Vesipisara putoaa harmaan talvipäivän ilman läpi runsaan 30 kilometrin tuntinopeudella. Lopulta se iskeytyy paljaaseen peltoon jossakin Salon kaupungin keskustan koillispuolella Varsinais-Suomessa. Pellon pinta on maannut paljaana läpi myöhäissyksyn ja talvikuukausien. Sadepisarat ovat vasaroineet sitä toistuvasti.

Pisaramme sinkoutuu kymmeniksi pienemmiksi pisaroiksi ja irrottaa iskussa hitusen peltomaata. Pilvistä lankeava sade imeytyy kehnosti jo valmiiksi märkään maahan. Veden mukana pellosta irtoaa multaa ja savea, niissä taas on ravinteita.

Sadevesi kuljettaa irronneen maa-aineksen laskuojaan, josta vesi virtaa edelleen seudun läpi kulkevaan Uskelanjokeen. Läpi peltomaisemien mutkitteleva joki laskee Salon keskustan jälkeen Halikonlahteen, kartalla melkein vuonomaisen kapeaan ja pitkään merenlahteen.

Näin Itämereen päätyy jälleen hieman lisää ravinteikasta, maaperän harmaanruskeaksi värjäämää vettä.

Tapauksemme kaltaiset sadepisarat ja niiden mereen huuhtoma ravinnekuorma ovat äärimmäisen tärkeitä Itämeren voinnille. Varsinais-Suomi on Suomen vanhinta maanviljelysseutua.

Sade sekä pellot ja joki ovat olleet olemassa satoja vuosia, mitä nyt merenranta on karannut hieman ulommas.

Viime vuosikymmeninä pellot ovat jääneet yhä useammin ilman lumipeitettä. Maa ei ole routinut, ja sade on tullut lumen sijaan vetenä.

Juuri päättynyt talvi jäi Varsinais-Suomessa ja muualla maamme eteläosissa talvettomaksi. Ilmatieteen laitos onnistui tosin jälkikäteen kaivamaan niin sanotun termisen talven helmi-maaliskuun taitteesta. Se kesti viisi vuorokautta.

Se tuntui Itämeressä. Suomen ympäristökeskus kertoi huhtikuun lopulla, että Lounais-Suomesta talvella mereen valunut fosforikuorma oli poikkeuksellisen suuri. Talvi oli paitsi lämmin myös sateinen. Sadetta tuli monin paikoin puolitoista kertaa enemmän kuin tavallisena talvena. Ja sade tuli vetenä.

Etelä-Suomen joet nousivat useita kertoja tulvakorkeuteen joulu–helmikuussa. Uskelanjoki virtasi 17. helmikuuta vuolaimmin sitten vuoden 1980. Vettä valui 120 kuutiota sekunnissa, mikä oli kaksi kertaa enemmän kuin normaalikevään tulvahuipun aikana.

Saaristomereen valui kolmen talvikuukauden aikana fosforia melkein yhtä paljon kuin koko vuoden 2008 aikana, jolloin tehtiin ravinnekuormituksen aikaisempi ennätys. Kevään tilanne kertoo epäonnistumisesta ja myös sen syystä.

Kaikki Itämeren reunavaltiot Puolaa lukuun ottamatta ovat sitoutuneet Itämeren tilan parantamiseen 2000-luvulla. Kaikki ovat epäonnistuneet.

Suomessa Saaristomeri on suurimpia murheenkryynejä. Vuonna 2007 Suomi liittyi Itämeren suojelukomission Helcomin toimenpideohjelmaan, jonka tavoitteena oli parantaa Saaristomerenkin tilaa vuoteen 2021 mennessä.

Nyt voi jo sanoa, että tavoite ei täyty. Saaristomeren tila ei ole parantunut lainkaan runsaan kymmenen vuoden aikana.

Itämerta kuormittavat eniten kaupunkien, teollisuuslaitosten ja maatalouden päästöt. Kaupunkien ja teollisuuden päästöjä kutsutaan usein pistemäisiksi päästöiksi, sillä yhden tehtaan tai yhden kaupungin jätevedet tulevat kärjistetysti sanoen yhdestä viemäriputkesta.

Noiden pistemäisten päästöjen vähentämisessä Itämeren reunavaltiot ovat viime vuosikymmeninä menestyneet. Toisin on maatalouden päästöjen kanssa.

