Neljäkymmentä vuotta Helsingin rikospoliisin väkivaltayksikössä lienee epävirallinen Suomen ennätys. Sen tehneestä »murharyhmän miehestä«, rikosylikomisario Juha Rautaheimosta, 67, tuli poliisi miltei vahingossa.

– Lapsena leikittiin rosvoa ja poliisia, ja minä olin yleensä poliisi. Alun perin ajattelin sotilasuraa merivoimissa, mutta jouduin varusmiespalvelukseen Kajaaniin. Kävin reserviupseerikurssinkin Haminassa, mutta ura-ajatus sitten jäi, Rautaheimo kertoo.

Hänen isänsä oli rannikkotykistön aktiiviupseeri, jonka toimipaikka oli Helsingin Suomenlinnassa. Rautaheimo vietti varhaislapsuutensa kesät Helsingissä merellä ja Suomenlahden linnakesaarilla, kuten Isosaaressa ja Kuivasaaressa. Veneilyä  hän harrastaa yhä tänä päivänä.

– Armeijan jälkeen näimme paikallislehdessä ilmoituksen poliisikokelaskurssista ja haimme kaverin kanssa ihan piruuttamme. Läpäisimme molemmat pääsykokeet ja saimme työpaikat Helsingistä helmikuussa 1975, Rautaheimo muistelee.

Aluksi partiopoliisin työ ei tuntunut kovin kiinnostavalta. Kantakaupunkiin sijoitetun Rautaheimon ensimmäinen työpaikka oli Pienen Roobertinkadun poliisilaitoksella, ja velvollisuuksiin kuului muun muassa yksitoikkoinen päivystäminen suurlähetystöjen edustalla Kaivo- puistossa.

Kaikki muuttui, kun hän jo kesällä 1975 pääsi rikospoliisiin töihin ja hänet sijoitettiin murharyhmään.

Rautaheimon työpaikka oli Komisario Palmu -elokuvista tutun Senaatintorin varrella.

– Kun olin ollut murharyhmässä muutaman kuukauden, epäilykseni haihtuivat ja työ imaisi täysin mukaansa. Helsingissä oppi työtä nopeasti, ja sain toteuttaa itseäni koko työuran ajan. Olihan se uskomaton tunne, että olin Palmun maisemissa töissä, Rautaheimo muistelee.

Rautaheimon uralle osui muun muassa sellaisia tunnettuja rikostapauksia kuin Jakomäki–Mikkelin panttivankidraama, Herlinin suvun perijättären Minna Nurmisen kidnappaus, moottoripyöräkerho MC Bandidosin varapresidentin ampuminen sekä kahdeksanvuotiaan Vilja Eerikan traaginen murha.

Syksyllä 1997 koko Suomea järkyttivät Helsingin Tehtaankadun poliisimurhat: tanskalainen vankikarkuri Steen Christensen ryösti Etelärannassa hotelli Palacen kassan ja pakomatkallaan Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmassa ampui raa’asti eteen tulleet virkapukuiset poliisit Eero Holstin ja Antero Palon.

Kauheaan poliisimurhaan liittyy kuitenkin valoisa tarina Rautaheimolta.

– Väkivaltarikosyksikön tutkinnanjohtajana minulla oli tapana lähteä toisinaan keikalle mukaan, jotta ammattitaitoni pysyi yllä. Eräänä iltana ylikonstaapeli Tuula Paavola oli lähdössä niin sanotulle exitus-keikalle yksin, eli vastassa oli vainaja, ja minä menin mukaan.

Noin kuukauden verran kuolleena ollut vainaja odotti asunnossaan Helsingin Kallion Harjutorilla, eikä poliiseilla ollut syytä epäillä muuta kuin luonnollista kuolinsyytä. Asunto oli askeettinen, vain muutamia huonekaluja, ja joka puolella oli muovipusseja täynnä tavaraa. Jääkaapissa oli vain valo.

Kun poliisit odottivat hautaustoimisto Monosen tuloa, heidän silmiinsä osui pöydällä oleva paperi, jossa luki ”Testamentti”.

– Vainaja, Harho Ylermi Reponen, testamenttasi kaiken omaisuutensa Poliisien vakuutuskassan kautta virantoimituksessa surmansa saaneiden poliisien omaisille. Vainaja näytti yksinäiseltä erakolta, emmekä heti tajunneet, että hän omisti asuntonsa. Muovikassit olivat täynnä hopeaesineitä: kynttilänjalkoja, kannuja ja aterimia. Metallisessa lippaassa oli käteistä rahaa ainakin 100 000 markkaa, Rautaheimo muistelee.

Myöhemmin kävi ilmi, että testamentti oli laillinen, ja Harho Reponen oli lapseton poikamies, joka oli hiljattain perinyt myös lapsettoman, naimattoman veljensä. Hänen omaisuuteensa kuului asuntojen ja arvotavaran lisäksi käteisvaroja useilla pankkitileillä.

– Reponen oli työskennellyt vahtimestarina, ehkä hän oli joskus saanut apua poliiseilta ja halusi siksi testamentata meille omaisuutensa. Harho Ylermo Reposen rahaston ensimmäiset edunsaajat olivat vuoden 1997 poliisimurhien omaiset, Rautaheimo kertoo.

Uransa rankoista murhatapauksista Juha Rautaheimon mieleen on jäänyt vuodelta 2001 nuoren taksinkuljettajan raaka murha.

