Vähäsuolaisessa murtovesimaailmassa elää osin ainutlaatuinen kasvi- ja eläinlajisto. Makean veden tulviminen mereen on saanut veden kerrostumaan. Makea vesi on nimittäin suolaista kevyempää.

Siksi joista tuleva vesi jää meressä pintakerrokseksi ja suolaisempi vesi painuu pohjalle. Myös Tanskan salmista sisään virtaava suolainen valtamerivesi työntyy Itämeren pohjaa pitkin eteenpäin.

Suomen leveysasteilla järvissä koko vesimassa sekoittuu kahdesti vuodessa. Kun vesimassa lämpenee keväällä, siihen muodostuu lämpötilan harppauskerros, jonka alapuolella vesi on selvästi kylmempää kuin lähempänä pintaa.

Syksyllä pintavesi viilenee ilmojen kylmetessä. Kun se on yhtä kylmää kuin vesi pohjalla, tuuli voi sekoittaa koko vesimassan. Siitä käytetään nimitystä täyskierto.

Vesi kerrostuu jälleen talvella ja sekoittuu uudelleen keväällä, kun vesimassa on taas kauttaaltaan suurin piirtein yhtä lämmintä.

Noiden kiertojen avulla vesistö pysyy terveempänä: pohja ja sen kasvit ja eläimet saavat pinnasta happea. Syvemmällä taas on ravinteita, joita pinnan kasviplankton voi käyttää kasvuunsa.

Itämeressä tuollainen kierto jää suureksi osaksi väliin. Pohjan tuntuman suolainen vesi muhii omissa oloissaan sekoittumatta pintakerrokseen.

Pohjanlahti on poikkeus, sillä se on matalan Ahvenanmeren muodostaman merenalaisen kynnyksen takana. Siksi sinne ei juuri tule suolaisinta vettä syvältä, ja suuren lahden vähemmän kerrostuva vesi pääsee kiertämään syksyisin ja keväisin.

Kun vesi ei kierrä, meren syvänteistä tulee hapettomia. Kun syvänteistä tulee hapettomia, elämä niissä kuolee, tiettyjä mikrobeja lukuun ottamatta.

Veden kierto on monesti heikkoa myös Suomenlahden länsiosissa. Viime talvi oli poikkeus: Etelä-Suomen piti lämpimänä melkein jatkuva lounainen ilmavirtaus. Suomenlahdessa se tarkoitti lähes jatkuvaa kovaa lounais- tai länsituulta, ja se pääsi myllertämään koko lahden vesimassan pohjia myöten.

Suomen ympäristökeskuksen tutkimusalus Aranda havaitsikin tammi-helmikuun taitteessa Itämeren-matkallaan, että Suomenlahdella ei ollut hapettomia pohja-alueita. Poikkeuksellisen hyvä tilanne johtui siis luonnon avusta.

Myös varsinaisen Itämeren tilanne oli aikaisempaa parempi, mutta etenkin pohjoisella Itämerellä oli varsin hapetonta 70:ää metriä syvemmällä.

Ihmisen aiheuttama ravinnekuormitus rehevöittää Itämerta. Rehevöityminen puolestaan johtaa siihen, että vähähappisiin syvänteisiin joutuu eloperäistä ainetta. Sen hajoaminen syö happea ja pahentaa happikatoa.

Syken tutkijat havaitsivat eteläisellä Itämerellä happea myös syvänteissä. Tanskan salmien kautta virtasikin Ruotsin merentutkimuslaitoksen mukaan hapekasta vettä Itämereen marras-joulukuun taitteessa.

Yleensä veden virtaus vaihtaa Tanskan salmissa suuntaansa alituiseen. Sen vuoksi Itämeren ja Pohjanmeren vedet sekoittuvat vain vähän. Joskus harvoin sattuu, että valtameren suolaista, hapekasta vettä virtaa Itämereen viikkojen ajan.

Sellaista virtausta kutsutaan suolapulssiksi. Voimakas suolapulssi voi tuoda Itämereen satoja kuutiokilometrejä raikasta suolavettä. Kuutiokilometri on valtava määrä nestettä, biljoona litraa. Jos haluttaisiin kuutiokilometri maitoa, siihen tarvittaisiin tuhat miljardia maitotölkkiä, ja sellaisen määrän tuottamiseen menisi Suomessa nykytahdilla noin 440 vuotta.

Isossa pulssissa vettä voi tulla määrä, joka vastaa paria prosenttia koko Itämeren tilavuudesta. Suolapulssit pitävätkin Itämeren merenä, ja ilman niiden tuomaa suolaa Itämeri muuttuisi ennen pitkää järveksi.

Lyhyen historiansa aikana Itämeren paikalla on ollut ainakin kahteen otteeseen järvi. Painanne, jossa nykyinen Itämeri lainehtii, on miljoonia vuosia vanha.

Runsaat satatuhatta vuotta sitten, lämpimällä Eem-kaudella, paikalla oli meri, jonka leveät salmet yhdistivät sekä Pohjanmereen että Vienanmereen. Fennoskandia oli silloin saari.

Viime jääkauden aikaan Itämeren alue oli pitkään mannerjään peitossa. Parikymmentätuhatta vuotta sitten jäätä oli nykyisen merialueen päällä jopa kilometrien paksuudelta.

Kun mannerjää alkoi sulaa, kehittyi Baltian jääjärvi. Se oli olemassa tuhansia vuosia. 13 000 vuotta sitten nykyisen Itämeren kaakkoisrantoja ja nykyisen Tanskan itärantoja nuoleskeli jo makea vesi, mutta nykyistä Ruotsia ja Norjaa peitti edelleen mannerjää, ja se katkaisi yhteyden mereen.

Sitten mannerjää vetäytyi edelleen, ja Baltian jääjärvi puhkaisi noin 11 700 vuotta sitten vesimassoilleen tien läpi eteläisen Ruotsin.

Syntyi Yoldiameri, ja siitä puolestaan kehittyi vajaat tuhat vuotta myöhemmin Ancylusjärvi, kun sen yhteys Pohjanmereen katkesi.

Kymmenisentuhatta vuotta sitten Tanskan salmet aukesivat ja nykyinen Itämeri alkoi kehittyä. Aluksi sen pinta-ala oli paljon nykyistä suurempi, mutta mannerjään ikeestä vapautunut maaperä alkoi kohota – ja se kohoaa edelleen, nopeimmin Perämeren rannikolla.

Siksi Pohjanlahti katkeaa joskus parin tuhannen vuoden kuluttua Merenkurkun kohdalta, ja Perämerestä tulee silloin Peräjärvi. Aivan varmaa se ei ole, paljon riippuu siitä, miten vakavaksi nykyinen ilmastokriisi lopulta päästetään.

Maanmittauslaitoksen mukaan maanpinnan nousu on ollut Suomen rannikolla merenpinnan kohoamista nopeampaa. Perämeren rannikolla maa kohoaa jopa lähes sentin vuodessa.

Merenpinta taas on kohonnut viime vuosina noin kolme milliä vuodessa, mutta vauhti uhkaa kiihtyä.

Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n viime syksynä julkaisemassa raportissa arvioitiin, että jos ilmastopäästöjä ei onnistuta vähentämään, merenpinta voi nousta vuosisadan loppuun mennessä jopa 61–110 senttiä.