– Suurimmillaan päästöt Itämereen tulivat 1980-luvun puolivälissä. Sen jälkeen fosforipäästöt ovat laskeneet noin 60 prosenttia ja typen päästötkin 30–40 prosenttia. Ne vähennykset ovat lähes pelkästään pistekuormituksen pienenemisen ansiota, kertoo erikoistutkija Seppo Knuuttila Suomen ympäristökeskuksesta (Syke) .

Saaristomeri on matala ja sokkeloinen. Sen epäonneksi siihen laskevat Suomen viljavimpien alueiden maataloudesta tulevat päästöt.

Knuuttila kuuluu todennäköisesti siihen kouralliseen ihmisiä, joka tuntee Itämeren ongelmat parhaiten. Hänen kymmenien vuosien mittaisen uransa kenties suurin voitto on valtavan päästölähteen paljastaminen. Se sai trillerimäisiä piirteitä keväällä 2012.

Venäjän puolella, lähellä Viron rajaa Suomenlahteen laskevan Luga-joen eli Laukaanjoen suulta otettiin heinäkuussa 2008 vesinäyte, joka jäi vaivaamaan Knuuttilaa. Näytteen fosforipitoisuus oli hyvin suuri.

Kesällä 2011 Venäjän viranomaisten kanssa sovittiin, että Laukaanjoella tehdään vesistötutkimuksia Helcomin hankkeessa. Näytteitä otettiin syksyllä 2011, ja Knuuttila oli mukana näytteenotossa.

Selvisi, että päästöjen alkulähde oli Fosforit-lannoitetehtaan valtava kipsijätevuori. Sen ojasta virtasi Laukaanjokeen ja Suomenlahteen enemmän rehevöittävää fosfaattifosforia kuin koko Suomesta.

Tutkimuksia jatkettiin keväällä. Knuuttila ja toinen suomalaistutkija ottivat huhtikuun alkupuolella 2012 näytteitä yhdessä venäläisryhmän kanssa tehtaan laskuojasta. Ryhmä jakaantui, ja Knuuttila lähti kulkemaan yksinään jokivartta.

Hetken päästä kolme univormupukuista miestä käski Knuuttilan mukaansa autoon. Knuuttila kuljetettiin tehtaalle, jossa johtaja väitti tämän olleen luvatta tehdasalueella. Knuuttila kiisti.

Tehtaan johtaja lähti paikalta, ja todellinen hiostus alkoi. Kolme paikalle tullutta miestä kuulusteli Knuuttilaa iltapäivästä iltakahdeksaan. He yrittivät painostaa tutkijaa luovuttamaan tietokoneensa, mistä Knuuttila kieltäytyi. Hänen mukaansa kuulustelijat olivat Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n leivissä.

Noin iltakahdeksalta Knuuttila kuljetettiin läheisen Kingiseppin kaupungin poliisiasemalle. Sitten hänet vietiin tuntemattomaan paikkaan ja lukittiin rautaoviseen putkaan kahdeksitoista tunniksi.

Iltapäivään jatkuneiden kuulustelujen jälkeen Knuuttila pääsi vapaaksi ja huomasi tietokoneensa hakkeroiduksi.

Paluumatkalla Knuuttila joutui Venäjän tullissa kahdeksan tunnin kuulusteluun ja luovuttamaan tietokoneensa.

René Nyberg kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä Patriarkkoja ja oligarkkeja -kirjassaan, että FSB oli tarjoutunut tehtaan johdolle ”hoitamaan suomalaiset”.

Vaikka tutkimukset johtivat ahdistavaan tilanteeseen, ne eivät olleet turhia. Fosforitin valtava, aikaisemmin tuntematon päästöpiste hävisi Suomenlahden ravinnekartalta.

Kaupunkien ja teollisuuslaitosten päästöjä oli alettu siivota jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Suomenlahdella merkittävin parannus tehtiin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisinä parina vuosikymmenenä, kun Pietarin jätevesihuolto uudistettiin osin suomalaisella avulla.

Knuuttila kertoo, että viime vuosikymmenen alkupuolella Suomenlahden tilanne näyttikin paremmalta kuin pitkään aikaan. Pahoja pistemäisiä kuormittajia oli saatu kuriin, ja kesän levämäärät pienenivät varsinkin lahden itäosissa.

