Ensi kuussa alkaa useimpien riistalintujen metsästyskausi. Joka vuosi näihin aikoihin mieleeni palaa keskustelu, jonka kävin erään entisen työkaverini kanssa.

Työkaveri kertoi sorsastaneensa Velkuan ja Taivassalon suunnalla. Mielenkiintoni heräsi, kun hän kertoi ”loistoruovikosta”, josta sorsaa saattoi melkeinpä äyskäröidä pataan.

Kyselin paikan tarkempia tuntomerkkejä. Työkaveri kuvaili yksityiskohtaisesti anoppini mökkirannan.

Työkaverini mielestä ei ollut ongelma, ettei hänellä ollut lupaa metsästää anoppini omistamalla vesialueella – ”koska oli siellä muitakin ampumassa”.

Eikä siinä kaikki. Ongelmaa ei ollut siinäkään, ettei kollega ollut kuullutkaan rauhoitetusta harmaasorsasta, jota lintuharrastajankin on varsinkin syksyisin vaikea erottaa riistasorsista.

Kollegan mielestä oli nimittäin erittäin epätodennäköistä, että hän olisi ampunut juuri rauhoitetun lajin edustajia.

Kaiken kaikkiaan keskustelumme oli hänen mielestään absurdi, sillä sorsia kuolee hänen tietääkseen muuttomatkoilla moninkertaisesti enemmän kuin hänen metsästysporukkansa ehtii vuodessa ampua.

Mieleen jäi pyörimään, mitä hyötyä mahtaa olla metsästäjätutkinnon kaikkiaan viidestätoista (!) lajitunnistustehtävästä (sisältää myös nisäkkäät), jos metsästysluvan voi saada noinkin pahasti asennevammainen.

Anopin rantaruovikossa muuten pesi vuosikymmeniä mustakurkku-uikku, eteläisessä Suomessa harvalukuisena esiintyvä pieni, kaunis ja rauhoitettu vesilintu.

Ei ole pesinyt ex-kollegani piipahdettua.