Itä-Suomen poliisilaitoksen rikoskomisario Linnea West, 35, halusi aina poliisiksi. Ammattiin hän valmistui jo 24-vuotiaana ja työskentelee nyt Etelä-Savon alueella lapsiin kohdistuvien väkivalta- ja seksuaalirikosten tutkinnanjohtana.

– Minulla oli lapsena kaksi unelma-ammattia, poliisi tai pappi. Harrastin kamppailulaji judoa kilpatasolle asti, se sopi hyvin yhteen poliisiammatin kanssa. Suvussamme on kaksi poliisia, äitini enot, Merimaskussa syntynyt West kertoo.

Hänen nykyinen työtehtävänsä on yksi kolmesta uudesta lapsirikosten tutkinnanjohtajan pestistä Itä-Suomen poliisilaitoksessa. Laitos on muutenkin panostanut lapsiin kohdistuvien rikosten selvittämiseksi: työyhteisöön palkattiin syksyllä psykologitaustainen poliisi, jonka tehtävänä on kehittää lapsirikostutkintaa.

Vaikka rikoskomisario West on nyt jo työskennellyt suurimman osan työurastaan lapsirikosten parissa, hän aloitti Itä-Uudenmaan poliisilaitoksella perus- rikostutkinnassa.

– Se on nuorelle poliisille hyvä paikka aloittaa. Kaikki niin sanotut massarikokset, kuten näpistykset, murrot ja huumeidenkäyttörikokset ovat tavalliselle kansalaisille sitä näkyvintä poliisityötä. Siinä oppi perusasiat, vaikka turhautumista syntyi, kun selvitettäviä rikoksia oli niin paljon.

Ei Westin nykyisessä työssäkään tulosta välttämättä synny helpolla. Ainakin hän voi olla varma, että uurastuksella on merkitystä rikoksen uhriksi joutuneelle lapselle tai nuorelle.

– Jokaikisellä näistä jutuista on merkitystä sille lapselle. On kokonaan aikuisten ja viranomaisten varassa, miten asian hoidamme. Nämä tapaukset ovat täysin ainutlaatuisia uhreille, West pohtii.

Sehän ammatinvalinnassa parasta onkin, rikoskomisario lisää. Koskaan ei tarvitse miettiä, onko työ merkityksellistä.

– Moni joutuu kyseenalaistamaan sitä, onko oma työ merkityksellistä edes itselle. Minun ei tarvitse miettiä sitä koskaan. Lisäksi poliisiorganisaatiossa on hirvittävän paljon vaihtoehtoja tehdä erilaisia töitä samalla koulutuksella. Uusiin tehtäviin ei tarvitse hankkia uutta pohjakoulutusta.

Millaista lapsiin kohdistuvien väkivalta- ja seksuaalirikosten tutkinta sitten arkipäivässä on? Ei kai se voi olla iljettävien pedofiilien kuulustelua ja lapsiin kohdistuvaa seksuaaliväkivaltaa todistavan kuvamateriaalin katsomista päivästä toiseen?

– Teemme sellaista työtä, jota kukaan ei halua tehdä. Esimiehenä on toisinaan vaikeaa olla pistämässä työtoverit tekemään asioita, joita itsekään ei halua tehdä, kuten katsomaan kuvamateriaalia lasten ja vauvojen raiskaamisesta, kiduttamisesta ja tappamisesta, rikoskomisario West toteaa ykskantaan.

Lapsiin kohdistuvia rikoksia tutkivat poliisit jäävät ammattikunnassaan hieman yksin, joukkueen ulkopuolelle, hän lisää. Illanistujaisissa kukaan ei halua kuulla heidän työhuolistaan.

– Suomessakin on ihmisiä, jotka haaveilevat lasten satuttamisesta. Se menee yli ymmärryksen. En jaksa ymmärtää niitäkään rikoksen tekijöitä, jotka väittävät, ettei lapseen kohdistunut seksirikos ole haitallinen.

Westin normaali työpäivä saattaa pitää sisällään tavanomaisempia neuvontapuheluja kouluihin tai lastensuojelun viranomaisiin. Joskus soittavat uhrit, toisinaan huolestuneet erovanhemmat, jotka pohtivat jonkin väitteen todenmukaisuutta.