– Vuosituhannen alusta rehevöitymistä aiheuttavan fosfaatin kuorma Suomenlahteen on pienentynyt 75 prosenttia. Silti Suomenlahden tila on ollut viime vuosina huonompi kuin 1990-luvun alussa. Tuolloin monissa syvänteissä oli terveitä pohjaeliöyhteisöjä. Nyt ne ovat olleet kesäisin säännöllisesti hapettomia.

Syynä on koko Itämeren heikko tila. Jos Suomenlahti olisi erillinen allas, se olisi nyt selvästi paremmassa kunnossa.

Suomenlahti on Itämeren pääaltaan suora jatke, toisin kuin Pohjanlahti. Viimeksi mainittua suojaa Ahvenanmeren matalikko. Se on kynnys, jonka yli Itämeren pääaltaan hapettomien pohjien painava vesi ei tule.

Suomenlahdella ei sellaista kynnystä ole. Siksi merialueen paraneminen loppui syksyllä 2016.

Sillasta oli jo tullut televisiojulkkis, kun se todisti suurta virtausta. Suomessakin menestykseksi noussut tanskalais-ruotsalainen Silta-rikossarja alkaa Tanskan ja Ruotsin yhdistävältä Juutinrauman sillalta.

Euroopan viidenneksi pisimmän sillan ja toisen Tanskan salmen, Iso-Beltin, ylittävän sillan alta tuli joulukuussa 2014 suolapulssi, joka oli Itämeren mittaushistorian kolmanneksi suurin. Sillalta sitä ei voinut nähdä, mutta meressä se tuntui Suomen rantoja myöten. Neljän vuoden kuluttua se vaikutti osaltaan esimerkiksi viime vuosikymmenen pahimman sinileväkesän syntyyn.

Itämeri on mereksi matala ja vähäsuolainen. Se on yhteydessä Atlantin reunamereen Pohjanmereen vain kapeiden ja matalien Tanskan salmien kautta. Siksi Itämereen tulee harvoin suuria määriä suolaista ja hapekasta valtameren vettä.

Joskus sääolot naksahtavat siihen asentoon, että salmista virtaa satoja kuutiokilometrejä valtamerivettä Itämereen. Syntyy niin sanottu suolapulssi. Niin kävi vuonna 2014. Pienempiä suolapulsseja tuli Itämereen vuosina 2015 ja 2016.

Suolapulssin tuoma vesi on suolaisempaa kuin Itämeren vesi. Siksi se työntyy meressä eteenpäin pohjia myöten.

Pohjan hapettomissa oloissa veteen on kehittynyt myös myrkyllistä rikkivetyä.

Suolapulssi etenee Tanskan salmista noin 180 metriä tunnissa ja työntää tuota epämiellyttävää lastia edellään. Ruotsin eteläkärjen, Saksan koillisrannikon ja Puolan luoteisrannikon välisen Bornholmin altaan syvänteet tyhjenevät ensin Gotlannin altaaseen. Sitä kutsutaan monesti myös Itämeren pääaltaaksi tai varsinaiseksi Itämereksi.

Gotlannin altaassa sama meno jatkuu: uusi suolainen vesi ryömii pohjaa myöten, ja hapeton vanha pohjavesi väistyy sen edellä. Tietenkin vesi myös sekoittuu, mutta suolaisuusero pitää vanhan ja uuden veden yllättävän tiukasti erillään.

Pohjanlahdelle suolapulssi ja sen edellä kulkeva hapeton ja ravinteikas vanhan syväveden aalto eivät pääse, sillä Pohjanlahtea suojaa Ahvenanmeren ja Saaristomeren matala kynnys. Suomenlahdella sellaista suojaa ei ole.

Suolapulssien edellään työntämä vesi oli Suomenlahden suulla syksyllä 2016.

– Sen veden mukana tuli Suomenlahdelle muutamassa viikossa kymmenen tuhatta tonnia rehevöittävää fosfaattifosforia, Seppo Knuuttila kertoo.

Itämeren syvänteistä nousi siis Suomenlahteen fosforia noin kaksi ja puolikertaisesti lahteen rantavaltiosta vuodessa virtaavan kuormituksen määrä. Tutkijat ennustivatkin vuodelle 2017 erittäin pahaa sinileväkesää. Sitä ei onneksi tullut.

