Jo television ja kirjallisuuden tarjonnasta voi päätellä, että pahuus kiinnostaa tai vähintään mietityttää hyvinkin monia. Hannu Lauerman kiinnostus aiheeseen syntyi viihteen sijaan reaalimaailmassa, kun hän psykiatriaan erikoistuessaan kohtasi niin väkivallan tekijöitä kuin sen uhreja. Oikeuspsykiatria valikoitui useita eri pätevyyksiä hankkineelle Lauermalle elämänuraksi osittain sattumalta vuonna 1996. Samaan aikaan, kun määräaikaisen apulaisprofessorin pesti päättyi, silloisessa Vankimielisairaalassa aukeni ylilääkärin virka.

− Kiinnostus näihin kysymyksiin sattui osumaan yhteen tilaisuuden ja mahdollisuuksien kanssa, vaikka toisinkin olisi voinut käydä. Siihen aikaan työ oli paitsi mielenkiintoista myös hyvin itsenäistä ja itseohjautuvaa. Varmaan siinä vaikutti niinkin raadollinen asia, että palkka oli parempi kuin apulaisprofessorina ja sivutoimisena ylilääkärinä.

Lauerman mukaan pahuudella on hyvin monenlaiset kasvot. Sitä voidaan perustellusti jakaa psykologisesti ja psykobiologisesti erilaisiin ryhmiin, mutta yksiselitteisesti pahuutta on mahdotonta määritellä.

− Yhden pahuus on toisen hyvyyttä, vaikkapa nyt sodissa ja monissa muissakin yhteyksissä. Mutta jos ajatellaan, mitä kaikkea pahuuteen ensisijaisesti liittyy, sehän tarkoittaa toisten oikeudetonta sortamista.

Lauerman erikoisalalla lääketieteessä puhutaan psykopatiasta, jossa yhdistyy hyvin paljon toisten ihmisten sortamiseen ja riistämiseen liittyviä ihmisen kielteisiä ominaisuuksia. Psykopaateilta puuttuu luontainen taipumus myötäelämiseen ja myötäkärsimiseen, ja he ovat alttiita jopa tappamaan.

− Tietyssä mielessä psykopaattisuus on eräänlainen raffinoitu ja tarkoin määritelty ulottuvuus ihmisessä, joka heijastelee myös sellaisia ilmiöitä, joita voi pahuudeksi sanoa.

Lauerman mukaan pahuuden juuret ovat hyvin syvällä luonnossa, ihmislajin historiassa ja evoluutiossa. Kaikilla meillä ihmisillä on joissain olosuhteissa valmius väkivaltaan ja rankkoihinkin hirmutekoihin. Tällainen tilanne voisi olla vaikkapa uhkakuva siitä, että omat lapset surmattaisiin tai heitä rääkättäisiin.

− Tästä on mahdotonta tehdä koeasetelmia, joten emme voi varmasti tietää, pystyvätkö kaikki ihmiset tappamaan tällaisessa tilanteessa. Ilmeisesti tällainen mahdollisuus väkivaltaan on ainakin olemassa useimmilla ihmisillä.

Varsinaisen aktiivisen ja hyökkäävän pahuuden olemassaolo maailmassa perustuu Lauerman mukaan evoluutioon, joka on tehnyt ihmislajista metsästäjiä ja saalistajia. Ensin hyönteisten ja hitaiden pieneläjien kimppuun päässyt ihminen alkoi myöhemmin joukolla tappaa saaliseläimiä ja kalastaa.

Tappajalajin historiaan taas yhdistyy taipumus keskinäiseen kilpailuun ja hierarkioiden muodostamiseen. Vastaavaa nähdään esimerkiksi kosimismenoissa kaikissa eläinkunnan haaroittumissa: hyönteisillä, linnuilla, kaloilla, nisäkkäillä ja kädellisillä.

