Pohjois-Norjan Lofootit on maailman kauneimpia saaristoja. Samalla reissulla kannattaa pysähtyä myös Vesteråleniin. Sen vesissä ui jättiläisiä.
Maisemassa on jotain epätodellista. Edessä levittäytyy valkoinen hiekkaranta ja syvän turkoosi meri. Taustalla siniharmaat vuoret sukeltavat syvyyksiin kuin ryhmyiset muinaisliskot. Ja ollaan parisataa kilometriä napapiirin yläpuolella, Enontekiön korkeudella!
Tosin Rørvikan rannalla vihmoo vettä, ja lämpötila on vain vähän päälle kymmenen astetta. Ulkoiluvaatteisiin sonnustautunut matkailijapariskunta yrittää grillata rannan pohjukassa. Mies sohii äkeästi hiiliä, nainen sadattelee ja polttaa tupakkaa. Heistä viis. Jo yksistään tämän maiseman takia kannattaa matkustaa Pohjois-Norjan Lofooteille.
Lofootit tunnetaan yhtenä maailman kauneimmista saaristoista, eikä ihme. Karuja vuoria ja jylhiä vuonoja riittää. Niin myös pikkuruisia kalastajakyliä – ja autioita hiekkapoukamia, kuten Rørvika. Uskomattomin kaikista on kuitenkin syvän smaragdinvihreä meri. Näissä maisemissa kulkeminen on seikkailua syvyyksien ja huippujen äärellä.
Siinä on miehellä pohkeet. Jann Engstad harppoo punertavahiekkaista rinnettä niin, että hiki kirpoaa. Austvågøyn saarella, Rørvikan rannan lähellä, kulkee hyviä patikkareittejä, joista yksi nousee Glomtinden-nimisen huipun viereen, noin neljänsadan metrin korkeuteen. Austvågøyläinen Engstad on kokenut vuoristo-opas.
"Tämä on hyvä puolen päivän reissu", hän puhisee. Vieressä lönkyttelee Engstadin airedalenterrieri Tika.
Lofooteilla kannattaa varata ainakin muutama tunti pieneen patikkaretkeen. Aloittelijan kannattaa lähteä maastoon oppaan kanssa, Engstad sanoo. Reitit eivät ole saarilla kovin hyvin merkittyjä. Sade yltyy ja tuulee. Vasemmalla puolella rinne putoaa suorana kivikkoon. Engstad kertoo, että kerran tuuli oli napata jyrkänteeltä ponchoon pukeutuneen japanilaisturistin. Vastaan tulee isä kolmen pikkulapsen kanssa.
"He käyvät huipulla kaksi kertaa viikossa", Engstad sanoo. Nuorin kuulemma käveli sinne omin jaloin jo kolmevuotiaana. Norjalaiset! Pysähdymme Glomtindenin vieressä olevalle tasanteelle. Kaukana lännessä siintävät Vestvågøyn tummat vuoririvit. Idässä sadeharson takaa pilkistää Litlmollan saari kuin merihirviö. Pilvenriekaleet kiemurtelevat rosoisten huippujen välissä, näyttää siltä kuin kallio savuaisi. Rørvikan valkohiekkainen ranta jää piiloon jonnekin savuisten huippujen taakse. Täällä vuoret eivät oikeastaan näytä vuorilta, vaan siltä kuin maa olisi yhtäkkiä murissut ja rohissut itsensä pystyyn. Ei tuoksu millekään, paitsi märälle kivelle.
Alas laskeutuessa vastaan tulee muutama norjalainen lenkkeilijä, joita sade ei näytä haittaavan.
Me suuntaamme likomärkinä lämpimään majapaikkaamme.
Yksinäinen kettu nelistää keskellä autiota kylänraittia. Se pysähtyy hetkeksi tuijottamaan ja katoaa sitten puutalojen sekaan. Tiistai-iltana Henningsværin kalastajakylässä on hiljaista, vaikka sitä kehutaan saariston trendikkäimmäksi kyläksi. Pääkadulla on muutama hauskannäköinen kahvila. Yhden pikkukaupan ikkuna on vuorattu julisteilla, joissa lukee "Codstock, kaksi päivää kalaa ja musiikkia".
