden muodot.
Äänessä ei ole nyt tulikivenkatkuinen saarnamies, vaikka hänen silmissään on poraavan tarkka katse.
– Patmoksen työ alkoi vuonna 1948, kun palestiinalaisille ja juutalaisille orpolapsille perustettiin Abu Joosefin -talo. Se sijaitsee Beit Jalassa lähellä Betlehemiä. Meller sanoo, että talo on yksi esimerkki Patmoksen avustustyön ja kristillisen sanoman levittämismuodoista.
Päivä päättyy, kun lähestytään Jerusalemia. Leo Meller pitää palaveria bussin takaosassa Marja Rantasen kanssa.
– Leo ei tänään pidä raamattuluentoa hotellilla, mutta muina iltoina luento pidetään. Menkää nukkumaan ajoissa, Rantanen tulee kuuluttamaan mikrofoniin.
Ryhmällä on edessään tiukka viikon ohjelma eikä aamukahdeksan lähtöjä auta protestoida. Toisen retkipäivän ohjelmassa on muun muassa nousu Temppelivuorelle ja käynti Länsi- eli Itkumuurilla.
– Ehdimme myös Öljymäelle ja Getsemaneen, Ariel Sella sanoo.
Toiviomatkalaiset jatkavat matkaansa pyhällä maallaan, me jatkamme kuvaajan kanssa omille teillemme. Kun saavun Suomeen, saan sähköpostia Tapani Oksaselta, Toiviomatkojen toimitusjohtajalta. Hän kirjoittaa, että ilman kuuden päivän sotaa vuonna 1967 suomalaiset eivät olisi päässeet kokemaan Israelia.
”50 vuotta sitten käytiin kuuden päivän sota, joka muutti täydellisesti Lähi-idän kartan. Ennen tätä sotaa ei Suomessa mainostettu lainkaan Israelin matkoja, koska sellaisia ei ollut. Sodan jälkeen Jerusalem oli yhdistetty. Israelin matkalla oli nyt mahdollisuus matkustaa ilman rajaongelmia Itä-Jerusalemissa, Betlehemissä, Hebronissa ja Kuolleellamerellä. Oli myös mahdollista mennä bussilla Samarian kautta Tiberiaaseen, käydä Golanilla ja jopa Gazassa ja Sharm el Sheikissä.”
Toiviomatkalaisia ei ole huolettanut se, ettei Israelilla ja Palestiinalla ole rauhansopimusta – tai että Israel perustaa uusia siirtokuntia valloittamilleen palestiinalaisalueille.
Turvallisuudesta Oksanen menee takuuseen ja sanoo, että turvajärjestelyt ovat kulissien takana tiukat. Rauha on Lähi-idässä asein varmistettu. Itä-Jerusalemissa turvan antavat aseet ovat juutalaisten poliisipartioiden rynnäkkökivääreitä, Betlehemissä palestiinalaisten Kalashnikoveja.