Viranomaisten välinen yhteistyö on työssä tärkeää. Jos lapsiin kohdistuvissa rikoksissa poliisin, lastensuojelun ja terveydenhuollon viranomaiset eivät vaihda tietoja tarpeeksi, kokonaiskuvaa ei välttämättä saada. Vauvojen ja pikkulasten kohdalla tämä on erityisen tärkeää, sillä nämä eivät osaa itse kertoa tapahtuneesta.

– Esimerkiksi pikkulapsen tukistaminen voi olla kertaluontoisena tekona vain lievä pahoinpitely, josta poliisi ei välttämättä suorita täysmääräistä esitutkintaa. Mutta jos lastensuojelusta tai terveydenhuollosta tulee tietoa, että tukistamista on jatkunut vuosia, kokonaiskuva alkaa muuttua. Me ajattelemme aina lapsen etua.

Onneksi tiedekin pystyy auttamaan. West kertoo, että lääkärit pystyvät usein arvioimaan, voiko esimerkiksi vauvalle tullut vamma olla hänen itsensä aiheuttama.

– Poliisi voi tehdä kotietsinnänkin. Siinä voidaan löytää todisteita, jotka vastaavat vamman syntymistä, vanhempien selityksen mukaisesti tai vastaisesti.

Usein lapsiin kohdistuvissa rikoksissa epäilty voi olla hänen vanhempansa tai muu huoltaja. Lapsen etu ei aina ole sekään, että aloitetaan raskas rikosmenettely perheen sisällä.

– Joskus riittää se, että neuvolasta tarjotaan apua, ja lastensuojeluviranomaiset tarkkailevat tilanteen parantumista. Rikosprosessi tulee kuitenkin aina hieman jälkijunassa. Vanhemmalle voitaisiin lievissä tapauksissa määrätä rangaistukseksi vain sakkoja, mutta lapsi ei saa rahoista penniäkään – joissain tapauksessa perheen ongelmat ovat voineet jopa alkaa talousongelmista, West selvittää.

Rikoskomisario Westin mielestä lievissä perheen sisäisissä, lapsiin kohdistuvissa rikoksissa sakottamisesta pitäisi luopua kokonaan. Lapsi ei hyödy sakoista eivätkä ne paranna perheen tilannetta.

– Vanhemmat tarvitsevat tukea, eivät pelottelua.

Rikoskomisario Westille on alkanut muodostua käsitys lapsiin kohdistuvien rikosten kirjosta. Viime aikoina hän on miettinyt paljon sijoituslapsia. Paljonko yhden lapsen sijoittaminen maksaa yhteiskunnalle, ja kuinka hyvin sijoitukset onnistuvat?

– Sijoituspaikoista karkaavat nuoret ovat hyvin haavoittuvassa asemassa. Poliisin tai lastensuojelun mahdollisuudet löytää heidät ovat rajoitetut, kun he eivät halua tulla löydetyksi. Moni hatkaan lähtenyt joutuu rikoksen uhriksi, kun yöpaikkaa ja ruokaa ei ole.

Minkälaisesta pahoinvoinnista kertoo se, että lapsi mielummin karkaa kuin jää sijoituspaikkaansa? Ovatko sijoituspaikat sellaisia kuin pitäisi, onko niissä tarpeeksi henkilökuntaa esimerkiksi nuorten päihdeongelman hoitamiseen?

– Pystyykö nuori selviämään ehjäksi sijoituksen jälkeen? Mitä tapahtuu, kun hän täyttää 18 vuotta? Meillä on pieni aika vaikuttaa näihin nuoriin, joilla ei ole enää mitään hävittävää.

Yksi rikoskomisario Westin uran ikävimmistä tapauksista oli lapsi, joka menehtyi onnettomuudessa.

– Oma lapseni oli silloin pieni, ja vanhempien pohjaton suru kosketti. Työssäni kohtaamien uhrien kohtalo ei ole sentään yhtä peruuttamaton: Mitä nopeammin saamme heidät hoidon pariin, sen suuremmat mahdollisuudet heillä on selviytyä.

Yksittäisistä selviämistarinoista lapsiin kohdistuvia rikoksia tutkivat poliisit eivät koskaan kuule. Heidän työnsä loppuu esitutkinnan päättämiseen.

– Onnistumisena voidaan pitää sitä, jos lähtötilanteessa on hyvin vähän tietoa, mutta saamme selvitettyä lapseen kohdistuneen vakavan rikoksen. Hyvällä esitutkinnalla voimme saada lapsen pois rikollisen piiristä, West kertoo.