Jos mietitte, mistä on peräisin outo tunnelma Jenni Vartiaisen laulussa Suru on kunniavieras, niin vastattakoon: punaisesta kalastajamökistä Lofooteilta. Siellä se on syntynyt, ja paikan päällä ymmärtää, miksi.
Kuuden saaren ketju tarjoaa melkoisen elämysmyrskyn A:sta Å:hon, pohjoisen preeriamaisesta Andenesista etelän maalaukselliseen Å-nimiseen kylään. Lokkeja, turskanpäitä, kallioita, merta ja kalastusaluksia riittää – ja mausteeksi valaita tai vaikka hulppea nykytaiteen taidegalleria.
Lofootit luetaan maailman kauneimpien saaristojen joukkoon. Vauhdikkaan rib-veneen kannella sitä ei hevin epäile.
Vihuripäät tummentavat turkoosin meren, vuoret ovat kuin lohikäärmeen selkä.
Suolainen tuuli hyväilee poskia. Kaukana terävillä vuorilla on lumilaikkuja. Aurinkoa ei aina edes tarvita, maisemat häikäisevät muutenkin.
260-kilometrinen saaririmpsu on ollut pitkään ehdolla Unescon maailmanperintöluetteloon, eikä syyttä. Jääkausi on rypyttänyt Lofoottien maaperää parhaimmillaan yli kilometrin korkuisiksi vuoriksi. Merta ja lahdelmia riittää silmänkantamattomiin.
Lofootit sijaitsee Enontekiön korkeudella napapiirin takana, mutta tammikuun keskilämpötila on nollan pinnassa – sen verran siellä lämmin Golf-virta tuntuu. Paukkupakkasia ei juuri tunneta, eikä kesällä järin hyttysiäkään.
Lofooteilla asuu noin 25 000 ihmistä, jotka saavat elantonsa pääosin kalastuksesta ja matkailusta.
Neljäntuhannen asukkaan Svolvær on saariryhmän pääkaupunki, mutta yhtä hyvin voi seisahtua pieneen kalastajakylään, nousta veneeseen ja katsella meriä ja vuoria ympärillään.
Sellainen pieni kalastaja- ja valaanpyytäjäkylä on esimerkiksi 500 asukkaan Henningsvær. Se sijaitsee Lofoottien sisäsyrjällä, laitureissaan viitisenkymmentä kalastusalusta. Ihaile pikku kujasia, puutaloja ja turskan kuivaukseen pystytettyjä A-telineitä.
Saarille saatujen siltojen myötä 1980-luvulla turismi alkoi kasvaa, ja nykyään pieneen 500 hengen kylään saattaa sesonkiaikaan tupsahtaa tuhansia turisteja päivässä.
Henningsværin yllättävin kohde on nykytaiteen galleria kaukana maailman metropoleista. Lähes satavuotiaassa kaviaaritehtaassa ei enää valmisteta ”Lofootin kaviaaria” turskan mädistä. Nyt tiloissa ruokitaan kulttuurin nälkää, kun Venke ja Rolf Hoff kymmenisen vuotta sitten avasivat sinne Norjan syrjäisimmän taidegallerian.
Pariskunta on Pohjoismaiden johtavia nykytaiteen keräilijöitä, ja miljöö on taidemuseolle passeli: ikkunoista avautuu näkymä Lofoottien huikaisevaan maisemaan. Luonnonvalo tunkee sisään kattoikkunoista ja isoista ruuduista. Hienon gallerian täydentää laadukas matkamuistomyymälä.
Valastutkijoilla on pieni kenttäasema Henningsværissa. Alueella viihtyy 13 tunnistettua merinisäkästä, osa pysyviä asukkaita, osa vuotuisia vieraita.
Valassafarien pääpaikka on kuitenkin Andenes, aivan Vesterålenin saarten pohjoiskärjessä. Ellei kylän hieno valasmuseo riitä, safarit vievät avomerelle katsomaan pitkäeväpallopäävalaita, ryhävalaita tai jopa kaskelotteja, maailman suurimpia petoja. Marras–tammikuussa miekkavalaat seurailevat silliparvia Lofoottien tienoille.
Turskakin rakastaa näitä saaria. Joka talvi Barentsinmeren turska ui rannikolle kutemaan. Täällä on turha ehdottaa, että öljy loi Norjan – kyllä sen loivat jo turskanpyytäjät, joiden perinne ulottuu tuhannen vuoden päähän.
Kapakalaa vietiin Englantiin jo 800-luvulla. Aina 1700-luvulle asti kuivattu turska toi 80 prosenttia Norjan vientituloista. Vielä tänäänkin Lofootit on maailman suurin kuivaturskan tuottaja, ja täkäläiset turskien ja sillien kalastusalueet kuuluvat maapallon rikkaimpiin.
Tehokalastus on hiljentänyt monia kyliä, mutta Henningsværissa puiset kuivatustelineet ovat yhä paikallaan. Läpi talven pohjoistuuli on huljutellut ilmaan turskan tuoksua, joka on työllistänyt jopa erityisiä kuivakalan haistajia, laadun arvioijia.
Kesällä telineissä roikkuu hurjan näköisiä turskanpäitä, joita myydään etupäässä Länsi-Afrikkaan perinneruokien jatkeeksi.
