Auringon laskiessa horisonttiin meri ja taivas sulavat liukuvärjätyksi maalaukseksi. Pimenevässä illassa ”Albanian Rivieran” satamakaupungin ja rantalomakohteen, Sarandën, piirteet katoavat, ja maisemassa välkkyvät talojen pienet valot. Se on sopivan armollista: Sarandën 1960- ja 70-lukujen betoniestetiikassa on brutaalit puolensa.

Albanian sosialistisen diktatuurin aikaan Sarandë tunnettiin maan puolue-eliitin rantalomien paikkana. Läheisiin Kreikan saariin verrattuna sen rakennukset näyttävät yhä ronskin laatikkomaisilta. Mutta näin hämärtyvässä alkuillassa kaupunki kaunistuu sitä enemmän, mitä korkeammalle rinteeseen sen yläpuolelle nousee. Minareetin tornista kaikuu rukouskutsu.

Ajamme taksilla keskiaikaisen kaupungin luostarikukkulalle ihastellaksemme auringonlaskua. ”Albania on turistille hyvä yhdistelmä: halpa ja kaunis”, sanoo kuljettajamme, 20-vuotias paikallinen mies. ”Minun ikäiselleni Sarandë on hauska kaupunki, täällä on hyviä paikkoja bilettää.”

Ongelmana Albaniassa on vain korruptio, hän jatkaa.

”Sekin kertoo miten korruptoitunut tämä maa on, että minä tulin hakemaan teitä. En minä ole virallinen taksikuski. Minulla on vain suhteita hotellinne johtajaan.”

Tosiaan, ei autossa ole mitään taksin tunnuksia. Sitä ei vain tule ajatelleeksi, se tuntuu täällä niin arkisen tavalliselta.

Sarandë sijaitsee eteläisessä Albaniassa vastapäätä Kreikan Korfun saarta. Kirkkaalla säällä Kreikkaan näkee; lähimmillään toinen rantalomien kohde, Korfu, on vain parin kilometrin päässä. Nopeimmilla lautoilla Sarandësta pääsee Korfulle puolessa tunnissa, hitaammillakin reissu kestää vain puolitoista tuntia.

Ja epävirallisen taksimme kuljettaja on siinä oikeassa, että Albania on halpa kohde. Täällä yöpyy hyvässä hotellissa helposti alle viidelläkympillä. Leipään kiedotun gyro-herkun saa katukeittiöstä eurolla, ja olut maksaa saman. Eikä pääruoka ravintolassakaan maksa montaa euroa.

Rantakaupungissa kannattaa tietysti syödä kalaa, ja laskeutuessamme näköalakukkulalta löydämme rantakadulta kivan Poseidon-kalaravintolan.

Merenelävät grillataan täällä kokonaisina ja tarjoillaan niin, että lisukkeena on vain sitruunalohkoja. Viinilistaa hallitsevat romanialaiset viinit. Rantakadulla ruoka tosin on vähän hintavampaa kuin muualla kaupungissa: kala-annokset maksavat vajaat kymmenen euroa.

Poseidonin tarjoilija antaa vinkin – kannattaa tulla jonakin aamuna rantakadulle seitsemän aikaan. Silloin kalastajat saapuvat myymään saaliinsa ravintoloille, ja humu on näkemisen arvoinen.

Seuraavana aamuna emme vielä kalamarkkinoille ehdi, sillä suuntaamme vuokra-autolla retkelle kaupungista etelään. Albanian Rivieraksi kutsuttu rantaviiva alkaa jo Sarandën pohjoispuolelta. Se tarjoaa monia rantalomalle sopivia pikkupaikkoja.

Kylistä etenkin Dhërmi ja Himarë ovat tunnettuja kauniista rannoistaan. Boršista löytyy hiekkarantaa peräti seitsemän kilometriä. Kaikkiaan tämä lomarannikko levittäytyy reilun sadan kilometrin matkalle, ja se on Euroopan edullisimpia rantalomien kohteita.

