Montenegrosta löytää vielä idyllisiä sopukoita, joissa voi tuntea astuvansa satukirjaan - tai takavuosien Jugoslaviaan.

Eteen avartuu kallioniemekkeen kiilaa­­ma lahti. Sen partaat kohoavat lähes pysty­suorina metsäisinä rinteinä ja rosoisina jyrkänteinä ylös satojen metrien korkeuteen.

Kapea tie myötäilee rantaa lahden muotoja hyväillen. Välillä tie nousee vuorille kuin seinään viskattu ylikypsä spagetti. Taustalla kajastavista vuoren­huipuista maa onkin saanut nimensä.

Meri kertaa näkymän ja roiskii sille syaania. Kaikki värit tuntuvat äkkiä korostuneilta, niin kuin maailma olisi siihen asti ollut mustavalkoinen. Päivän paahde unohtuu luonnonnäkymien tulviessa auton ikkunasta silmille.

Montenegron nimi voisi mustan vuoren sijaan yhtä hyvin olla sininen meri, vihreä metsä tai vaikka sitä kaikkea. Luonto on tämän Balkanin maan vaikuttavimpia puolia. Montenegro julistautuikin taannoin maailman ensimmäiseksi "ekologiseksi valtioksi".

Välillä miltei tuntuu, että pikkukaupungit Jugo­slavian aikaisine rakennuksineen ovat maisemassa jotenkin ylimääräisiä: ne pistävät silmään kuin romanttiseen maalauk­seen olisi fotoshopattu lähiökerrostalo. Ihmisen ponnistelut näyttävät vähäisiltä luonnon mahdin rinnalla.

Kartassa Montenegro näyttää vain pieneltä kaistaleelta vuoristoseutua Adrianmeren rannalla. Siksi onkin hämmästyttävää, miten erilaisia asioita tänne mahtuu. Kaikki kauniista rannoista vuoriin ja antiikin ajoista vaiheikkaaseen lähihistoriaan on käden ulottuvilla.

Montenegron halki kulkee useita vuorijonoja, ja niiden keski­korkeus on noin kaksi kilometriä. Maan pinta-ala on alle 14 000 neliökilometriä, eli Pirkanmaan kokoluokkaa. Pienuus tekee siitä mainion kohteen kierrellä sinne tänne.

Lyhyiden etäisyyksien ei silti pidä antaa hämätä. Monet tiet, kuten Žabljakin kaupunkia maan pohjoisosassa ympäröivät ­reitit ja pääkaupunki Podgoricasta koilliseen kymmenien tunnelien läpi sukeltava tie, tuntuvat solmiutuvan kiemuraisesti kuin lahjapaketin narut. Niillä eteneminen on hidasta. Jos liikkuu omalla ajoneuvolla, täällä ei voi olla välillä pysähtymättä nappaamaan kuvaa tai vain ihastelemaan.

Maata onkin paras kartoittaa autolla tai moottori- tai polku­pyörällä.

Monet vierailijat tulevat Montenegroon Kroatian suunnalta, ja rajamuodollisuudet on tehty helpoiksi. Jos saapuu bussilla, maan vaihtumista tuskin huomaa.

Kroatiasta saavuttaessa ensimmäisenä vastaan tulee Herzeg Novi. Montenegron läntisin kaupunki on arkinen rannikkokeskus, jossa torikatokset kilpailevat kirjavuudessa ja reikäisyydessä paikallisten matamien suurten viuhkojen sekä leveiden hameiden kanssa. Vasta kun jatkaa Kotoria kohti, saa käsityksen Montenegron ääripäiden kauneudesta.

Kylät reunustavat repaleisena nauhana Adrianmeren syvää Kotorinlahtea. Ne houkuttelevat pysähtymään, toiset arkisuutensa vuoksi, ja jotkin, kuten Perast, vanhan keskustansa takia. Alueen varsinainen suosikki on Unescon suojelema Kotorin kaupunki. Se hohtaa helmen lailla mustan vuoren ja sinivihreän meren välissä.

