Meillä nykyinen true crime -buumi alkoi noin vuonna 2015. Tv:n puolella ilmiö rantautui Suomeen erityisesti naisille suunnattujen Frii- ja TLC-televisiokanavien kautta. Taustalla toimivat myös Yhdysvalloissa podcastien synnyn myötä 2014 alkaneet suositut true crime -podcastit, kuten vanhaa murhatapausta tutkiva Serial. Television puolella buumiin liittyi myös lineaaritelevision taistelu suoratoistopalveluita vastaan. Tuottajat ja sisäänostajat tuntuivat vastaavan siihen entistä provokatiivisimmilla sisällöillä. True crime on tästä yksi esimerkki.

True crime -ilmiö ei ole uusi. Ensimmäisenä populaarikulttuurin true crime -teoksena voidaan pitää kirjailija-toimittaja Truman Capoten 1960-luvulla ilmestynyttä kirjaa Kylmäverisesti. Mutta jopa 1800-luvun rikospamfleteissa on mässäilty yksityiskohdilla. Niitä pidettiin Euroopassa jo silloin groteskina viihteenä. Ja voidaan tietysti mennä vaikka Colosseumin aikoihin asti.

Ihmismieltä tunnetusti kiehtoo tietty makaaberius. Arkielämässä se näyttäytyy pahimmillaan esimerkiksi siinä, että pysähdytään onnettomuuspaikalle ottamaan kuvia ja videota, ja jaetaan niitä sosiaalisessa mediassa.

Fiktiivinen väkivalta ei milloinkaan kosketa samalla tavalla. Se voi kyllä säikäyttää, mutta jos tapahtuma on oikeasti käynyt jollekulle, se nostattaa uteliaisuuden ja karvat tavalla, joka puuttuu fiktiivisestä viihteestä. Toki true crimeen liittyy myös muita puolia kuten uteliaisuus ja kiinnostus. Paljon on myös niin sanottuja nojatuolietsiviä sekä keskustelupalstoja, kuten Murha.info, joilla ihmiset haluavat käydä tapauksia läpi kollektiivisesti.

Ei ole yhtä reseptiä. Tarjontaa on laidasta laitaan. Esimerkiksi sarjamurhaajat toimivat hyvin. Jos ihmisellä on tappamisen himo, ja hän toteuttaa tiettyä kaavaa, se kiinnostaa. Miksi joku toimii näin? Ihan tavallisesta taposta on hirveän vaikea rakentaa true crimea.

Sarjamurhaajissakin pitää olla jotain erikoista, kuten yhdysvaltalaisessa, kannibalismiakin harrastaneessa Jeffrey Dahmerissa. Mitä yksityiskohtaisemmaksi mennään, sitä kamalampaa se on, ja sitä enemmän se myy. Myös katoamiset vetoavat.

True crimessa on omia alagenrejään, pääasiassa amerikkalaisissa tv-tuotannoissa: perheen sisällä tehdyt murhat, netin kautta tapahtuneet murhat, kauneuskilpailujen osallistujiin liittyvät murhat, suomurhat… Miten on voitu löytää 50 jakson verran oikeita tapauksia, joissa ruumis on löydetty suosta!

Suomessa tilanne on kuitenkin vielä täysin erilainen Yhdysvaltoihin ja Britanniaan verrattuna, missä true crime on selkeästi bisnes. Suomessakin se on sitä, mutta ei niin äärimmilleen vietynä. Meillä käydään onneksi vielä koko ajan rajanvetoa siitä, mikä on sopivaa.

Tietynlaisesta autenttisuuden ja toden kaipuusta. True crime on osa ajankuvaa.

1990-luvulla elimme eskapistisessa maailmassa esimerkiksi Kauniiden ja rohkeiden muodossa. Ja kun se ei enää tuntunut miltään, siirryttiin tosi-tv:hen. Meitä on hirveän vaikea hätkäyttää enää millään käsikirjoitetulla.

Tutkimus on todennut jo yli 10 vuotta sitten, että yhteiskunnassa on tapahtunut affektiivinen käänne. Kaikkialla pyritään vetoamaan tunteisiin, herättämään reaktio. Siksi todelliset tapahtumat toimivat niin hyvin.

Taustalla yhtenä syynä voi olla mediavirran ja ärsykkeiden määrä. Jos haluaa saada sanomansa läpi, on oltava provokatiivinen tai jollain tavalla näkyviin tuleva, muuten jää massaan.

Osassa sarjoista pyritään CSI:n kaltaisista fiktiivisistä rikossarjoista tuttuun kerrontaan. Osa sarjoista on dokudraamoja, eli näyteltyjä. Väliin lyödään oikeita haastattelunauhoja ja kuvia murhapaikoilta. Kun haastatellaan esimerkiksi rikostutkijaa, taustalla on iso poliisilogo tuomassa uskottavuutta. Se on aika tarkkaan tehty miksaus. Kaikki on hyvin rakennettua.

Jos ei tiedetä, miten on oikeasti käynyt, näytetään, miten on esimerkiksi voinut käydä. Spekuloidaan. Lähdetään täyttämään asioita, joista ei tiedetä. Sitä ei tietenkään juuri korosteta, että tämä on spekulaatiota. Helposti käy niin, että ihmisille jää mielikuva, että näin todella kävi. Spekulaatioista tulee ihmisten mielissä totta.

