Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 12/2018

Isä ehti jarruttaa viime hetkellä.

”Se meni auton eestä harja pystyssä. Kai sitä jännitti, että nykkö se ajetaan yli.”

On lokakuinen ilta Kemijärven rautatieasemalla. Isä kertoo minulle, miten väisti hirven tulomatkalla. Heitän laukkuni hänen farmari-Toyotansa peräkonttiin.

”Tähän aikaan vuojesta hirvi on samanlainen ku mettä”, isä jatkoi. ”Kuin hämärä vain.”

”Miten sä ehit jarruttaa?”

”Mulla on hyvä sivunäkö.”

Kotimatkalla katsomme ojanpientareita valppaina. Postilaatikot ja juurakot näyttävät tielle pyrkiviltä eläimiltä.

”Tässä se oli”, isä sanoo erään pimeän mutkan jälkeen.

Kotikyläni Kairala on viitostien varressa Pelkosenniemellä, Itä-Lapissa. Kemijärvelle on matkaa 65 kilometriä, Sodankylään 45.

Toyotan ajovalot halkaisevat metsän, jonka siimeksessä hirvet makaavat tummina ja painavina.

Olen tullut tänne tappaakseni niitä.

Tai oikeastaan en ole varma. Ja se on ongelma.

Olin neljätoistavuotias, kun isä ojensi minulle haulikon ja sanoi, että ammu tuohon heinäpaaliin. Oli syyskuu, seisoimme lyhyeksi kynityllä pellolla. Nostin aseen, tähtäsin. Panin silmät kiinni. Muistan rajun potkaisun ja sen, että paali pysyi muuttumattomana.

Jo samana syksynä ammuin jäniksiä. Ne heittivät osumasta hauskan kuperkeikan.

Tapoin jäniksiä joka syksy, kunnes lähdin Tampereelle opiskelemaan tiedotusoppia. Vierailin yhä kotona säännöllisesti, mutta en koskenut aseeseen enää. Metsästäjä-lehden kuvat, joissa ampuja poseeraa saaliinsa vieressä, alkoivat ällöttää. Muutin Helsinkiin. Rupesin syömään kasvispainotteisesti. Kun luin, että koukut sattuvat kaloihin, virvelöintikin alkoi arveluttaa.

Isä sanoi, että minut on aivopesty etelässä vihreäksi.

”Ei sinua taida enää metsästys kiinnostaa”, hän tokaisi nojatuolistaan kesken kymppiuutisten. Minä luin sohvalla romaania ja naurahdin vaivautuneena.

Kaksi vuotta sitten ryhdyin kirjoittamaan Itä-Lappiin sijoittuvaa romaania ja laadin suunnitelman. Osallistuisin isän kanssa hirvijahtiin ja hankkisin juurevia eräkokemuksia romaanin ravinnoksi.

Samalla saisin vielä kerran kokeilla metsästystä. Että miltä se tuntuu. Reissusta voisi kirjoittaa lehtijutunkin.

Kun kerroin suunnitelmasta isälle, hän kohotti katseensa Ilta-Sanomien ristikosta.

”Erinomainen idea.”

Hirvenpyynti on isälle vuoden kohokohta. Hän on tappanut hirviä pinoon, jonoon ja riviin. Hän on tappanut hirviä juoksuun ja makuulle, ojiin ja jokeen. Hän on matkinut emän ääntelyä, jolloin metsästä on tullut yksinäinen vasa surkeasti määkien. Isä on ampunut. Hän on matkinut naaraan kiimahuutoa, jolloin metsästä on tullut valtava sonni uljaasti astuen ja sarviaan esitellen. Isä on ampunut.

Hän on pistänyt hirviä puukolla, repinyt sydämiä niiden rinnasta, siirtänyt niiden höyryäviä, sinisenmustia suolia lumiselle jängälle ja keittänyt niiden kalloja suuressa padassa.

Isä ampui ensimmäisen eläimensä kolmetoistavuotiaana. Hän varasti isoveljensä haulikon, heitti sen olalleen ja juoksi lammelle aseentukki kantapäihin kopsuen. Hän näki sorsia. Hän laukaisi ja lensi selälleen. Kaksi sorsaa kellui kuolleena.

Ruudinsavu on ympäröinyt isää 1960-luvun alusta lähtien.

Mutta viime aikoina jokin on muuttunut.

Isä on alkanut nähdä unta, jossa kaikki hänen kaatamansa hirvet jahtaavat häntä. Niitä on paljon. Isä on tappanut sataseitsemänkymmentäyksi hirveä.