Jo parissa päivässä autolla kierrellen voi nähdä Sarandën seudun mukavimmat nähtävyydet. Niitä ovat Unescon maailmanperintökohde Butrintin rauniot sekä omat löydöt Albanian Rivieran rannoista, kuten Sarandan ja Ksamilin kylän väliin jäävät poukamat.

Voi hääparia. Heitä asetellaan hääkuviin erilaisiin poseerauksiin ikivanhassa amfiteatterissa, mutta helle saa molemmat hikoilemaan asuissaan.

Butrintin arkeologiselta alueelta on löydetty linnoituksia, joista varhaisimmat on rakennettu jo noin 700 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Esiin kaivetut amfiteatterit ja pylväsrivit seisovat täällä vehreän puuston seassa kuin katseilta piilotellen.

Hääpareja ja muita rakastavaisia näkymät ovat houkutelleet kauan: paksujen eukalyptuspuiden runkoihin on kaiverrettu nimikirjaimia ja sydämiä.

Mäen laella koko Butrintin aluetta vartioi linnoitus, jonka tornista on hieno näköala yli Albanian eteläkärjen. Maisemaa katsellessa on helppo ymmärtää, miksi paikalle on asetuttu jo varhain. Korfun ja Albanian rannikon väliin jäävä kapea salmi ja tällä kohtaa Albaniaan laajeneva merenlahti ovat tehneet Butrintista liikenteen solmukohdan.

Ylempänä rantatiellä Shën Gjergiitin luostarin kohdalla, jyrkän hiekkatien päässä, aukeaa Monastery Beachiksi kutsuttu ranta. Kehuttu paikka on mustanaan väkeä, mutta tunnelma on silti rento. Sitä luovat rantabaari, pieni italialainen ravintola ja kaiken keskellä välinpitämättömänä vaelteleva lehmä.

Seuraavalla, vähän rauhallisemmalla Mirror Beachilla, auringonpalvojia puolestaan vartioi lauma lampaita. Kun täällä jatkaa kulkua hiekkarannan ohi hieman pohjoiseen ja kiipeää kukkulan yli, löytyy mäestä mainioita kolosia lepäilyyn tai rauhalliseen pussailuun.

Sekä Luostari- että Peili-rannan kupeesta löytyvät vielä virallisia rantoja rauhallisemmat poukamat, mutta niille päästäkseen on uitava mereen laskeutuvien kallionkielekkeiden ympäri.

Ksamilia lähestyttäessä rantatie jää kahden veden väliin. Oikealla aukeaa Välimeri, vasemmalla Butrintin luona sisämaahan tunkeutunut merenlahti, jota kutsutaan Butrintin järveksi.

Pääväylältä laskeutuu alas lahden rantaan kapea tie, jonka varressa kasvaa muutama omenapuu. Kun rantatien häly jää taakse, korvissa humisee vain laakealta lahdelta vauhtia ottava tuuli. Meren pinta väreilee, laiturissa keikkuu kaksi maaleiltaan haalistunutta venettä.

Maisema tuntuu levolliselta siksikin, ettei vastarannan kukkuloilla ole yhtään taloa. Ei yhtä ainoaa – ei mitään elämää. Muutamalla askeleella käännyimme vilkkaalta rantaväylältä kauniiseen kuumaisemaan.

Ksamilin kylässä ollaan rantalomailun keskellä. Niemenkärjessä on uimarantoja helminauhana, ja rantatuoleilla loikovan matkailijoiden pinkin ja ruskean kirjavan massan rikkovat valkoiset aurinkovarjot.

Aivan Ksamilin niemen kärjessä sijaitsee Tre Ishujt -ravintola, jonka mereneläväpasta on todella maukas. Ravintola on saanut nimensä kolmesta pienestä saaresta, jotka rajaavat rantaparatiisia noin sadan metrin päässä merellä. Saarille pääsee pistäytymään polkuveneillä.

Nappaamme veneen ja lähdemme kierrokselle – onnekkaasti taas auringonlaskun jo lähestyessä. Maiseman alkaessa sulautua hämärään vedämme polkuveneen keskimmäisen pikkusaaren rantahiekalle ja asetumme nauttimaan Ksamilin rantakioskista ostetut oluet.

