Hiromi Nakamura huokaisee syvään. ”Kaikkein stressaavin asia Tokiossa on melu”, hän sanoo. Taidekuraattori ja toimittaja Nakamura, 57, istuu lounaalla kahvilassa kotikaupunginosassaan Ebisussa. Alue tunnetaan Tokiossa baarien ja ravintoloiden runsaudestaan. Tämä kahvila sijaitsee Ebisu Garden Place-pilvenpiirtäjän tyvessä, valokuvaukselle omistetun Tokyo Photographic Art Museumin ja hälyisän kauppakeskuksen saumakohdassa.

Katutason yläpuolelle lasiputkiin rakennetut liuku­hihnat syytävät kauppakeskukseen katkeamatonta ihmisvirtaa Ebisun metroasemalta. ”Täällä on aivan liikaa melua. Kauppakeskuksissa ja metroissa toistellaan samoja kuulutuksia jatkuvasti. Emme me tarvitse näitä viestejä! Jos jään metron sulkeutuvien ovien väliin, se on oma virheeni”, Nakamura sanoo.

”Berliinissä on niin rauhallista metrossakin! Me japanilaiset matkustamme Eurooppaan löytääksemme rauhaa. Ja te tulette tänne ihailemaan Tokion melua ja kaaosta.”

Mistä sitten löytyy paikallisen oma Tokio? Se kaupunki, johon Pohjois-Japanin Sapporosta kotoisin oleva Nakamura rakastui muutettuaan tänne 20 vuotta sitten?

Tarjoilija tuo vahvat kahvit – ja yksi vastaus onkin siinä. Vaikka kahvi voi tuntua yllättävältä suosikilta Tokiossa, tämä on paikallisille myös yhdistettyjen kahvila-teehuoneiden eli kissatenien kaupunki. ”Länsimainen kahvilakulttuuri rantautui Japaniin toisen maailmansodan jälkeen”, Nakamura kertoo.

Monissa Tokion vanhoissa kahviloissa historia näkyy mainos­kyltissäkin: Jo vuodesta 1948, vuodesta 1957... Nopealla silmäyksellä katsottuina nämä paikat vaikuttavat vähän kummallisilta tulkinnoilta pariisilais- tai roomalaiskahvilasta. On klinkkerilattiaa, marmoripöytiä, eurooppalaistyylisiä puupaneeleja ja huurrelaseja.

Mutta pinnan alla ne ovatkin hyvin japanilaisia. Täällä kahvilakulttuuriin on uinut japanilaisen teeseremonian perinpohjaisuutta ja rauhaa.

”Kahvi suodatetaan hitaasti kuppi kerrallaan, kaikki tehdään käsin. Japanilainen kahvila on kuin anti-Starbucks”, Nakamura kuvailee. ”Me emme tarvitse kahvilassa wifiä. Riittää, että saamme istua hetken rauhassa yksin, nauttia vain kahvin mausta. Se on lyhyt rauhoittumisen hetki työn ja kodin välissä.”

Nakamuran suosikki Tokion vanhoista kahviloista on Ginzan kaupunginosassa sijaitseva Café de L’ambre. Tänä vuonna 70 vuotta täyttävä paikka keittää kahvinsa patentoidussa, itse kehitetyssä pannussa, jonka suppilomainen muoto suojelee aromeja erityisen hyvin. De L’ambre aukeaa joka päivä vasta kahdeltatoista.

Oma erikoisuutensa tokiolaiskahviloiden joukossa on jo 1926 perustettu Lion Café Shibuyassa. Pieneltä sivukujalta matalan holvikaarioven takaa löytyvä kahvila on erikoistunut juuri Nakamuran kuvailemiin yksinäisen rauhoittumisen hetkiin – tosin täällä rauhoittuminen tapahtuu klassista musiikkia kuunnellen. Puhuminen on kielletty.

Lion-kahvilan sisustus on pysynyt samana 1940-luvulta alkaen. Kaksikerroksinen tila aukeaa keskeltä valtavien puisten kaiuttimien ympärille. Asiakkaita istuu parvella ja permannolla matalilla tuoleilla hiirenhiljaisina kuuntelemassa vinyylilevyjä, jotka henkilökunta valitsee pitkistä hyllyistä ja pyyhkii huolellisesti pölystä ennen levylautaselle asettamista. Päivän soittolista on usein teemoitettu, vaikkapa barokkimusiikkiin tai tietyn klassisen säveltäjän tuotantoon.

Lion Café syntyi aikana, jolloin Japanin kodeissa ei ollut välineitä musiikin kuunteluun. Vahva tunnelma on pitänyt paikan elossa läpi vuosikymmenten. Naapuri­pöydästä kuuluu raskas hengitys: joku on nukahtanut kahvinsa ääreen.

Nakamuran toinen kahvilan ja kulttuurin yhdistävä suositus on Tsutaya T-Site tyyliväen suosimalla Daikanyaman alueella. T-Sitesta löytyy kahvilan ohella muun muassa kirja- ja musiikkikauppa. Muodikkaassa Aoyamassa taas sijaitsee Sou-Sou, kiotolaisen vaatebrändin liike, jossa voi myös nauttia teetä perinteiseen tapaan.