”En ole kuitenkaan varma, haluanko itse ampua hirveä”, sanoin isälle tunnustelevasti.

”Niin. Sehän voi olla elämys, että on ylipäätään mukana.”

”Juuri niin!”

Isä jatkoi Ilta-Sanomien ristikon täyttämistä. Minä katsoin tyytyväisenä keittiön ikkunasta ulos.

Olimme samalla sivulla. Tästä tulisi loistava projekti.

Sovin isän kanssa, että hankin rinnakkaisluvan hänen kakkoskivääriinsä, pulttilukkoiseen Tikka .308:iin. Isä oli ostanut aseen 1980-luvulla. Mainoslause ”Tikka takoo tarkasti” oli tehnyt häneen vaikutuksen.

Kiväärin kyljessä on kuusi pientä naulanreikää. Suvanto-Kairan metsästysseura myönsi aikoinaan kultaisen pinssin jokaisesta kaadetusta hirvestä. Isä irrotti pinssit, kun tajusi, että ase tulisi niitä täyteen.

Helsingin-kotona soitin poliisille ja kerroin, että haluan ampua hirviä isäni kiväärillä. Sain kutsun Pasilan asemalle, jossa minut pantiin istumaan tietokoneen eteen ja vastaamaan ruudulle ilmestyviin kysymyksiin ”enempiä miettimättä”.

Kysymyksiä oli yli 250.

Testi kysyi erilaisin kiertoilmaisuin kolmea asiaa. 1) Suutunko helposti. 2) Käytänkö huumeita. 3) Olenko ollut masentunut viime aikoina.

Klikkailin ripeästi. Viereisellä koneella parikymppinen mies teki samaa testiä, arpoi, nojasi kyynärpäähänsä ja huokaili.

Kun printteri puksutti ulos tulosta, katselin odotusaulan kauniisti valaistuja vitriinejä. Niihin oli aseteltu nyrkkirautoja, veitsiä ja järvenpohjasta nostettuja pistooleja kuin Timo Sarpanevan lasitaidetöitä.

Sihteeri silmäili paperia.

”Hyvältä näyttää”, hän ilmoitti.

Kahden viikon jälkeen palasin asemalle haastatteluun. Istuin pienessä, valkoisessa kuulusteluhuoneessa keski-ikäisen poliisimiehen kanssa. Hän tarkasteli minua hyväntahtoisesti lukulasiensa yli ja kysyi, tiedänkö, minkä painoisella patruunalla hirveä saa ampua.

En tiennyt, mutta sillä ei ollut väliä. Puhuimme Lapista. Siitä, miten laajat erämaat siellä on etelään verrattuna. Puhuimme koirista. Lopuksi poliisi kätteli minut ja toivotti onnea matkaan.

Seuraavaksi piti tarkistuttaa kiväärin kunto. Koska ase oli Kairalassa, sovin isän kanssa, että hän käy näyttämässä sitä lähimmällä poliisiasemalla Kemijärvellä.

Parin päivän päästä isä soitti tuohtuneena.

”Ei se onnistunu. Siellä oli joku nuori kloppi.”

Puhinan seasta ymmärsin, että isä oli toimittanut kiväärin poliisiasemalle ilman lukkoa eli toimintakyvyttömänä. Paikalla ollut ”kloppi” oli ilmoittanut, että tarkastettava ase on tuotava täydellisenä. Hän oli lähettänyt isän nöyryyttävästi kotiin.

Isä kertoi, miten oli vienyt ensimmäisen aseensa nimismiehelle 1970-luvulla. Hän oli marssinut viranomaisen eteen kivääri kädessä, ja pöydän takana istuva nimismies oli karjaissut: ”Ei pyssyn kanssa toimistoon!”

Nyt isä oli vain yrittänyt tarjoilla aseen siten, ettei virkailijoiden tarvitse arvuutella hänen aikeitaan.

Lopulta kävimme näyttämässä asetta yhdessä, kun menin seuraavan kerran käymään vanhempieni luona. Isä odotti jurona, kun nuori poliisimies tähtäili kiikarin läpi.

Paluumatkalla autossa isä jupisi:

”Sillä oli oikein hihat käärittynä. Että kattokaa, hän on mahtava poliisi.”

Jäljellä oli enää ammuntakoe.

Siinä pitää osua neljästi seitsemänkymmenenviiden metrin päässä olevaan tauluun, läpimitaltaan kaksikymmentäkolme senttiä käsittävälle alueelle.