− Kädellisistä aivoston suhteen pisimmälle kehittynyt on ihminen, mutta se kilpailu ei ole kadonnut mihinkään. Tietyissä olosuhteissa valintaetu on ollut häikäilemättömyys. Se että ollaan valmiita petkuttamaan, hämäämään, tekemän kaikennäköisiä trikkejä ja käyttäytymään kamppailussa muilla kuin Queensberryn markiisin nyrkkeilysäännöillä.

Ihmiskunnan kehitys on toisaalta edellyttänyt myös yhteistyökykyä ja sovinnollisuutta. Useimmissa ihmisyhteisöissä on vaikea raivata tietään eteenpäin ilman kykyä esimerkiksi solidaarisuuteen, kiintymykseen, rakkauteen ja anteeksiantoon. Pienissä määrin ihmiselle on ominaista jopa altruismi eli uhrautuminen toisten eteen. Sekin on evoluutiossa syntynyt mekanismi, jolla on geneettinen funktio.

− Hiukankin raihnaisen keski-ikäisen kannattaa railakkaasti heittäytyä kuolemaan parin sisarenlapsen puolesta, koska se vie omia geenejä eteenpäin. Tämä ei tietystikään ole koettu syy toimia näin, mutta velvoittava tunne uhrautua toisten eteen tai auttaa toisia syntyy siitä, että se on evoluutiossa valintaetu, Lauerma selventää.

Evoluutiossa siis valikoituu tietty geneettisesti määräytyvä valikko mahdollisia käyttäytymisen muotoja julmuudesta altruismiin. Näitä kasvatus, ympäristö ja yhteiskunta sitten muotoilevat. Joillain taipumus itsekkyyteen, julmuuteen ja raakuuteen, äärimmillään psykopatiaan, on kehittynyt voimakkaammin.

− Sekin on osin geneettinen ilmiö. Se ei johdu pelkästään kamalista lapsuusolosuhteista. Tiedämme, että on hankalalle äkkipikaisuudelle ja väkivaltaisuudelle altistavia geenejä. Ilmeisesti on myös geenejä, jotka spesifisti vaikuttavat siihen, että alkoholi tekee toiset ihmiset aggressiivisiksi ja jotkut suorastaan silmittömän väkivaltaisiksi.

Useimmista ihmisistä tuntuu pahalta nähdä toisen kärsivän. Heille syntyy vähintäänkin emotionaalinen häivähdys, kenties myös halu auttaa. Psykopaatti taas voi katsoa vierestä mitä tahansa, sillä häneltä tämä mekanismi puuttuu.

− Psykiatrisen vankisairaalan yhdessä muiden tutkijatahojen kanssa tehdyissä tutkimuksissa on todennettu, että psykopaateilla on erilainen aivosto siinä mielessä, miten he reagoivat toisten ihmisten kärsimyksiin, Lauerma kertoo.

Nykyihminen näkee ehkä helpommin psykopaatteja ympärillään, mutta tämä ihmistyyppi on ollut keskuudessamme jo kymmenien tai jopa satojentuhansien vuosien ajan.

Lauerman mukaan ilmiö on kuvattu ja nimetty yksityiskohtaisesti alkuperäiskansojen kertomuksissa ympäri maapallon. Ihmistyyppi on mahdollisesti säilynyt evoluutiossa halki vuosituhansien, koska järjestelmään mahtuu rajallinen määrä psykopaatteja. He ovat erikoistilanteissa erittäin päteviä tyyppejä, esimerkiksi miekka- ja kirveskaudella hyviä sotureita. Avainsana on kuitenkin rajallinen määrä.

− Olen verrannut sitä hiiri- ja petolintukantojen vaihteluun. Saaliiden loppuessa vähenee myös saalistajien määrä. Niiden täytyy olla pitkällä aikavälillä jossain keskinäisessä tasapainossa.

Kaikki nykypäivänkään psykopaatit eivät suinkaan ole tappajia, Hannu Lauerma muistuttaa. Jos psykopaatti on älykäs ja charmantti, lähtöisin niin sanotusti hyvästä perheestä, hänet on ohjattu hyvien harrastusten piiriin ja hän pystyy toteuttamaan menestymisen ja loistamisen haluaan jollain sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla, mahdollisuuksia on monia.

