Kristiina Komulainen istuu pakettiauton rattiin ja lähtee tottunein ottein sompaamaan Helsingin Punavuoren katuja. Nyt alla on oma paku, jonka takaosassa on kurainen enduropyörä.

Kesän alusta ajopelinä on ollut enimmäkseen poliisin maija, jonka kyyti on kuskimme mukaan meluisampaa. Nuorempi konstaapeli Komulainen on ajanut ja istunut vieressä vuoron perään, kuten partioissa tehdään.

Kaupunki on tuttu, mutta se on näyttänyt itsestään uuden kerroksen. 

– Tiesin, että kun sen näen, maailmani ei ole enää sama enkä saa vanhaa maailmaani takaisin. Haluan elää sen kanssa enkä anna sen kyynistää itseäni.

Nyt kuitenkin puhumme toisesta teemasta, vuorovaikutuksesta poliisin työssä. Siitä, miten muodostaa yhteys vastahakoisen asiakkaan ja lainvalvojan välille. Mediassa ja viestinnässä tätä ennen parikymmentä vuotta työskennellyt Komulainen selvitti sitä poliisiammattikorkeakoulun opinnäytetyössään.

Hän haastatteli työhönsä neljää kokenutta poliisia. Heillä oli taustaa muiden muassa valmiusyksikkö Karhun taktisena neuvottelijana, voimankäytön ja kuulustelujen kouluttajina sekä yhteyshenkilönä alamaailmaan.

– Rehellisyys oli vaikuttavaa. Välillä meinasin lentää selälleni, kun kuuntelin näitä huipputyyppejä. Poliisissa on ihmisiä, joiden empatia ja vuorovaikutustaidot ovat erittäin kehittyneitä. Samalla ihmisellä voi olla hyvät voimankäyttötaidot ja särmä. Seuraavassa hetkessä hän on empaattinen kuuntelija.

Opinnäytetyössään Komulainen kertoo, että yksi haastateltavista kysyi koulutuksessa, kuinka moni on ampunut kentällä viiden viime vuoden aikana. Yhtään kättä ei noussut. Sitten hän kysyi, miten moni oli viime viikon aikana käyttänyt vuorovaikutustaitoja työssään. Kaikki kädet nousivat.

Yksi haasteltavista sanoo, että kymmenen ensimmäistä sekuntia, sanaa, ilmettä ja elettä ratkaisevat paljon. Siksi esimerkiksi ensihoitajat ja pelastajat eivät ikinä juokse paikalle.

– Tilanteissa ei hötkyillä. Tunnustellaan, mitä kuuluu. Ei isketä suoraan asian ytimeen, vaan annetaan aikaa. Toki on tilanteita, joissa pitää toimia välittömästi, jo siviilien turvallisuudenkin takia.

Tärkeä on myös lopputunnelma. Se vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu myöhemmin. Siksi voi käydä vaikka näin: Partio ottaa kiinni ihmisen, joka haluaa tupakkaa – ja tästä tulee olennaista jatkon kannalta. Poliisi lupaa sen hänelle, jotta hän tulisi mukaan vapaaehtoisesti eikä alkaisi vänkyröidä. Kumpikaan partiosta ei polta, mutta maija pysähtyy seuraavan kaupan eteen ja poliisi ostaa tupakkatopan.

– Lupaus pidetään, jotta luottamusta ei petetä. Poliisin työ on pitkäjänteistä, Komulainen toteaa.

Poliisi tekee työtään tilanteissa, joissa vastapuoli ei halua olla tai vähintään kokee ne epämukavina. Yksi poliiseista kuvaa sitä näin: ”Kun me tullaan siihen kuulusteluun, meillä ei ole yhdessä tavoitetta, että kymmenen vuoden tuomio tästä nyt.”

Komulaiselle on kirkastunut, ettei haastava vuorovaikutus tarkoita vain v-ttuilevaa yksilöä.

– Hankalin tyyppi voi olla ylimukava, lipevä, mielistelevä tai kiertelevä. Hän läkähdyttää ja imee energian.

Valehtelu voi olla jäätävää. ”Poliisille saa valehdella, joulupukille ei, joku raja tässä yhteiskunnassa”, kuten yksi poliisi sanoo.

Opinnäytetyössä kokenut poliisi pohtii, että konnat ovat jollakin tavalla selkärankaisempia kuin siviilit.

– Viestintä on suorasukaisempaa, koska molemmat tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tästä lähdetään putkaan tai istumaan linnaan, vaikka ystävällisesti jutellaankin. Poliisi ei yleensä lyö kortteja pöytään heti, välillä kyllä. Riippuu siitä, paljonko toinen pelaa. Poliisi manipuloi tarvittaessa, mutta silloin on hyvät motiivit.

Puhumattomuus kuulusteluissa ja kohtaamisissa on lisääntynyt. Hiljaisuutta pitää kestää, sillä se kyllä päättyy.

– Hiljaisuus on vahva viestinnän ja vallankäytön väline. Silti puhumattomuus on helpompaa kuin ylimukavuus, sillä se ei vie samalla lailla energiaa.

Komulaisen opinnäytetyön alaotsikko on Hyvällä poliisilla on vähintään keskivaikea entinen jakomielitauti, nykyinen skitsofrenia. Sen lausui yksi poliiseista, joita hän haastatteli.

Kyse on siitä, että poliisi osaa liikkua toisen ihmisen ajatusten mukana, aistia tunnetilat ja muokata toimintaansa niiden mukaan. Hän on empaattinen, mutta aina osoittaa rajat: hän on töissä, ja vastapäätä istuu asiakas. Hän voi vaihtaa väriä kuin kameleontti.