Matkustin Lappiin muutamaa viikkoa ennen jahtikauden alkua pelkästään kokeen takia. Harjoittelimme Pelkosenniemen ampumaradalla. Isä niittasi laudanpätkään mustavalkoisen maalitaulun ja iski sen pystyyn penkkaan. Sitten menimme ammuntakoppiin, ja isä sanoi, että ammu.

Pitelin kivääriä ja pyysin:

”Voikko ensin kertoa, miten tämä toimii.”

Isä hölmistyi. Muistutin, että olen ampunut kiväärillä viimeksi armeijassa. Silloinkin toisenlaisella aseella, täysautomaattisella rynnäkkökiväärillä.

Isä näytti varmistimen paikan ja pulttilukon toiminnan. Sitten hän meni ulos kopista, ettei menettäisi kuuloaan.

Asetin kiväärin tukevasti ammuntapöytää vasten. Tähtäsin. Ristikko liikahteli maalitaulussa. Hengitin sisään, hengitin ulos. Pidätin hengitystä. Puristin varovasti liipaisinta. Kuului korviahuumaava pamaus, ase potkaisi, maailma heilahti. Sekunnin ajan olin taas pikkulapsi, mahtavan jyrähdyksen peruuttamattomasti järkyttämä. Tulin ulos kopista silmät selällään.

”Mennään tarkistamaan osuma”, isä sanoi.

Se oli ysi.

”Haluan ampua toisen kerran.”

”Selvä.”

Taas ysi.

”Eiköhän se riitä”, isä sanoi.

Halusin ampua vielä kerran. Sen pitää tuntua rutiinilta, selitin.

Isä laski laatikossa olevat patruunat ja totesi, että siitä vaan.

Seuraavana aamuna istuin laavussa samalla radalla muiden metsästäjien kanssa, kuuntelin laukauksia ja odotin omaa vuoroani.

Ammuntakokeen valvoja oli metsästysseuramme rahastonhoitaja. Hän istui kopissa tuolilla tupakka suussa ja sanoi, että ampumaan saa ryhtyä sitten, kun siltä tuntuu. Hain sopivan asennon ja kumarruin kiikarin ääreen kuten edellisenä päivänä.

Näin tumman hirven siluetin, mutta en viivoja, en napakymppiä. Hämmennyin. Laskin aseen pöydälle ja sanoin, että en näe maalitaulua.

”Mutta kai sinä tiiät, mihin pittää tähätä?”

”Voikko muistuttaa.”

Valvoja sanoi, että asettele tähtäin hirven leukaparrasta parikymmentä senttiä vasemmalle päin ja paukuta siihen.

Kumarruin uudestaan ja aloin ampua. Läpäisin kokeen kolmannella yrittämällä.

Kun ajoimme kotiin, kysyin isältä kiukkuisena, miksei hän ollut voinut kertoa, että ampumakokeessa maalitaulua ei näe. Isä vastasi, että pitäisi nähdä, mutta kyseisen kiväärin kiikari on vanha eikä suurenna tarpeeksi.

Ihmettelin, miksei hän ollut voinut kertoa tätä etukäteen. Miksei hän ylipäätään ollut voinut kertoa enemmän kokeen kulusta, kiväärin toiminnasta, mistään? Miksi minun piti kiskoa kaikki tiedot hänestä väkisin, kuin hohtimilla?

Isä ajoi pitkään puhumattomana.

”Pääasia, ettet luovuttanu”, hän sanoi sitten.

Tänään se alkaa. Kolareitta sujuneen ajomatkan jälkeen olen käynyt saunassa ja nukkunut huonosti.

Puoli seitsemältä aamulla lämpömittari näyttää kaksi astetta plussaa. Kysyn isältä, kuinka monta vaatekerrosta kannattaa pukea.

”Kyllä sen ensimmäisen päivän jälkeen oppii.”

Niinpä tietenkin.

Puen aluspaidan, villapaidan ja pitkät kalsarit.

Metsästäjät kokoontuvat seurantalolla. Paikalla on neljä ihmistä, isä ja minä mukaan luettuina. Metsästyksenjohtaja ehdottaa, että kun koirat lasketaan metsään hirviä etsimään, isä ja minä menemme passiin Tuormusojan voimalinjalle, kahteen eri hirvitorniin.

Hirvitornit ovat parin–kolmen metrin korkuisia puusta rakennettuja ampumalavoja. Niissä odotellaan, että koirat ajavat hirvet näkösälle.