Pohjolan Venetsiaksi kehuttu saaristo pääsi eristyneisyydestään kymmenisen vuotta sitten, kun mantereelta vedettiin sillat. Lofoottien ja mantereen väliin jäävä Vestfjord on avomerta muistuttava, hetkessä nousevista myrskyistään tunnettu vuono.
Läntisten Lofoottien kuulu maelstrom, akanvirroista ja vesipyörteistä koostuva Mosktraumen, on yksi maailman voimakkaimpia ja vaarallisimpia virtoja.
Eipä kumma, jos italiainen Felice Vinci yllättävissä Homeros-tulkinnoissaan väittää Odysseuksen harhailleen juuri Lofooteille. Eikö vain tämä nopea vuorovesivaihtelu olekin se Kharybdiksen jättipyörre, joka imaisi Odysseuksen laivan? Ja täällä, yöttömässä yössä, oli se Aegean saari, jossa velho Kirke muutti merimiehet sioiksi.
Uskon kaiken, kun katson kalastajamökin ikkunasta.
Lofoottien tulevaisuus on vahvasti matkailupainotteinen. Saaristossa on läpi 2000-luvun kulkenut kasvava määrä turisteja, joita katuvarsien kyltit vinkkaavat puisiin kalastajamökkeihin, rørbuereihin.
Lofooteilla kannattaa vuokrata auto tai asuntoauto, ellei omaa ole. Siltojen ja tunnelien katkomaa maisemaa mutkaisilla, väliin kapeillakin, vuoriteillä riittää vaikka koko viikoksi.
Moni saapuu meritse. Mereltä terävät vuorenhuiput näyttävät näet paljon komeammilta. Tämä ei ole mikään tuuhea Röllimetsä, vaan vuorenpeikkojen peljättävä kotimaa, jonka kautta Bergenin ja Kirkkoniemen väliä jyskyttävät Hurtigruten-laivat päivittäin kulkevat.
Takavuosina Hollywoodkin innostui pohjoisen maisemista niin, että Disneyn animaatio Frozen pompautti Norjan matkailua viidenneksellä – ja yli miljoona kävijöistä tunki Lofooteille, vaivaksi asti.
Lintuharrastajalle Lofootit tarjoaa merikotkia, merimetsoja ja värikkäitä lunneja. Myös saukkoja ja hirviä löytyy.
Saariston nimikin liittyy eläimistöön. Alkuosa Lo tarkoittaa ilvestä, loppuosa muinaisnorjaksi jalkaa, ja hieman ilveksen jalan näköinenhän tämä saariryhmä Atlantilla on.
Luonnollisia havumetsiä saarilla ei ole, istutettuja kuusikkoja kylläkin. Pitkät, valoisat päivät ja kosteus tekevät saarten kasvillisuudesta vehreän.
Lofooteilla voi myös vaeltaa, yhtä lailla Kvalvikan syrjäiselle autiorannalle kuin 500-metrisen Reinebringenin huipulle. Tarjolla on kallio- ja vuorikiipeilyä, pyöräilyä ja golfaamista. Kesän yötön yö pidentää patikka-aikaa kävelyreiteillä.
Saariston ”pääkaupungissa” Svolværissa, Hurtigruten-laivan pysähdyspaikalla, asuu viitisen tuhatta ihmistä. Sen tärppejä ovat pienoinen sotamuseo, jääveistosgalleria ja vuodenajasta riippuen valaiden ja revontulien bongausreissut.
Läheisestä Kabelvågista löytyy meriakvaario Lofoten Aquarium ja yksi Norjan suurimmista puukirkoista.
Lofoottien suurinta museota varten on ajettava tunti länteen, Vestvågøyn saarelle. Interaktiivinen viikinkimuseo Lofotr on noussut Borgiin, jossa arkeologit 1980-luvulla kaivoivat esiin Euroopan suurimman viikinkitalon. Elokuisen festivaalin aikaan voi vaikka purjehtia viikinkilaivalla.
Eikä Lofootteja ilman suomalaisia. Pohjoisrannalla Kvalnesissa on taidekuraattori Maaretta Jaukkurin taiteilijaresidenssi The Place. Rahat siihen entinen Kiasman intendentti ja Oslon Kunstnernes Husin taiteellinen johtaja sai yllättäen kansainvälisiltä taiteilijaystäviltään – huutokauppakeräyksellä Sothebyn kautta.
Se, joka kaipaa ytimekkäämpää paikannimeä kuin Ii, jatkakoon Lofoottien eteläkärkeen. Siellä on tyylikäs kylä nimeltä Å, jossa on omat museonsa kapakalalle ja kalastuskylälle.
Merellä siitä lounaaseen on kaksi saarta, Røst ja Værøy, joiden lintukalliot ovat pohjoismaiden suurimpia.
Entä, kun turskaa on syöty riittävästi ja norjalaiset villapaidat hankittu, eikä vielä tee mieli kotiin?
Silloin kannattaa hypätä Hurtigruteniin ja lähteä maailman kauneimmalle vuonoreitille, joko alas Bergeniin tai pohjoisen Kirkkoniemeen. Auto kulkee vaivattomasti mukana.