Kotorin vanhakaupunki rakennettiin linnoitusten väliin 1400–1700-luvuilla, kun alue oli osa Venetsiaa. Nyt sen mukulakivikaduilla ja kahviloiden reunustamilla aukioilla vierähtää helposti päivä tutkien pikku kirkkoja, museoita ja entisiä palatseja. Kaupunki on kuin Dubrovnik alkuperäisessä asussa. Kesäkuukausina Kotor täyttyy turisteista, muulloin sen idyllistä voi nauttia rauhallisemmin. Kaukaa katsottuna vanhakaupunki näyttää pieneltä, mutta taloista varisseen rappauksen ja vihreän sammaleen kehystämillä kujilla kuljeskellessa se alkaa tuntua suuremmalta.

Kotorinlahden keskellä on kaksi pientä, kuvankaunista saarta, joista toisella kohoaa vaikuttava ortodoksikirkko. Näkymä on muuten kuin vuosikymmenten takaa, mutta nykyajasta muistuttavat rannikolla rapistuva, hylätty hotelli Fjord sekä lahdelle ankkuroitu risteilyalus räikeine valoineen.

Montenegrossa tiivistyvät dramaattiset erot. Vuoret ja meri. Itä ja länsi. Ikivanha ja upouusi. Se on yksi Euroopan nuorimmista valtioista, jonka historiassa kirjavat vaikutteet lomittuvat omaleimaiseksi kulttuuriksi.

Maantiede antoi maalle leimansa jo ensimmäisen vuosituhannen alussa, kun tienoo oli Rooman ja Bysantin raja-aluetta. Seudun slaavihistoria alkoi 600-luvulla, ja keski­ajalla koitti ottomaanivalloitusten aika. Turkkilaishallinto päättyi 1800-luvun lopulla, mutta turkkilaisesta kulttuurista löytyy yhä merkkejä etenkin alueen ruuassa.

Viime vuosisadan alussa aaltoliike idän ja lännen välillä jatkui, kunnes Montenegro liitettiin Jugoslaviaan. Balkanin niemimaan valtioliiton hajottua maa jäi Serbian yhteyteen. Balkanin alueen ristiriidat kuitenkin nykivät maita erilleen, ja vuonna 2006 Montenegro itsenäistyi.

Monet käyvät maassa vain vilkaisemassa kaunista Kotoria ja palaavat sitten Dubrovnikiin. Mutta kun jatkaa syvemmälle Montenegroon, löytää jotain, joka alkaa olla jo kadonnut monista kuuluisammista paikoista. Rauhallisen elämän ja suurenmoisten maisemien yhdistelmä on muuttunut muualla Euroopassa miltei uhanalaiseksi.

Heti Kotorista lähdettäessä alkaa yksi Välimeren upeimmista maisemareiteistä, 25 neulansilmämutkan kautta Lovćenin luonnonpuistoon nouseva tie. Jokaisessa kurvissa joko Kotorinlahti tai muu Adrianmeri avautuu näkyviin kuin sunnuntaimaalarin märkä uni. Kesällä ja syksyllä tien varrella tapaa paikallisia kauppiaita.

Mutkan numero 21 levikkeellä sukutilansa tuotteita esittelee Zoran. Miehen omatekoinen myyntikärry keikkuu tien vieressä. Tarjolla on muun muassa savulihaa ja viinoja, kuten rypäleistä tehtyä lozaa ja luumupohjaista slivovitsaa.

"Näitä mutkia ei ole täällä ajettu pariin sataan vuoteen ihan selvin­ päin", Zoran selittää ylpeänä – mutta tarkentaa sutkaustaan, jottei häntä tulkita väärin. "Hevoset nähkääs tunsivat reitin hyvin."

Tie kiemurtelee eteenpäin, ja viimein Lovćenin ylängöllä se suoristuu. Vuoren takana kohoaa maan 1800-luvun hallitsijan mausoleumi. Petar II Petrović-Njegoš, joka täällä tunnetaan nimellä Njegoš, sai erään maailman uljaimmista hautapaikoista. Jugoslavialaisen pramea rakennus erottuu maisemasta räikeänä kuin havaijipaita hautajaisissa.

