Kaikki alkoi, kun Poriin tuli uusi uimahalli vuonna 1972. Risto Kujamäki oli 32-vuotias ja kävi ystäviensä kanssa kuntosalilla. Tuli idea varata uuden uimahallin salilta viikoittainen yksityisvuoro. Sitä varten piti saada kasaan kymmenen miehen porukka. Se järjestyi.

– Kassalla kysyttiin, mikä ryhmänne nimi on. Minä sanoin, että Kunto 72. Se nimi ryhmälle jäi. Ei meitä yhdistä mikään muu kuin kuntoilu, Kujamäki kertoo.

– Ja jossain määrin myös juopottelu, Erkki Teikari murjaisee.

Kujamäki täyttää tänä vuonna 83 vuotta. Ryhmän kaksi muuta alkuperäisjäsentä ovat jo edesmenneitä, mutta miesporukan kanssa tavataan edelleen joka maanantai. Tänään paikalla ovat myös Raimo Kostensalo, 80, Erkki Teikari, 81, Timo Saarinen, 81, Antti Kivipuro, 72, ja Pentti Ruusunen, 79.

Proseduuriin kuuluu, että ensin miehet käyvät kuntosalilla, sitten he menevät uimaan. Kun tulee paikalle iltapäivällä ennen kello kahta, pääsee eläkeläishintaan. Uimisen jälkeen miehet jäävät vielä uimahallin kahvilaan yhdelle pilsnerille.

– Voi sanoa, että käytimme jo yhden uimahallin loppuun. Se vanha purettiin vuonna 2013 ja tämä nykyinen avattiin vuonna 2011, Erkki Teikari sanoo.

Teikari tietää Porin asiat vuosiluvun tarkkuudella, koska hän on eläköitynyt alueensa valtalehden eli Satakunnan Kansan vastaava päätoimittaja ja dosentti.

Kunto 72:n jäsenillä on eri ammatit ja omat elämänpiirit. Kaupungin koneinsinöörinä uransa tehnyt Risto Kujamäki pitää juuri sitä suurimpana vahvuutena.

– Erilaisuutemme on voimatekijä. Ei jäädä jumiin yhteen asiaan, vaan meillä on tietämystä laajalta alueelta. Ei tarvitse kilpailla, vaan ollaan kavereita.

– Paitsi penkkipunnerruksesta. Se on ollut meille totisinta totta, sanoo diplomi-insinööri ja teollisuuden johtotehtävistä eläköitynyt Pentti Ruusunen.

Muut komppaavat ja kertovat, että hyvinä vuosina aloitettiin nostamalla penkistä ainakin sata kiloa. Nykyään saa olla onnellinen, jos nousee 70 kiloa.

Kun kaveruksilta kysyy, että onko porukassa aiheita, joiden puhumista vältellään konfliktien pelossa, he hörähtävät nauruun yhteen ääneen.

– Ei me niin muodollisia olla, Risto Kujamäki sanoo.

– Naisista me emme kyllä enää niin paljon puhu, Pentti Ruusunen lisää.

Muut nauravat ja sanovat iän suojelevan siltä.

Miehet kertovat, että aina kun tulee jokin ongelma eteen, apua voi pyytää. Yleensä sitä myös saa. Porukalla on kaivettu salaojaa, oltu muuttoapuna ja siirretty autotallia. Monipuolinen asiantuntemus on ollut avuksi arjen tilanteissa.

– Olin saanut ihottuman jalkaani ja näytin sitä parkkipaikalla kuntoporukan kaverille, joka oli sydänlääkäri. Sanoin myöhemmin, että olisit pärjännyt iholääkärinäkin. Sain ihan hyvin ongelmani hoidettua hänen ohjeillaan, kertoo Kujamäki.

On aika lähteä salille. Siellä miehet ähkivät omilla laitteillaan. Lämmitellään, treenataan reisiä, hartiaseudun ja rinnan lihaksia sekä nostellaan painoja.

Porukan jäsenmäärä on vuosien mittaan vaihdellut. Seitsemän heistä on jo ehtinyt kuolla. Tuorein tulokas on aikoinaan kultasepänliikettä pitänyt Antti Kivipuro. Hän on ehtinyt olla mukana menossa vasta reilut kolmekymmentä vuotta. Miten porukkaan pääsi sisään?

– Kysyivät, että kestänkö pottuilua. Sanoin, että kyllä kestän, hän kertoo.

Heti perään miehet kertovat, että leikkiä lasketaan, mutta ilkeitä ei oikeasti olla. Jos joku jostakin loukkaantuu, asia pyritään myöhemmin hyvittämään jollakin tavalla. Silti yhtä mieltä ollaan siitä, että turhan nättinokkainen ei tarvitse olla.

Ystävyyden liimana on säännöllisyys. Tapaaminen on joka maanantai muutoin, paitsi kesällä. Silloin Porin uimahalli on kiinni. Jos joku ei pääse tapaamiseen, asiasta pitää ilmoittaa etukäteen.