– Kameleonttimaisuus on superhienoa. Poliisissa on valtavan taitavia ihmisiä. Kaikkien vahvuus ei ole vuorovaikutus, mutta heillä on ehkä jotain muuta. On tärkeää löytää oma paikka. Siellä on tilaa myös persoonille. On miljoona tapaa olla poliisi, ja kaikki tietävät sen.

Olennaista on siirtää oma ego syrjään. Yksi haastateltu poliisi kertoo, miten hän ei voinut peittää inhoaan. Vastapuoli aisti sen ja sanoi, ettei hän tunnusta, ellei pelin henki muutu. Poliisi ymmärsi, että hänen oli pakko muuttaa omaa asennettaan. Muuten tutkinta ei olisi edistynyt.

Ego pitää työntää pois silloinkin, kun asiakas vaikka sylkee päin tai nimittelee.

– Kukaan ei pidä kaikista, eivätkä kaikki pidä sinusta. Ihan normielämässämme aiheutamme paljon konflikteja, jos emme osaa laittaa egoa syrjään.

Egon häivyttäminen antaa tilaa kysyä ja sanoittaa tunteita. Yksi haastateltava jopa kertoo, että kuulustelija oli pidätetylle ensimmäinen ihminen, joka halusi aidosti kuulla hänen tarinansa.

–  Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpompaa on työntää ego syrjään. Kysymys on myös elämänkokemuksesta ja itseluottamuksesta.

Poliisin egon tulisi pysyä kurissa kohtaamisen alusta loppuun. Hänen roolinsa on olla tilanteissa tervejärkinen kypsä aikuinen, joka ymmärtää myös heikkoutensa. Hän ei saisi esiintyä kuin vallankäyttäjä, vaikka tilanteeseen sisältyisikin valta-asetelma.

– On suotava toiselle myös kunniallinen tie vetäytyä, kun tilanne on käyty läpi. Toista ihmistä ei ruveta sorkkimaan.

Tutkintatilanteessa poliisi aina koputtaa ovelle ja ilmoittaa olevansa tulossa, Komulainen kuvaa. Hän ei säntää huoneeseen kunnioittamatta toisen tilaa, mutta ei myöskään anna kuulusteltavan johtaa tilannetta.

Aluksi hän voi tiedustella, haluaako pidätetty vaikka kahvia.  Toinen poliisi kertoo näin: ”Siitähän on ihan tieteellistä tutkimusta, että ihminen palkitsee aina moninkertaisesti.  Mä tarjoon sulle sen kahvin, kai sä nyt tän murhan tunnustat.”

Yksi haastateltavista vei vaippoja rikoksesta epäillyn kotiin, kun sai tietää, että siellä oli vauva. Toinen taisteli vihan tunteidensa kanssa kuulustellessaan pedofiliasta epäiltyä miestä. Viha pitää työntää syrjään, jotta syntyisi yhteys.

Komulainen sanoo, että yhteyden luominen vaatii poliisilta tahtotilaa ja arvostusta toista ihmistä kohtaan.

–  Ei auta, vaikka miten opiskelisi tekniikoita, jos pohjalla ei ole sitä, että on ihminen toiselle ihmiselle. On kaivettava itsestä arvostus ja kunnioitus ihan missä tahansa asemassa olevaa ihmistä kohtaan. Ja on pakko kyetä ymmärtämään toista. Hyväksyä ei tarvitse, mutta ymmärtää voi.

Yksi haastateltavista sanoo, että työ on tehnyt hänestä ihmisvihaajan. Hän ei vapaa-ajallaan juuri halua olla tekemisissä ihmisten kanssa.

–  Tunnistan itsessänikin ihmisvihaajahetkiä, Komulainen sanoo.

Kristiina Komulainen aloitti poliisiammattikorkeakoulussa tammikuussa 2019. 

Maaliskuun kurssilla 48 prosenttia aloittajista oli naisia. Naisten osuus on kasvanut paljon, sillä kymmenen vuotta sitten heitä oli 19 prosenttia.

Poliisihallituksen tilastojen mukaan poliisin henkilöstöstä 18 prosenttia oli naisia vuonna 2018. Komulainen on kokenut poliisin tasa-arvoisena työyhteisönä. Sitä valvotaan, ja epäkohtiin puututaan. Hän sanoo, että rasismille ja sovinismille on nollatoleranssi.

– Poliisissa todella arvostetaan elämänkokemusta ja perspektiiviä. Toki tässäkin organisaatiossa on haasteensa, mutta tämä on ehdoton iso plussa.

Hän sanoo, että poliisiammattikorkeakoulu kasvattaa poliiseja, mutta myös ihmisiä.

–  Ja siellä kasvatetaan ihmisiä, jotka pystyvät johtamaan toisia.

Hän toteaa, että poliisin koulutus ja työ ovat tehneet hänelle ihmisenä vain hyvää.

–  En ole saanut lekalla päähän, mutta hiekkapaperilla on Komulaista hiottu taitavammaksi, tasaisemmaksi ja kirkkaammaksi. Kyse ei ole vain poliisiudesta, vaan ihmisyydestä.

Illalla Komulainen lähtee viimeiseen yövuoroonsa kentälle ennen siirtymistään tutkintaan. Auto lipuu Pasilan tallista liikenteeseen. Päällä on virkapuku ja kymmenen kiloa varusteita. Hetki on aina ainutlaatuinen.

–  Istut maijaan ja ruuvaat radion päälle. Katsot paria, eikä kumpikaan tiedä, mitä seuraavien kahdentoista tunnin aikana tapahtuu. Pelkoa en tunne. Lähdemme pitämään järjestystä yllä.

Auttamaan ihmisiä.