Lofootit tunnetaan rikkaista turskavesistään. Joka talvi Barentsinmeren turska ui Pohjois-Norjan rannikolle kutemaan. Joidenkin norjalaisten mielestä Lofoottien kalastajat rakensivat koko maan, piut paut öljyteollisuudesta.
Nykyään tehokalastus on näivettänyt monia kyliä. Henningsværissa pyydetään yhä turskaa, sen näkee kylän ympärille rakennetuista puisista turskankuivaustelineistä.
Niihin kalat ripustetaan talvella pohjoisen tuulen kuivatettavaksi. Koko kevään Lofooteilla haisee, mutta nyt saalis on jo kerätty pois. Kalateollisuus työllistää kaikenlaista porukkaa, esimerkiksi kuivakalan haistajia, joiden tehtävänä on haistella ulkona kuivattua turskaa ja arvioida sen laatu.
Kylän raitilla mainostetaan matkailijoille rorbuereita, puisia kalastajamökkejä, joissa voi yöpyä. Lofoottien tulevaisuus taitaakin olla turskan sijaan matkailussa. Saariston kävijämäärä on kasvanut tasaisesti 2000-luvulla. Moni saapuu tänne meriteitse. Siihen on hyvä syy.
Vain mereltä terävät vuorijonot näkee kaikessa majesteettisuudessaan. Etelän Bergenistä pohjoisen Kirkenesiin liikennöivä legendaarinen Hurtigruten-laivareitti kulkee Lofoottien kautta.
Me päätämme kuitenkin kokeilla merenkäyntiä nopealla rib-veneellä. Svolværista lähtevä veneretki vie kuuluisaan Trollfjordenin vuonoon, jonka suu on vain sata metriä leveä. Siitä huolimatta Hurtigrutenin risteilyaluskin käy kääntymässä vuonossa.
Henningsværiin verrattuna Svolvær muistuttaa suomalaista pikkukaupunkia. Mitä nyt sataman takana nousevat rosoiset vuoret. Ensin suolainen tuuli nipistelee poskia. Kun pääsemme selälle, vene kiihdyttää 30 solmun vauhtiin. Vuorten huiput muuttuvat aina vain terävämmiksi, ja siellä täällä on lumisia läikkiä. Yksi huippurykelmä näyttää suu auki kuorsaavalta peikolta.
Saavumme Trollfjordeniin. Joku on hassutellut ja tunkenut noin parinkymmenen sentin mittaisen muovipeikon kallionkoloon. Niitä myydään ympäri Norjaa matkamuistoina. Katselemme peikkoa hetken, kaarramme pienen vuonon ympäri ja suuntaamme lähiluodolle etsimään merikotkia.
Paluumatkalla ohitamme kalastajakyliä. Yhden mökin edessä istuu kolme tuulen tuivertamaa ukkoa kahvilla, aivan kuin heidät olisi tilattu siihen. Meri on täälläkin syvän smaragdinvihreä. Se on sitä melkein kaikkialla Lofooteilla, myös Sløverfjordenin vuonossa, jonka ohitamme automatkalla Fiskebølin pikkuruiseen lauttaterminaaliin. On aika siirtyä pohjoisemmaksi Vesterålenin saaristoon.
Portugalilaisilla on sata tapaa valmistaa turskaa, norjalaisilla kaksi. Joko turska keitetään tai sitten se ensin kuivataan ja sitten keitetään.
Tällä kertaa Lauri Pietikäinen iskee pöytään kuitenkin raakaa sinipallasta, soijaa ja wasabia. Nyt ei ole turskakausi. Olemme Støn kylässä Vesterålenin pohjoisrannikolla. Vesterålenin maisemat eivät ole yhtä jylhiä kuin Lofooteilla, mutta täällä näkee todennäköisemmin tavallisten pohjoisnorjalaisten arkea. Saaristo on noussut Lofootteja merkittävämmäksi kalastusalueeksi. Meren lämpenemisen vuoksi Barentsinmeren vaeltajaturskat ovat siirtyneet tänne kutemaan.