Vähän suolaisen hintainen polkuvene, reppulämmintä tölkkiolutta, edessä illalliseen valmistautuvan lomakylän valot. Joskus ruuhkaisenkin rantalomakohteen tunnelma hivelee mieltä.

Seuraavana päivänä suuntaamme Sarandësta koilliseen, Gjirokastërin kaupunkiin. 1200-luvulla se tunnettiin Argyropoliksena, ”hopeakaupunkina”.

Myöhemmin se on saanut mainetta kahdesta asiasta: Albanian diktaattorin Enver Hoxhan (1908–1985) synnyinkaupunkina sekä linnoituksestaan, joka on Butrintin ohella toinen alueen historiallisista nähtävyyksistä.

Itse pieni linnoitus, joka nykyisin toimii myös sota museona, on nopeasti kierretty. Sitä hauskemmaksi kohteeksi osoittautuu kuitenkin linnoituksen juuressa poreileva Gjirokastërin vanhakaupunki. Mutkittelevilla kujilla on perinteikkäitä albanialaisia ravintoloita ja käsityöläisten puoteja.

Yksi käsityöläisistä on kivenhakkaaja Muhedin Makri. Seitsemänkymppinen Makri työskenteli aikoinaan merimiehenä, ja kaivertajana hän on toiminut runsaat parikymmentä vuotta.

Makri kilkuttaa vaalean kiven pintaan kuvioita taidokkaasti. Tämänkaltaiset perinteiset käsityötaidot ovat katoamassa hänen sukupolvensa mukana, mies valittelee.

Iloksemme löydämme kuitenkin seuraavan sukupolven kivenhakkaajan linnoitusmuseon portilta. Parikymppinen mies kaivertaa kiveä NHL-lippis päässään.

Gjirokastërista jatkamme Syri i Kaltërin eli ”Sinisen silmän” laguunille. Sinne on ajomatkaa vain runsaat 60 kilometriä, mutta taipaleeseen kuluu autolla eksymisineen useampi tunti. Keskellä metsää sijaitseva laguuni on suosittu nähtävyys mutta hankala löytää.

Perillä odottaa hämmästyttävän kirkas lähde, joka pulppuaa jääkylmää vettä. Alueella on pari ravintolaa ja jopa pieni hotelli.

Lähteen luona seisoo kyltti, jossa kielletään veteen hyppääminen – ja kyltin viereen on pystytetty sukelluksia varten hyppytorni, johon teini-ikäiset pojat jonottavat.

Parasta Sarandëssa ovat sen ympäristön rannat, sillä kaupunki itse on enemmänkin käytännöllinen kuin tunnelmallinen. Paitsi aamulla auringonnousun aikaan.

Reissun viimeisenä aamuna saamme lopulta noudatettua Poseidon-ravintolan tarjoilijan neuvoa. Nousemme varhain vastaanottamaan Sarandën satamaan palaavia kalastajia.

Ranta-altaassa tosiaan käy kuhina. Emme ymmärrä albaniankielisestä huutelusta mitään, mutta eleistä käy ilmi, että veneidensä kansilla juuri pyytämiään kaloja kauppaavat miehet mollaavat kilpaa toistensa saaliita.

Ostoksille saapuu rannan ravintoloiden työntekijöitä sekä paikallisia mummoja ja pappoja. Ruttuisilla seteleillä he lunastavat mukaansa muovipussillisia pikkukaloja. Isommat vonkaleet näyttävät menevän ravintoloihin.

Poseidonin kulmalla joukko vanhempia miehiä tarkkailee kaupankäyntiä aamukahvia maistellen. Heidän jaloissaan joku paikallinen jo perkaa ostoksiaan.

Tällä aikaisella hetkellä, kun useimmat matkailijat vielä nukkuvat hotelleissaan, Sarandë on valtavan viehättävä. Sataman takaa nousevat pikkukadut näyttävät palmuineen kauniilta, yhdellä kaduista aukeava kauppahalli hyvin kutsuvalta.

Ja ne 1960–70-lukujen betonilaatikot, jotka vielä aiemmin vaikuttivat kulahtaneilta, hohtavatkin nyt aamu auringossa herkissä pastelliväreissä.