– Leskirouvan ainoa poika surmattiin ilman mitään syytä. Hän opiskeli Haaga- Helian ammattikorkeakoulussa tradenomiksi ja ajeli opintojensa ohessa yövuoroja taksiyhtiö Kovasella. Kuolinyönään hän oli käynyt juuri iltateellä äitinsä luona, Juha Rautaheimo muistelee.

Tekijä saatiin lopulta monen vaiheen kautta kiinni, kun poliisi ryhtyi tekemään ammuntatestejä murhassa käytetylle pistoolityypille, ja hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen murhasta.

– Se oli uhrin äidin kannalta täysin kohtuuton rikos, ja tekijäkin oli aiemmin täysin nuhteeton ”joka äidin unelmavävy”, miellyttävä ja kohtelias. Hänen ensimmäinen rikoksensa oli murha, Rautaheimo puistelee päätään.

Juttu oli teknisesti vaikea ratkaista, sillä tekijä oli pyyhkinyt jälkiään huolellisesti. Motiivia ei ollut, ja poliisit etsivät aivan toisentyyppistä rikollista.

– Kolme kuukautta hakattiin päätä seinään, kunnes keksittiin ryhtyä tarkastamaan aseenkantolupia. Se oli niin epäoikeudenmukainen rikos, ja meille todellinen työvoitto.

Juha Rautaheimon uran iljettävin, surullisin tapaus oli kahdeksanvuotiaan helsinkiläisen Vilja Eerikan murha. Hänet kidutti kuoliaaksi äitipuoli, ja toimintaan osallistui myös biologinen isä.

Kirjassaan Rautaheimo kertoo, miten lainvalvojille valkeni rikoksen luonne vasta videoidussa rekonstruktiotilaisuudessa, jossa epäillyt auliisti näyttivät, miten olivat sitoneet tyttöä. Videosta tuli osa julkista oikeudenkäyntiaineistoa, ja se esitettiin murhaoikeudenkäynnissäkin.

– Epäillyt kertoivat toimistaan yksityiskohtaisesti, kun kysyimme. Kun löysimme heidän rikosvälineistöään, tuli mieleen, että näyttäisivätkö he, miten olivat lasta kohdelleet. Rekonstruktiossa selvisi, miten totaalista se Vilja Eerikan sitominen oli ollut, miten hän joutui kärsimään hiljaa tuntikausia, kun ei koskaan kertonut kenellekään, Juha Rautaheimo sanoo.

Murhan tekotapa oli niin raaka ja julma, ettei siinä voinut päätyä kuin ankarimpaan tuomioon. Molemmat tekijät saivat elinkautisen vankeustuomion.

– Käytännössä se on 13–15 vuotta, he päässevät ulos noin vuonna 2025. Mutta Vilja Eerika oli kahdeksanvuotias, hänellä olisi ollut 60–70 vuotta elinaikaa jäljellä.

Juha Rautaheimosta koko kammottavan rikoksen pääasia on se, että murhan tekijät selvisivät, ja tapauksen tiimoilta viranomaiskäytäntöjä sekä ohjeita muutettiin.

– Vilja Eerikasta oli tehty yksitoista lastensuojeluilmoitusta, ja hänen koulunsa rehtorille oli puhuttu. Hän oli marttyyri, kallis hinta tästä muutoksesta. Moni lapsi on saattanut pelastua näiden muutosten ansiosta.

Helsingin rikospoliisin väkivaltarikosyksikön pitkäaikainen tutkinnanjohtaja Juha Rautaheimo piti poliisintyössään erityisesti yhdessä tekemisestä.

– Tässä roolissa ehkä annoin työlle kasvot, mutta ilman hyvää tiimiä työstäni ei olisi tullut mitään. Olen aina korostanut, että poliisityö on yhteistyötä. Helsingin kokoisessa kaupungissa ei koskaan tarvinnut olla töissä yksin.

Oikeuslääketieteestä rikosylikomisario Rautaheimo piti myös paljon. Hän opetteli heti uransa alussa tunnistamaan vainajien kuolintapoja ja -aikoja, mistä oli apua myös todistajien kertomusten mahdollisten ristiriitojen tunnistamisessa.

– Jos mustelmat olivat esimerkiksi jo keltavihreitä, oli turha väittää minulle niitä äsken tulleiksi. Pidin oikeuslääketieteestä aivan hirvittävästi, ja ruumiinavauksissa mukana olo kuului rutiinitöihin, Rautaheimo kertoo.

Uhrien omaisten asemaa hän on miettinyt paljon.

– Se on todella kova paikka, kun tullaan kertomaan omaisen kuolemasta. Kuinkahan monen ihmisen elämän poliisi muuttaa kertaheitolla?

Muuttuuko 40 vuodessa kyyniseksi, kun näkee työssään päivittäin, mitä kaikkea pahaa ihmiset kykenevät toisilleen tekemään?

– En työssäni oikein muuta nähnytkään kuin ihmisten pahuutta, mutta sitä oppii katkaisemaan ajatukset työpäivän päättyessä. On pakko kääntää ajatukset muualle, kuten harrastuksiin. Pohjimmiltaan ajattelen yhä ihmisistä vain hyvää, vaikka jouduin pettymään usein. Moni kovakin juttu oli tekijänsä ensimmäinen, Juha Rautaheimo sanoo.