Taidekuraattoriksi valmistuttuaan Nakamura sai ensimmäisen työpaikkansa Hakonesta, vajaan tunnin junamatkan päässä Tokiosta sijaitsevasta lomaparatiisista. Se on tunnettu ryokan-kylpylöistään ja vuoristomaisemistaan. Hakonessa sijatsee myös ulkoilmamuseo, jonka muumilaaksomaisessa maisemassa seisovat taidekokoelmat pullistelevat henrymooreja ja pablopicassoja. ”Olin niin onnekas”, Nakamura huokaisee paikkaa muistellessaan.

Hakonesta työt veivät hänet ensin Osakaan ja lopulta 1990-luvun lopulla Tokioon, jossa hän nyt toimii valokuvamuseon kuraattorina ja taiteesta kirjoittavana vapaana toimittajana. Työnsä tähden Nakamura kiertää paljon Tokion gallerioita. Hänen suosikkejaan ovat esimerkiksi Loko Gallery sekä Kana Kawanishi Gallery.

”Ne ovat nuoria gallerioita, ja niissä järjestetään myös tilaisuuksia, joissa voi tavata taiteilijan”, hän kertoo. ”Meille tokiolaisille galleriat ovat myös sosiaalisia paikkoja. Niihin mennään tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä.” Vapaa-aikanaan Nakamura hakeutuu mieluiten kaupungin perinteisempiin museoihin. ”Pyörin työssäni paljon modernin taiteen parissa, joten haluan vapaalla erilaisia vaikutteita. Ehkä haen museoista jotakin aitoa ja puhdasta.”

Yksi Nakamuran suosikeista on Tokyo National Museum Uenon kaupunginosassa. Suuren puiston keskellä sijaitseva museokompleksi on yksi Japanin suurimpia ja maan vanhin kansallismuseo. Se on perustettu 1872. Uusimpana alueelle valmistui oma galleria Horyuji-temppelin kokoelmille. ”Siellä on pieniä buddhapatsaita, jotka voi kerrankin nähdä jopa ylhäältä – yleensähän näemme Buddhan rukoillessamme vain edestä ja alaviistosta”, Nakamura kertoo innoissaan.

Horyuji-gallerian pelkistetyn rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Yoshio Taniguchi, joka on tehnyt osan New Yorkin MoMAnkin rakennuskokonai­suudesta. Horyujin moderni lasi- ja betonikuutio eroaa museoalueen muista, perinteisistä rakennuksista.

Toinen Nakamuran suosikkimuseoista on Meguron kaupunginosassa sijaitseva, käsityötaidoille omistettu Japan Folk Crafts Museum. Se löytyy Komaban asuinalueelta – tosin Komaban juna-asemalle saapuessa saattaa tuntua hetken aikaa, ettei voi olla oikeassa paikassa. Tämähän on nukkumalähiö!

Mutta rivitalojen ja aidattujen pihojen keskellä museo piilee. Filosofi Soetsu Yanagin perustama ja suunnittelema käsityöläismuseo sijaitsee perinteisessä, valkoisessa harjakattorakennuksessa korkeiden muurien ja jykevän portin takana. Museon kokoelmissa on noin 17 000 taideteosta ja muuta esinettä.

”Pidän erityisesti siitä, että tässä museossa esineitä ei esitellä tekijöiden nimillä. Ne ovat kansan taidetta”, Nakamura sanoo. ”Sama filosofia näkyy nykyaikana vaikkapa japanilaisessa Muji-kauppaketjussa. Heidänkään tuotteissaan ei ole suunnittelijoiden nimiä.”

Tomotaka Tajimilla on krapula. Jazzviulisti on täyttänyt edellisenä päivänä 28 vuotta, ja nyt tämä iltapäiväksi sovittu tapaamisemme tuntuu hänestä aikaiselta.

Itse asiassa koko Tokion Gakugei-daigakun alue näyttää siltä, kuin paikassa olisi vietetty eilen synttäreitä. Matalien talojen kivijaloissa on pieniä rentoja viinibaareja, ja jalkakäytäville on koottu riviin tyhjiä pulloja. Räystäissä heiluvat värivalot.

Tajimi pahoittelee kohteliaasti väsymystään, kiipeää kapealta kujalta talon toiseen kerrokseen ja kaivaa avaimen esiin. Oven takana aukeaa hänen oma valtakuntansa: teebaari Chawari, jonka hän omistaa yhdessä muusikkokavereidensa kanssa. Baari on eräänlainen nykyversio izakayasta, perinteisestä japanilaisesta pubista, josta saa myös pientä syötävää. Juomat ovat täällä kaikki teepohjaisia. Listalta voi valita kymmenestä teestä ja sitten haluamansa viinan kymmenestä eri lajista, jota teehen sekoitetaan. Näin drinkkivaihtoehtoja on sata. Baaritiskillä seisoo somisteena iso akvaario.