Vaikka ravinteita olisi vedessä runsaasti, kesän säät vaikuttavat paljon siihen, syntyykö laajoja sinileväkukintoja.

Kesä 2017 oli Etelä- ja Keski-Suomessa melkoisen viileä. Ennustettu paha levävuosi tuli vasta seuraavana vuonna.

Kesä 2018 oli paahtava, hellepäiviä oli toiseksi eniten suomalaisessa mittaushistoriassa.

Sinilevät pitävät paitsi ravinteista myös lämmöstä ja riittävän tyynestä säästä.

– Hyvät mökkikelit sopivat sinilevälle, tiivistää Syken erikoistutkija Harri Kankaanpää. Hän toimi talvella Aranda-tutkimusaluksen matkanjohtajana.

Seppo Knuuttilan mukaan Suomenlahdelle olisi luultavasti parempi, jos Itämereen ei tulisi lainkaan suolapulsseja. Silloin Itämeren pääaltaan syvänteiden inha syvävesi ei työntyisi Suomenlahtea rehevöittämään. Koko Itämeren happitilanteen parantamiseen suolapulssit eivät näytä riittävän. Edes vuoden 2014 pulssi ja sitä seuranneet pari pienempää pulssia eivät hapettaneet kaikkia pohja-alueita.

– Pitäisi saada suuri suolapulssi joka toinen vuosi, jotta nykyisin hapettomat pohjat pysyisivät hapellisina. Harvoin tulevissa pulsseissa on meidän omille vesille lähinnä ikäviä piirteitä. Ne työntävät edellään hapetonta ja ravinteikasta vettä Suomenlahdelle, Knuuttila sanoo.

Kahdeksankymmentäluvulla suolapulsseja ei tullut lainkaan noin vuosikymmeneen, mutta vettä satoi paljon. Itämeren suolaisuuden harppauskerros painui syvemmälle, ja Suomenlahteen ei päässyt virtaamaan pääaltaan syvävettä.

Sinilevälautat ja meren pintakerroksen elämän kasvu kertovat rehevöitymisestä. Se on alun perin seurausta ulkoisesta kuormituksesta. Siis siitä, että meren valuma-alueen ihmisten toiminnasta syntyneet ravinteikkaat vedet valuvat Itämereen. Mitä ravinteikkaampaa merivesi on, sitä voimakkaampaa on levänkasvu.

Rehevöityvä Itämeri on pirullisesti alkanut rehevöittää itseään. Sitä kutsutaan sisäiseksi kuormitukseksi.

Mereen tulee happea pinnan kautta ilmasta, mutta Itämeren veden pintakerros sekoittuu heikosti syväveden kanssa. Se johtuu Itämerelle ominaisesta kerrostuneisuudesta. Itämeri on matala meri, johon virtaa suurelta valuma-alueelta paljon makeaa vettä.

Makea vesi on suolaista kevyempää. Kun se sekoittuu meriveteen, se muodostaa vähäsuolaisen pintakerroksen. Suolaista valtamerivettä taas tulee vain Tanskan salmista suolapulsseissa. Se vesi työntyy meren pohjalle.

Itämeressä onkin voimakas harppauskerros, jonka yläpuolella vesi on selvästi vähäsuolaisempaa kuin sen alapuolella. Kerrosta sanotaan halokliiniksi.

Kesällä meriveteen syntyy myös toinen harppauskerros, termokliini. Sen yläpuolella vesi on lämpimämpää kuin alapuolella.

Syksyllä termokliini häviää, ja vesi pääsee sekoittumaan. Halokliini sen sijaan pysyy, hapekas pintavesi ei pääse sekoittumaan suolaisen syväveden kanssa. Kun niin jatkuu tarpeeksi kauan ilman hapekkaan veden työntymistä Pohjanmerestä, syvänteistä loppuu happi, ja elämä niissä kuolee mikrobeja lukuunottamatta.

Ihmisen aiheuttama rehevöityminen pahentaa ilmiöitä. Vuoden 2018 karmean sinileväkesän syanobakteerimatot kuolivat lopulta ilmojen viiletessä. Kuollut biomassa painui syvänteisiin. Siellä orgaanisen aineksen hajoaminen kulutti loppuun vähiä happivaroja. Sen aineksen sisältä fosfori sitoutui merenpohjan kerrostumiin.