True crimeakin on erilaista. On myös hyvin ja eettisesti tehtyä true crimea, jossa rikoksia käsitellään asiallisesti. Sellainen voi nostaa esimerkiksi uusia näkökulmia valtavirtaiseen mediaan, opettaa jotain yhteiskunnasta, käsitellä syitä teon takana tai tuoda esiin uusia todisteita. Amerikassa on muutamia tapauksia, joissa vääriä tuomioita on muutettu sen ansiosta. Suomessakin esimerkiksi Kadonneet Suomi -sarjassa esitellyn Jussi Peltolan tapaus johti hänen löytämiseensä.

Kysymys on siitä, miten aihetta käsitellään. Jos eettisistä asioista ei ole välitetty, true crime voi olla todella ikävä viihteen muoto. Tragedialla rahastetaan. Esimerkkinä Discovery+-kanavan esittämä ohjelma, jossa toimittaja Kim Wallin sukellusveneessään murhannut Peter Madsen tunnusti murhan maksu-tv:n viihteenä, ei viranomaisille.

Suurimmat ongelmat liittyvät uhrin, ja erityisesti vielä elossa olevien omaisten oikeuksiin. Britanniassa on käsitelty sitä, että moni lähtee mukaan ohjelmiin, koska toivoo saavansa uutta tietoa kadonneesta läheisestä. He eivät kuitenkaan ole tienneet, missä valossa tämä tullaan ohjelmassa esittämään, syytä tapahtuneelle on saatettu hakea esittämällä uhri esimerkiksi jotenkin kevytkenkäisenä. Se on tullut šokkina. Suomessa meillä ei onneksi tällaista vielä ole.

Suomalaisten podcastien tekijät ovat olleet todella tarkkoja, ettei käsitellä aivan tuoreita tapauksia ja pyritään ottamaan huomioon uhrien omaiset. Esimerkki meillä yhdestä eettisestä ongelmasta eli rikollisuuden glorifioinnista on Katiska-dokumenttisarja. Yhteiskunta ja kuluttajat eivät osanneet odottaa, että huumerikollisuudesta vahvasti syytetty henkilö olisikin yhtäkkiä Marbellassa drinkki kädessä, ajamassa nopeita autoja ja tyttöjä on joka sormelle. Huumerikollisuudesta annettiin kiiltokuvamainen kuva. Koen, että se oli osin tuotannon tarkoituskin, koska sillä sai näkyvyyttä dokumentille.

On aina tuotannon käsissä, miten rikollinen pääsee ääneen. Pääseekö hän perustelemaan ja valkopesemään tekojaan, vai annetaanko puheenvuoroon edes mahdollisuutta. Pitäisi hirveän tarkkaan miettiä, millaisen kuvan rikollinen ja hänen esittämisensä antaa yhteiskunnalle. Kenelle sankarin paikka annetaan ja millä perustein? Sillä on vaikutusta yhteiskuntaan ja tapaukseen liittyville ihmisille. Jos haluaa tehdä hyvän dokumentin, ilmiötä pitää avata eri näkökulmista, ei vain tekijän.

Lapsiin liittyvien tapausten kohdalla yksityiskohdat eivät yleensä ole ihan samaa luokkaa tarkkuudessaan kuin täysikäisten tapauksissa. Se on kirjoittamaton sääntö. Toki myös lainsäädäntö ohjaa, mitä aiheita voidaan käsitellä.

Jos puhutaan paloittelumurhista, niin ruumiin sahaamista ei sentään ainakaan vielä ole koskaan näytetty. Tapahtuma annetaan ymmärtää tiettyjä klippejä näyttämällä: verinen amme ja saha, käsi saattaa roikkua reunan yli. Eli jokin raja on olemassa, mutta on paikoin pelottavaa, kuinka häilyvä se on. Kuristaminen voidaan näyttää.

Podcasteissa tilanne on tietysti eri. Niissä vaikkapa kauhu täytyy luoda puhumalla. Se saattaa mennä paljon syvemmällekin kuin televisio-ohjelma, koska kaikki jää oman mielikuvituksen varaan.

En usko, että ne ovat ainakaan loppumassa. Ihmiset jakavat keskustelupalstoilla vinkkejä, missä tuotannoissa näkee eniten groteskeja yksityiskohtia. On petytty, jos niitä ei ole ollut.

Suomalaisia tuotantoja on kritisoitu siitä, ettei niissä näytetä tarpeeksi. Täällä tarjonta on vielä aika kesyä. Ohjelmissa on hirveästi tyhjää tilaa. Kritisoidaan, että niissä vain kävellään vankilan käytävillä ja Arman Alizad puhuu taustalla. Kysymys toki kuuluu, haluammeko silti lähteä viemään true crimea raaemmaksi, samaan suuntaan kuin mitä se esimerkiksi Amerikassa on.

Artikkelin valokuvat ovat poliisioperaatiosta, jossa otettiin kiinni toimittaja Kim Wallin murhasta tuomittu Peter Madsen, joka yritti paeta Albertslundin vankilasta Tanskasta 20. lokakuuta 2020.