Kaveriporukka – viulisti Tajimi sekä hanuristi ja huilisti – perusti paikan puolitoista vuotta sitten. Ennen tätä izakayaa heillä oli toinen, livemusiikkiin keskittynyt ravintola. Teedrinkit ovat osoittautuneet paremmaksi bisnekseksi. “Menestykseen on vielä matkaa”, mies sanoo. ”Mutta pysymme pystyssä.”

Tajimi on muusikkona erikoistunut gypsy jazz -tyyliin. Omia musiikkiprojektejaan hän on tehnyt muun muassa beatbox-artistin kanssa. Hän on opiskellut Tokion ja Kioton lisäksi Kuubassa, Havannassa. ”Siellä opettajani kuului Kuuban kuuluisimpaan cha cha cha -ryhmään”, Tajimi kertoo.

Tokiolaisviulisti elättää itsensä musiikilla, teebaari kavereiden kanssa on vain sivubisnes. Ehkä baarin pyörittäminen on myös luontevaa, sillä monet heidän ystävistään toimivat ravintola-alalla.

Yksi Tomotaka Tajimin vinkeistä kaupunkiin tuleville matkailijoille onkin hänen tuttaviensa pyörittämä ruokaravintola Kome to Circus. Ensin tuon ravintolan erikoisuuksia olivat alligaattorit ja muu harvinainen liha. Nyt konsepti on muuttunut, ja paikka tarjoaa maailmalla trendikkäitä hyönteisruokia.

”Ei se ole täällä erityisen muodikasta. Japanissa on joillain alueilla syöty kuoriaisia ja erikoisia hyönteisiä aina. Mutta ravintola on hauska.” Entä sen ruoka, ovatko ne hyönteisruuat hyviä? ”No, annokset ovat viihdyttäviä”, Tajimi muotoilee asian. ”Ruoka on siellä aina hauska yllätys.”

Varmoja ruokasuosituksia Tokiossa häneltä löytyy helposti. Niitä ovat esimerkiksi Megurossa sijaitseva ramen-kuppila Kaishinzan sekä Ginzan alueen kolme suosikkia: viinibistro Ginza Stock, tasokasta sushia tekevä ravintola Tokami sekä currypaikka Harukanarukare.

Kehuja saavat myös Azabu-jubanissa sijaitseva kalaruokien izakaya-ravintola Uokatsu sekä Shinjukusta löytyvä Brussels Beer Project (japanilaisittain hauskan kuuloisesti Burasseruzubia Purojekuto), joka tarjoaa belgialaisia oluita ja rentoa baariruokaa.

Livemusiikkia Tajimi käy itse kuuntelemassa trendikkäässä Bar Bonobossa Shibuyan kaupunginosan Jinguemaessa. Vaikka klubi on pieni, se on vallannut vanhan lippakattoisen rakennuksen muotiväen suosimien kauppa­katujen kulmauksessa. Kesällä Bonobon bileet laajenevat talon kattoterassille.

Kaupungin parhaat bileet Tajimi sanoo löytävänsä kuitenkin Shinjukun alueelta. Autenttista Tokiota etsivä matkailija kiertää hälyisän Shinjukun helposti kaukaa, mutta syntyjään tokiolaiselle Tajimille juuri häly tekee paikasta kiinnostavan. ”Rakastan Shinjukun kaaosta”, hän sanoo.

Shinjukun sydämessä aukeaa kuuden korttelin iloinen alamaailma, Golden Gaiksi kutsuttu pikkuruisten baarien ja niiden väleihin jäävien kujien verkosto. Golden Gain vanhat rakennukset huippumodernin kaupungin keskellä on usein uhattu ajaa nurin uudisrakentamisen tieltä, mutta toistaiseksi ne ovat säilyneet. Alueen baarit ovat kokemisen arvoisia.

Kymmenet ja taas kymmenet pienet kopit kahdessa ­kerroksessa houkuttelevat illanistujia kummallisilla sisustuksillaan ja juomatarjouksillaan. Kopeissa on vain muutama palli baaritiskin ympärillä – pieni seurue saa baarimikon jakamattoman huomion. Se näkyy yön mittaan etenkin japanilaisten liikemiesten juopumuksen asteessa.

Golden Gain alue houkuttelee kävijöikseen myös turisteja, mutta vastaava, tuntemattomampi ja pienempi koppibaarien keskittymä löytyy Shibuyan juna-aseman läheltä, melkein rautatiesillan alta. Shibuya Nonbei Yokochon alkuperäisen tuntuiset bilekujat ovat vielä Golden Gaitakin kummallisempi ja samalla kenties hauskempi alue.

Oikea drinkki näissä baareissa on japanilaiseen bulkkiviskiin tehtävä highball. Ja oikeaa seuraa ovat ketkä vain samaan koppiin änkeävät ventovieraat, jotka pian ovat tuttuja. Tilataanpa vielä yhdet koko porukalle, kampai!

”Parasta Tokiossa on, että se muuttuu koko ajan kansainvälisemmäksi”, sanoo Tomotaka Tajimi. ”Juuri siksi viihdyn parhaiten Shinjukussa tai Shibuyassa. Minusta on kivaa, että kaikkialta maailmasta tullaan Tokioon pitämään hauskaa.”