− Hän voi olla estoitta ja sujuvasti valehteleva poliitikko. Hän voi menestyä bisneselämässä loistavasti yrityssaneeraajana. Psykopaatit voivat olla myös hyviä tarkk’ampujia, joiden käsi ei vapise, koska heillä autonominen hermosto ei kiihdytä kierroksia vakavissakaan vaaratilanteissa.

Usein kuultu arvio on, että varsinaisia psykopaatteja olisi prosentti väestöstä. Hannu Lauerma sanoo silti, että jako kahteen, psykopaatteihin ja meihin muihin, on täysin keinotekoinen. Psykopaattisia piirteitä on ihmisissä joko enemmän tai vähemmän.

− Summittaisen arvion mukaan käyttäytymiseen merkittävästi vaikuttavia psykopatiapiirteitä on vähäisemmässä määrin ehkä noin 10 prosentilla ihmisistä.

Noin kymmenen prosenttia Suomessa tehtävistä henkirikoksista on psykoottisten harhojensa vallassa olevien ihmisten tekemiä. Oikeuspsykiatrien tekemissä mielentilatutkimuksissa selvitetään, onko henkirikoksen tekijä ollut teon tehdessään mieleltään sairas. Tällöin häntä ei tuomita murhasta niin sanottuun elinkautiseen, vaan hän päätyy psykoosin takia kuntouttavaan hoitoon valtion sairaalaan. Syyntakeettomana tehdystä teosta ei siis seuraa rangaistusta vaan järkevä seuraamus.

Maallikoiden näkökulmasta tätä pidetään joskus jonkinlaisena rikollisten armahtamisprosessina, jonka seurauksena he pääsevät varmasti uusimaan tekojaan. Hannu Lauerma vakuuttaa, että asia on täysin päinvastoin. Valtionsairaalassa kuntoutetut syyntakeettomiksi todetut uusivat tekojaan ani harvoin.

− Heidät lasketaan ulos vasta sen jälkeen, kun he ovat oikeasti kuntoutuneet ja vähitellen, aste asteelta, todistaneet yhteiskuntakelpoisuutensa. Sen jälkeen heidät päästetään valvottuun ja velvoittavaan avohoitoon, jota Suomessa ei muuten ole. Heidät voidaan siis korjata takaisin tahdosta riippumattomaan sairaalahoitoon, jos he esimerkiksi lopettavat usein täysin välttämättömän antipsykoottisen lääkityksen. Toisin sanoen mielentilatutkimukset lisäävät yleistä turvallisuutta huomattavan paljon.

Valtaosa väkivallasta on kuitenkin niin sanottujen tavallisten ihmisten tekemää. Hekin ovat myös varsin valmiita sotimaan ja tappamaan vihollisia, kun käsky siihen käy. Lauerma pitää tätä varsin mielenkiintoisena puolena ihmisen pahuutta.

− Me olemme sosiaalisia eläimiä. Niinpä me todella takerrumme siihen ryhmäidentiteettiin ja näemme muissa jotain muuta kuin inhimillisen olennon, jota ei saa tappaa.

Sodissa ja sisällissodissa nähdään myös niin sanottuja regressiivisiä ryhmäilmiöitä, joissa yksittäisistä julmuuksista alkanut kostonkierre johtaa hyvin nopeasti laajaan massaväkivaltaan ja jopa siviilien joukkomurhiin. Tässä suhteessa ihminen myös eroaa muusta luonnosta.

− Luonnossa hyvin harvoin tapetaan yli oman tarpeen. Todellisten joukkomurhien aikaansaaminen itse asiassa edellyttää kulttuuria, sivistystä ja uskontoja.

Lisäksi on vielä yksi pahuuden muoto, joka on Lauerman mukaan selvästi aliarvioitu: välinpitämättömyys. Useimmat ja suurimmat pahuudet on mahdollistanut se, että suuri ihmismassa ei katso asiakseen puuttua.

− Tällainen passiivinen, välipitämätön pahuus on sellaista, että se valitettavasti koskee meistä varsin monia.