Juhlittukin on, ja matkustettu. Villeimpinä vuosinaan porukka piti saunaillan sekä kevät- että syys­kauden aloituksena ja lopetuksena. Siis neljä kertaa vuodessa.

Kesällä on käyty porukalla pyöräilemässä. Kerrankin he polkivat Porista 100 kilometriä Etelä-Pohjanmaalle Isojoelle, yöpyivät siellä ja polkivat seuraavana päivänä takaisin. Saunailloissa raittiimmatkin heistä ovat hieman maistelleet alkoholia – ja sitten on laulettu.

– Meillä oli kaksi haitarinsoittajaa porukassa. Meillä on oma taistelulaulu ja sen lisäksi on laulettu perinteistä iskelmää. Isoisän olkihattua ja muuta, ei mitään nykymusiikkia ollenkaan, kertoo Porin lyseon historianopettajana uransa tehnyt Raimo Kostensalo.

Lomakausina porukka kävi yhdessä ulkomailla. Tavoitteena oli tehdä yksi matka viiden vuoden välein. Käytiin Leningradissa, Budapestissä, Varsovassa, Vilnassa, Riiassa ja Prahassa.

– Matkasimme usein itäblokin maihin. Emme poliittisista syistä vaan siksi, että niistä kukaan meistä ei aiemmin ollut käynyt. Hintataso oli edullinen. Kävimme kiertämässä museoita ja katsomassa nähtävyyksiä, Risto Kujamäki kertoo.

Vuosikymmenten aikana miehet ovat ehtineet todistaa jo seitsemän ystävänsä kuolemaa. Yleisin kuolinsyy on ollut syöpä. Silloin on käyty katsomassa kaveria sairaalassa ja lopulta istuttu hautajaisissa samalla penkkirivillä.

– Kuolema järkyttää joka kerta. Meidän porukastamme kaikkein ekstroverteimmät kaverit ovat nyt kuolleet. Sen jälkeen ei ole saunailtoja tai matkoja enää niin tehty. Aina se on vähäksi aikaa mieltä lamaannuttanut, kun on hautajaisista lähtenyt, Erkki Teikari kertoo.

Muut nyökyttelevät ja kertovat, että kuolema on aina ollut järkyttävä uutinen. Leskiä on auteltu välillä tietokoneiden ja kodin pienten korjaustöiden kanssa. Joskus vanhat kaverit tulevat vieläkin mieleen, kuten nyt Pentti Ruususelle.

– Syksyisin muut aloittivat hirven metsästyksen, mutta me aloitimme hiiren metsästyksen. Olen jatkanut harrastusta edelleen. Tänä syksynä kaadoin kesämökillä kolme hiirtä.

Tunti kuntoilua on tullut täyteen. Miehet katoavat pukuhuoneisiin ja tulevat uimahallin puolella vastaan.

Erityisopettajana uransa tehnyt opetusneuvos Timo Saarinen kertoo altaan luona, ettei kärsi yksinäisyydestä, vaikka ikää jo on. Moni miehistä on toiminut puolisonsa omaishoitajana, Saarinen toimii edelleen. Porukka estää yksinäisyyttä, tulee lähdettyä kotoa.

– Kun maanantai tulee, sovittuun tapaamiseen on pakko lähteä. Alkuaikoina oli sellainen meininki, että jos ei ilmoita poissaolosta, postissa tulee karhukirje.

Se pitäisi käydä itse lunastamassa.

Uimasessio päätteeksi osa porukasta käy ottamassa säpsät. Neljäasteiseen kylmävesialtaaseen laskeutuu miehiä päättäväinen ilme kasvoillaan.

Lopuksi kokoonnutaan kahvilassa. Enää makkara ei pilsnerin kyytipoikana maistu, koska makkaraa on kuulemma vyötäröllä tarpeeksi jo muutenkin. Jokainen hakee eteensä pienen pilsnerin.

Erkki Teikari kertoo tarinan kolmen vuosikymmenen takaa. Hänen silmänsä punottivat uinnin jälkeen kloorivedestä niin pahasti, että paikallisen baarin tarjoilija ei suostunut myymään hänelle olutta. Teikari kertoi olevansa autolla liikkeellä.

– Hän tokaisi: ”Niin varmaan. Meillä on tällä viikolla ollut häiriötä juopoista!”

Onneksi paikan omistaja tuli paikalle, tunnisti miehen ja tarjosi hänelle oluen. Riensivätkö ystäväsi tilanteessa tueksi?

– Eivät. Siellä ne istuivat olutlasiensa kanssa pöydässä ja virnuilivat, Teikari nauraa.

Juttua muokattu 16.1.2023 klo 8.12: Korjattu Risto Kujamäen ammatti, hän toimi kaupungin koneinsinöörinä eikä konemestarina.