Rannikkoseudun vuorten jälkeen tie laskeutuu Cetinjen pieneen kaupunkiin. Cetinje ei kenties erityisemmin hurmaa ensivaikutelmallaan, mutta etenkin sieltä löytyvä Monte­negron kansallismuseo kertoo kiinnostavia tarinoita.

Museon tiivistää maan menneisyyttä rautakaudelta euron tuloon, ja galleria esittelee niin Jugoslavian modernia taidetta kuin montenegrolaista kuvataidetta. Vojo Stanićin värikylläiset taulut kuvaavat täkäläisen arjen absurdismia kiehtovasti.

Cetinje on maan kulttuurin kehtona pidetty vanha kuninkaallinen pääkaupunki, ja samalla se on kurkistus viidenkymmenen vuoden taakse Jugoslavian aikaan. Mahtipontinen Hotel Grand tuntuu yhä odottavan reppumatkailijoiden sijaan arvovieraita Varsovan liiton maista. EU-tuella idylliseksi siistityllä kävelykadulla seisovat rinnan nuorisokahvilat ja Cetinjen šakkiklubi, jossa valkohapsiset ukot siirtelevät nappuloita raukeasti. He tuntuvat kasvaneen kiinni tuoleihinsa, heidän sormensa ovat hioneet pelinappulat kiiltäviksi.

Kadun päässä ravintola Kolessa kiikutetaan pöytiin seudun herkkuja, alkupalalautasia kinkkuineen, oliiveineen ja juustoineen.

Podgorican kaupunkiin vievä parinkymmenen kilometrin tieosuus soljuu ylängön poikki. Matkalla näkee kahviloita, joita tuntuu usein yhdistävän yksi näky: omistajamummo ja hänen koiransa. Kun pysähdymme yhdessä kahvilassa, Mileva-rouva haluaa välttämättä esitellä meille piskinsä. Sitä etsitään kuumeisesti samaan aikaan kun turkkilainen kahvi keittyy. Lopulta koira löytyy nukkumasta lattialta, seinällä riippuvan Jugoslavian lipun alta.

Myös Montenegron parhaat viinitilat löytyvät Cetinjen ja Podgorican välisen tien varrelta. Maan viinit ovat melko tuntemattomia mutta hyvinkin juomakelpoisia, ja suuri osa niistä valmistetaan alueen perinteisestä Vranac-rypäleestä.

Podgoricalle ei kannata omistaa paljon aikaa. Se saattaa olla Euroopan tylsin pääkaupunki. Aiemmin Titogradina tunnettua Podgoricaa leimaavat ­liike-elämä ja hallintoraken­nukset, kun taas kulttuuri ja historia tuntuvat unohtuneen entiseen pääkaupunkiin Cetinjeen. Rantalomilla maahan saapuvat turistit eivät usein vaivaudu pääkaupunkiin lainkaan. Silti jotkin paikat Podgoricassa, kuten terassiravintola Benz, saavat sen tuntumaan kuivalle maalle kiskaistulta itäeurooppalaiselta rantarysältä.

Montenegron rantaturismin tyyssija on Budvan kaupunki. Sen rantojakin vaalitumpi aarre on helmenvalkea ­vanhakaupunki, joka tosin tuntuu pieneltä ympärille kasvaneeseen moderniin lomakeskukseen nähden. Vanhan­kaupungin linnoitus, citadela, tarjoaa kävijöille sekä näköaloja että historiaa meren äärellä.

Budvassa riittää palveluita hotelleista satamakadun terassi­ravintoloihin. Niiden meripainotteinen ruoka, kuten grillattu mustekala, on mainiota. Uusien hotellien lomassa on myös nostalgiaa herättäviä löytöjä, kuten vanhankaupungin kupeessa kohoava Hotel Mogren. Se voisi olla kuvauspaikka Aki Kaurismäen elokuvassa. Vaikka Budvan hintataso on muuta maata korkeampi, ruoka ja majoitus ovat silti verrattain huokeita.