Suomalainen Pietikäinen on asunut ja kalastanut Støssä yli kymmenen vuotta. Muutaman sadan hengen keskus on Norjan harvoja yhä aktiivisia siimakalastuskyliä – ja siitä kummallinen paikka, että siellä asuu parisenkymmentä suomalaista. Täällä saalista pyydetään vahvoilla pitkäsiimoilla verkkojen sijaan.
Kajavat huutavat kilpaa Støn kallioilla, ilta-aurinko paistaa kirkkaammin kuin Lapissa. Keltaiseksi ja punaiseksi maalattuja taloja seisoo vähän siellä sun täällä. Satamaan ankkuroidusta paatista raikaa eurodance.
Liettualaiset ovat maalaamassa laivan kantta, nyt kun kalastuskausi on saatu päätökseen. Arktista turskaa kalastetaan talvella, sinipallasta alkukesästä ja elokuussa, koljaa muina aikoina, Pietikäinen sanoo. Kesällä levätään ja käydään vaikka laituritansseissa.
Hän on huolissaan siitä, kuinka Støn käy tulevaisuudessa. Mitä tapahtuu, jos Vesterålenin ja Lofoottien edustalta aletaan porata öljyä? Siitä on kiistelty jo 1970-luvulta lähtien.
Yöksi kömmimme punaiseen puutaloon nukkumaan. Kajavat jatkavat konserttiaan aurinkoisilla kallioilla.
Tämäkö on se armoton Norjanmeri, jonka mahtavista vesipyörteistä Jules Verne kirjoitti? Ulappa on kuin valtava kimaltava huivi, aaltoja tuskin tuntee.
"Vanhaa maininkia", Pietikäinen sanoo nojaten laivan kaiteeseen. Valasretkemme järjestää Støssä toimiva Arctic Whale Tours. Retkialuksen virkaa toimittavassa museoidussa yhteysveneessä on noin 50 turistia, kaikilla kiikarit tai kamera.
Muutaman kymmenen kilometrin päässä Vesterålenin rannikolta sijaitsee Bleikin kanjoni, joka on maailman parhaita paikkoja kaskelottien bongaamiseen. Sen tienoilla Lofoottien allas putoaa yli kahden kilometrin syvyyteen. Syvät ja ravintoa täynnä olevat vedet houkuttelevat paikalle kalmareita, ja kalmarit puolestaan kaskelotteja.
Pysähdymme Andan pienen majakkasaaren kohdalle katsomaan lintuja. Värikäsnokkaiset lunnit räpyttelevät kömpelösti veden päällä, kallionkoloissa tönöttää riskilöitä ja ruokkeja. Yhtäkkiä kajavien keskellä liitää merikotka.
Matka Bleikin kanjoniin kestää kaksi tuntia, joten Pietikäinen kutsuu meidät hyttiin syömään. Hän on paistanut voissa turskan kieliä. Ne ovat paikallista herkkua, jonka kerääminen kuuluu perinteisesti kylien lapsille. Niiden myymisestä nuoret saavat mukavasti taskurahaa. Vaalea, pehmeä möykky tuntuu suussa mehevämmältä kuin turskan liha, makukin on erinomainen.
Lounaan jälkeen on aika siirtyä kannelle.
Meri on kirkkaan vaaleansininen ja peilityyni. Ulappa ja taivas ovat kuin sulaneet yhteen. Voisi luulla, että tuolla jossain on maailman reuna, merimiesten pelkäämä pudotus, joka syöksyy tuntemattomaan. Tai ehkä siellä on portaat taivaankannelle, kuka tietää?
Yksi asia siellä ainakin on: kaskelotti!
Jännittynyt supina käy kannella, kun kapteeni kääntää paattia israelilaisturistin osoittamaan suuntaan.