Normaalitilassa merenpohja sitoo enemmän fosforia kuin päästää veteen. Siten se siis napsii ravinteita merivedestä, mikä hillitsee rehevöitymistä.

Hapeton pohja toimii toisin. Se alkaa vapauttaa fosforia enemmän kuin sitoo. Kun syvänteiden vesi sitten pääsee sekoittumaan pintakerrokseen, sinne pölähtää myös valtaisa määrä ravinteita.

Niin kävi talvella Suomenlahdella. Tutkimusalus Arandan retkikunta havaitsi matkallaan, että käytännössä koko Suomenlahden pohja oli saanut happitäydennystä pintakerroksesta.

Erikoistutkija Harri Kankaanpään mukaan se johtui poikkeuksellisen tuulisesta talvesta. Jatkuvasti lännestä puhallelleet navakat tuulet pyörittivät Suomenlahden vedet pohjasta pintaan.

Pohjalle se oli tarpeellinen hapenhaukkaus, mutta Arandalla havaittiin, että Suomenlahden pintakerroksessa oli ravinteita tavallista enemmän. Ne olivat peräisin pohjasta.

Kun samalla paljailta viljelysmailta ja metsänhakkuilta on virrannut mereen koko talven ravinnepitoista vettä, edessä voi olla todella paha sinileväkesä. Mutta se riippuu taas kerran säistä.

Joka tapauksessa tämä on malliesimerkki sisäisestä kuormituksesta. Rehevöittävä fosfori tulee meren pohjan sedimenteistä. Sen ansiosta erityisesti sinilevät kukoistavat. Kun sinilevät kuolevat, ne vajoavat pohjaan ja kuluttavat happea. Hapeton pohja ei saa sidottua ravinteita, jolloin ne päätyvät taas levien ravinnoksi. Ja kierre jatkuu.

Sisäiseen kuormitukseen ei voi suoraan puuttua eikä sitä voi vähentää nopeasti. Ainoa tapa on vähentää ulkoista kuormitusta, siis päästöjä mereen.

Siten pohjan happitilanne vähitellen paranisi, sen kyky sitoa ravinteita kasvaisi, levien ravinto vähenisi ja sisäinen kuormitus pienenisi.

Huono uutinen on, että maatalouden päästöjen vähentäminen ei ole onnistunut. Se ei johdu yrityksen puutteesta. Suurelta osin syynä ovat vanhat synnit, joiden pitäminen maan alla on ilmastokriisin aikana entistä vaikeampaa.

Palataan jutun alun varsinaissuomalaiselle pellolle. Se saa edustaa maatalouden ongelmia. Vähän epäreilusti, sillä suomalainen maatalous ei ole mitenkään erityisen haitallista Itämerelle. Kaikki valuma-alueen maatalous on merelle ongelma, ja suurimmat maatalouspäästöt tulevat Puolan suurilta pelloilta.

Karkeasti ottaen ongelma on kaikkialla sama. Maanviljely mullistui Suomessa ja maailmalla sotien jälkeen. Niin sanottu vihreä vallankumous 1960-luvun alusta lähtien loi tehomaatalouden. Vihreä vallankumous kaksinkertaisti hehtaarisatojen määrän kehittyneissä maissa ja kolminkertaisti sen maailmanlaajuisesti. Mahdollisesti jopa miljardi ihmistä pelastui nälkäkuolemalta sen ansiosta.

Itämeren epäonneksi vihreä vallankumous nojasi vahvasti väkilannoitteisiin. Siihen saakka peltoja oli ravittu lähinnä maatalojen eläinten lannalla. Muutamassa vuosikymmenessä Itämeren valuma-alueen pellot suorastaan kyllästettiin lannoitteilla.

– 1970–1990-luvuilla lannoitetta käytettiin niin paljon, että fosforia levitettiin pelloille vuosittain yli 40 kiloa hehtaaria kohti. Siitä 30 kiloa oli kemiallista fosforia, Seppo Knuuttila kertoo.

Nykyään kemiallista fosforilannoitetta käytetään noin viisi kiloa per hehtaari.

Lannoittamisen vähentäminen ei näy vesistöpäästöissä, sillä holtittoman lannoituksen vuosikymmeninä Itämerta ympäröiviin peltoihin ehti kertyä miljoonia tonneja fosforia.