Budvasta voi tehdä venetaksilla retkiä lähisaarille tai rannikkoa pitkin etelään. Puuhailua kaipaaville tarjolla on kalastusta. Voi myös ajella "semi-sukellusveneellä," aluksella, jonka lasiseinien sisällä istutaan vedenpinnan alla.

Rantatie vie Budvasta etelään pikkukaupunkien ja uimarantojen dominojonon vierellä. Maisemia leimaavat paljaat kalliot ja kasvistoltaan rehevät kukkulat.

Budvan jälkeen merellä pilkistää kuvankaunis Sveti Stefanin saari vanhoine kylineen. Aikoinaan se oli kuuluisa lomasaari, jolla kävivät niin Marilyn Monroe, Orson Welles kuin Elizabeth Taylor. Nyt se on harmi kyllä vuokrattu luksus­resortille, ja sen kujille pääsevät vain resortin asiakkaat.

Vielä etelämpänä rannikolla on teollisuuskaupunki Bar, josta on hyvät kulkuyhteydet ympäri Balkanin. Sen alapuolella Ulcinjin ympärillä, ennen Albanian rajaa, sijaitsee Monte­negron turkkilaisvaikutteisin alue.

Löytääkseen Montenegron monipuoliset maisemat on ajettava mereltä kukkuloille, laskeuduttava välillä maan keski­osan laaksoon ja jatkettava sitten pohjoisen lumihuippuisille vuorille. Ruuhkainen rannikko ja moderni sisämaa vaihtuvat matkalla harvaan asutuksi vuorialueeksi. Podgoricasta luoteeseen sijaitsee Ostrogin luostari, jonka kirkko on rakennettu osaksi vuorenseinämää. Täällä yhdistyvät kauniisti maan luonto, historia ja kulttuuri yhdessä paikassa. Ostrogin vanhimmat, 1700-luvulta peräisin olevat kappelit on kuin jysäytetty kallioon, ja pyhäin­kuvat on maalattu suoraan kiveen.

Paikka on kaunis, mutta kesällä sisään voi olla vaikea päästä matkailijoiden ja paikallisten tungoksen takia. Monte­negrolaisten pitkä, hiljainen jono etenee verkkaisesti kohti yhtä kallioluolaa. Hartaat ortodoksit jonottavat päästäkseen suutelemaan ristiä pyhimyksen haudalla.

Pian Ostrogin jälkeen edessä ovat uudet vuoret. Huippujen ja laaksojen kautta noustaan tasaisemmalle ylängölle, jossa asutus on harvassa ja maisemaa kehystävät matalat kiviaidat. Kitsaan niityn laitaa tallaa paimen. Hän heilauttaa kättään. Pikku tiet ovat niin kapeita, että niille juuri ja juuri mahtuisi vierekkäin kaksi lammasta – jos ne ovat kerittyjä. Maisemat tuovat mieleen Skotlannin ylämaiden autiuden.

Vastaan tulee jälleen yksi hylätty Jugoslavian aikainen hotelli, jonka pinkki karamelliväritys hätkähdyttää.

Täällä illan pimeä ei laskeudu hiljalleen, se tömähtää ympärille vakaasti ja päättäväisesti. Tienmutkissa on huudatettava auton torvea vastaantulijoiden ja eläinten varalta.

Šavnikin jokilaaksossa ympäristö tuntuu vehmaalta kuin satukirjan kuvissa. Sitten tie nousee kohti Balkanin korkeimmalla sijaitsevaa kaupunkia Žabljakia, Montenegron talvi­urheilun keskusta. Pieni maa tuntuu päättyvän vuorenseinämään, ja pohjoiseen menevä tie viekin Durmitor­vuoriston huippujen yli kohti Bosnia ja Hertsegovinaa. Täällä vuorten kauneus ylittää ylväydellään Kotorinkin seudun. Maisema ei ole enää satukirjasta – tämä alkaa olla lähes fantasiaa.