Noin 70 metrin päässä, keskellä sinistä tyyntä möllöttää jotain mustaa. Laiva pysähtyy, ja kaikki tuijottavat. Hetken kuluttua tumma saareke katoaa pinnan alle, nousee takaisin, ja sitten valas sukeltaa pyrstö komeasti pinnan yläpuolella. Ooh! Thats amazing! Mama, guck mal!
Kaskeloteista ei oikeastaan näe paljon muuta kuin pyrstön. Ne eivät ole leikkisiä ja uteliaita kuten ryhävalaat. Vaikka on näissä vesissä liikkunut ryhävalaan lailla hyppinyt kaskelottikin, Pietikäinen kertoo myöhemmin. Kaiken kaikkiaan näemme kaskelotin sukeltavan viisi kertaa. Voi jopa olla, että näemme viisi yksilöä. Meillä käy tuuri, sillä liikumme vasta kanjonin reunalla, jossa on vain 400 metriä syvää.
On harvinaista, että kaskelotit ovat näin matalalla, sillä ne voivat sukeltaa jopa kolmen kilometrin syvyyteen. Tarjolla täytyy olla suurta seitiä, Pietikäinen arvelee.
Bleikin kanjonin kaskelotit ovat uroksia, jotka voivat kasvaa jopa 18-metrisiksi. Kaskelottinaaraat viihtyvät lämpimämmässä ilmastossa ja elävät pienissä ryhmissä. Urokset ovat vähän kuin pohjoisen miesten stereotypia, liikkuvat syvissä vesissä ja yksin.
Vesterålenin edustalla voi nähdä lahtivalaita, pyöriäisiä ja miekkavalaitakin. Ennen meidän käyntiämme valasretkeläiset pääsivät seuraamaan, kuinka miekkavalasperhe opetti poikasen saalistamaan hyljettä.
Paluumatkalla on tarjolla kalakeittoa ja kuumaa juotavaa. Osa matkailijoista kääriytyy kannella huopaan, niin tekee myös sveitsiläinen rouva, joka nakkaa teepussinsa rennosti laidan yli ja piilottaa sen jälkeen keittiön muovisen teemukin laukkuunsa.
Lämpimässä kajuutassa monen pää alkaa nuokkua. Merenkäynti on raskasta maakravuille, vaikka olisi tyyni päivä.
Illalla ajamme Støn lähellä sijaitsevaan Nyksundiin, jonka täytyy olla Norjan erikoisin kylä. Kyltti, jossa on kaksi parittelevaa hirveä, toivottaa tervetulleeksi soratien reunassa. Pienen satama-altaan molemmin puolin seisoo värikkäitä monikerroksisia taloja.
Nyksund oli rikas kalastajakylä, kunnes se autioitui 1970-luvulla. 1980-luvulla berliiniläinen Karl Heinz Nickel löysi paikan ja perusti sinne nuorten saksalaisten yhteisön. Taloja kunnostettiin, ja pikkuhiljaa kylään muutti muitakin. Nykyään Nyksund on taiteilijakylän maineessa, ja vaikka Nickel on jo kuollut, siellä asuu yhä saksalaisia.
Yhden ikkunan takana on suuri hevosen luuranko ja erikokoisia kalloja. Siellä on taiteilija Karel Rouwenhorstin työhuone. Hän tekee installaatioita eläinten luista. Vieressä seisoo kirkkaan siniseksi maalattu autio talo ja keltaiseksi maalattu entinen kaviaaritehdas, jossa toimii suosittu Holmvik Brygge -b&b. Pysähdymme moderniin Ekspedisjonen-ravintolaan kalalautaselle.
On jo myöhäinen ilta, mutta taustalla seisovat vuoret kylpevät yhä auringossa. Taivas on yhtä häkellyttävän vaaleansininen kuin merelläkin. Kuvitelmaako vain vai onko se täällä lähempänä?
Jos Nyksundista lähtisi suoraan pohjoiseen, edessä olisi ulappa ja satojen kilometrien jälkeen Huippuvuoret.
Tai ehkä sittenkin maailman viimeinen reuna – kuka sen tietää.