Tukholman yliopiston tutkimuksessa arvioitiin hiljan, että Itämeren valuma-alueiden maatalousmaihin on sitoutunut toisen maailmansodan jälkeen noin 40 miljoonaa tonnia fosforia. Ongelma on lievästi sanoen valtava, sillä Itämeren koko vesimassassa on fosforia noin 0,6 tonnia. Vuosittain Itämereen valuu noin 30000 tonnia.

Maaperässä on siis melkein 70 kertaa enemmän fosforia odottamassa liukenemistaan mereen kuin huonoon kuntoon joutuneessa meressä jo nyt on. Fosforia ei saa maaperästä mitenkään helposti pois. Ainoa keino olisi kääntää viljelymaan lannoitetase negatiiviseksi.

– Tämä on iso haaste: miten peltomaa saadaan köyhdytettyä, Knuuttila sanoo.

Maasta pitäisi viljeltäessä, siis kasvien kasvatuksessa, lähteä enemmän ravinteita kuin siihen pannaan.

Tuon ajatuksen yksi ongelma on se, että liha- ja maitotilojen eläinten tuottama lanta on levitettävä jonnekin, käytännössä pelloille. Kotieläintalouden keskittymistä Suomessa taas yksi on juuri Saaristomeren valuma-alueella.

– Kun mennään ihan juurisyihin, niin ongelmahan on meidän ruokavaliossa, Knuuttila sanoo.

Knuuttilan mielestä iso askel oikeaan suuntaan olisi lihankulutuksen vähentäminen.

Kun ruokavaliota muutettaisiin kasvisperäisemmäksi, peltoalaa voisi pienentää, ja päästöt Itämereen vähenisivät.

Nykyään noin 70 prosenttia Suomen pelloista palvelee maidon- tai lihantuotantoa.

Lihantuotannosta syntyy valtaosa maatalouden ilmastopäästöistä. Ilmastokriisin hillintä on siis samalla myös Itämeren suojelua.

Selvin linkki lämpenevän ilmaston ja kasvavan ravinnekuormituksen välillä on varsinaissuomalainen peltomme ja vesipisara, joka jutun alussa putosi talvitaivaalta paljaaseen, sulaan maahan. Kun talvisateet lisääntyvät, lisääntyvät myös talviset ravinnepäästöt sulilta pelloilta.

Maatiloilla on kyllä tehty töitä päästöjen vähentämiseksi. Viime vuosikymmeninä on määrätty suojavyöhykkeitä peltojen ja vesistöjen välillä, vähennetty lannoitusta ja siirrytty kohti suorakylvöä, mikä vähentää ravinteiden huuhtoutumista eroosiossa.

Samaan aikaan lämmennyt ilmasto, pidentynyt sulan maan aika ja talviset vesisateet ovat pitkälti kumonneet nuo edistysaskeleet.

Knuuttilan mukaan ilmastokriisi heikentää meren tilaa myös suoraan.

– Veden lämpeneminen lisää hapen kulutusta, kun hajotustoiminta kiihtyy.

Se pahentaa syvänteiden happiongelmaa. Happea myös liukenee vähemmän lämpimämpään veteen.

Syken havaintojen perusteella meren lämpeneminen myös voimistaa sinileväkukintoja. Ja merihän lämpenee.

Ocean Science -tiedelehdessä kaksi vuotta sitten julkaistun artikkelin mukaan Itämeren keskilämpötila viiden metrin syvyydessä on noussut sadassa vuodessa vajaasta kuudesta asteesta lähelle yhdeksää Celsius-astetta, ja 50 ja 90 metrin syvyydessäkin lämpötila on noussut samaan aikaan runsaan asteen verran.

Vaikka ilmastokriisin hillintä ja Itämeren auttaminen kulkevat käsi kädessä, tärkein apu merelle on ravinnepäästöjen vähentäminen.

– Siinä on paljon vakavia ongelmia taklattavana. Valoa tunnelin päässä on vaikea nähdä, ellei kulutuskäyttäytymisemme muutu, Knuuttila sanoo.

Ehkä toivoa antaa se, että päästöjä on onnistuttu leikkaamaan huippuvuosista. Selvää on, ettei meren tilan parantamiseen ole oikotietä, vaan päästöjä on vähennettävä. Myös varsinaissuomalaiselta pelloltamme.