Sotien jälkeen Suomi kehitti yhteiskuntaansa kylmän sodan paineen keskeltä kohti maailmanluokkaisuutta. Se oli osittain pakoa pois geopoliittisesta pinteestä kohti luvattua maata. Hakeuduimme etäisyyden turvaan, etuoikeutettuun marginaaliin. Olimme idän ja lännen välissä, mestarillisia sillanrakentajia.

Koimme hyvin epäreiluna arvostelun, joka meihin kohdistui, kun lännessä alettiin käyttää sanaa ”suomettuminen”. Käyttö ärsytti, koska sanatekona suomettuminen paljasti etuoikeutetun aseman falskin pohjan. Vaikka puhuimme rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, Neuvostoliiton näkökulmasta Suomi oli houkutin, jolla läntisemmän Euroopan maita, erityisesti Saksaa, vieteltiin samaan ihanuuden syöveriin. Suhde Suomeen oli luotu näyteikkunaksi ja ansaksi.

Suomalainen itsepetos kylmän sodan ajalta on saattanut jäädä henkiin. Se vaikuttaa yhä siihen, miten kerromme tarinaamme. Emme oikeasti olleet etuoikeutettuja, vaan pinteessä. Neuvostoliitto vaikutti Suomeen, vaaleihimme ja korruptiivisesti syvälle sisäpolitiikkaamme. Tilanne oli kaukana ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta.

Välttämättömyydestä on vieläkin tapana tehdä hyve, vaikka idän geopoliittisen paineen vääjäämätön mahtavuus lakkasi olemasta tosiasia jo kauan sitten. Jaksamme vieläkin saarnata muille yhteiskuntamallistamme ja vaikkapa oikeusvaltioperiaatteesta, kuin se olisi selviytymisemme ydin.

Omasta hyvyydestä luennoiminen tuntuu helposti muista helposti puuduttavalta.

Muistan hyvin, kun osallistuin Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan tilaisuuksiin. Niihin oli tuotu YK-lähettiläitä eri maista kuuntelemaan esityksiä Suomen yhteiskunnan parhaudesta. Muistan katselleeni Saudi-Arabian YK-lähettilään silmiä. Ne olivat lasittuneet tylsyydestä. Kampanja oli tuomittu epäonnistumaan.

Suomen kannattaa muistaa oma historiansa. Olemme olleet Venäjän imperialismin uhreja vuosisatoja. On ollut vainoja ja sortoa, terrorin ja sotien aikakausia. Selviytymistarinamme on paljon samastuttavampi kuin historiaton esitys Suomen maailmanluokkaisuudesta.

Karun historiamme vuoksi osaamme samastua myös muihin vainon kohteisiin, Ukrainasta Aasiaan ja globaaliin etelään. Keskeinen arvomme on suhtautua myötätuntoisesti muihin saman kohtalon kokeneisiin, jotta myös meidän asemaamme suhtauduttaisiin myötätuntoisesti.

Muista, etäisemmistä arvoista toitottaminen ei toimi ilman taustaa ja kertomuksia menetyksistä. Miettikää vaikka Karjalan raiskaamista. Se on kollektiivinen kokemus, joka on jättänyt jäljen ja joka viestittää muille haavoista, inhimillisyydestä meissä.

On syytä pitää nöyränä mielessä kansallinen selviytyminen, sen muistaminen ja siitä huolen pitäminen. Arvot, jotka eivät siihen edes epäsuorasti liity, ovat juurettomia ja tarttumattomia. Ei niitä jakseta kuunnella. Ne vieraannuttavat maita, joilla on omat historiansa ja strategiset kulttuurinsa. Kertokaamme omaa lohdutonta tarinaamme, johon sisältyy myös pako maailmanluokkaisuuteen.

Niiden tarinoiden ja muistojen aika on nyt, kun vainolainen on palannut itään.