Isä katsoo minua kysyvänä. ”Käykö se?”

Kohautan olkiani. ”Miten vain.”

Kun lähdemme ajamaan, isä sanoo, että minä voisin mennä kauempaan torniin, siihen parempaan.

Muistutan isää siitä, että hirven kaataminen ei ole minulle tärkeää. Isä vastaa, että kun tilanne on päällä, iskee ”metsästyksen kiihko”, ja hirveä muistaa säälitellä vasta jälkeenpäin.

Luuleeko isä, että ampuminen on väistämätöntä?

Hän pysäyttää tienlaitaan. Nousemme autosta, ja suljen oven hiljaa polvella painamalla, kuten isä on aikoinaan opettanut. Lähdemme kävelemään heinikkoista poluntapaista pitkin. Sovitan askeleeni isän rytmiin. Miten pehmeästi, äänettömästi hän astuu.

Yhtäkkiä hän pysähtyy, osoittaa kohmeista mätästä. Siinä näkyy painauma.

”Hirvi”, hän kuiskaa.

Saavumme ensimmäiselle tornille. Isä kipuaa siihen. Minä jatkan matkaani vielä kolmesataa metriä toiselle tornille, aivan Tuormusojan viereen. Säpsähdän, kun metso lähtee lentoon metsänrajasta siipiään paukuttaen.

Tornin alla mietin, lataanko patruunan. Se pitää tehdä nyt, sillä pulttilukosta kuuluu kova kilahdus. Se voi säikäyttää hirven.

Ajattelen isän mainitsemaa ”metsästyksen kiihkoa”. Muistan, miltä tuntui seisoa teininä pellonrajassa haulikon kanssa, kuunnella lähestyvää koiran haukkua ja tietää, että kohta jänis putkahtaa esiin pöpeliköstä.

Miltä tuntui kehoa vapisuttava voima, joka on yhteistä kaikille saalistajille.

Päätän olla luottamatta itseeni. Kiväärissä on varmistin, aseen laukaisun estävä vipu, mutta haluan vielä yhden välivaiheen minun ja tappamisen väliin. En lataa asetta.

Kiipeän torniin kivääri oikealla olalla, vasen kylki edellä, ettei tukki kolahtele tikkaiden pienoihin.

Jos isä on jotain opettanut, niin sen, että passissa on oltava hiljaa. Hirvellä on pitkät korvat, jotka liikkuvat toisistaan riippumatta kuin tutkat ja poimivat pienimmätkin risahdukset ja supinat.

Seison ja kuuntelen metsän takaa kuuluvaa viitostien huminaa. Ojan solinaa. Jokirannassa joku huudattaa moottorisahaa. Kylässä haukkuu koira. Myös kaukana selkäni takana haukkuu koira. Haukkuuko hirveä?

Hirvikoira alkaa haukkua, kun se näkee hirven. Koira yrittää saada hirven pysähtymään, mutta yleensä se lähtee laukkomaan pakoon, ja koira seuraa perässä sinnikkäästi räksyttäen.

Kuuntelen lisää. Närhi lentää tornin vierestä.

Hirveä se haukkuu.

Seison ja kääntelen päätäni ja katson linjaa molempiin suuntiin. Varovasti, niin ettei takin kaulus rapise niskaa vasten.

Olen seissyt paikallani tunnin, kun suoraan edestä, metsästä linjan toiselta puolelta, kuuluu tiaisten säksätys. Hömötiaiset pyrähtelevät ja varoittelevat. Siellä risahtelee. Askeliako?

Edestäkö se tulee, ihmettelen, vaikka haukku kuuluu takaa. Adrenaliini sinkoaa kehoon.

Pelkkä tieto siitä, että hallussani on väline jonkun elämän päättämiseen, puistattaa. Oloni on ristiriitainen. Olen töröttänyt tornissa jo aika kauan, ja minua paleltaa. Jos hirvi tulee, ehkä ammun sittenkin? Lämpimikseni. Mitä minä täällä muuten seison? Tyhjän panttina! Voisihan sitä kokeilla. Että osuisiko. Eikö se ole peräti velvollisuuteni? Enkö muuten petä yhteisöni, metsästysseuran? Eikö viranomainen ole viisaudessaan katsonut, että näin monta hirven kaatolupaa annetaan tälle seuralle, näin monta eläintä on hyvä saada pois autojen tieltä ja nuorten mäntyjen latvoja järsimästä?

Kuuntelen risahtelua. Käteni tärisevät. Älä tule, sanon mielessäni hirvelle. Minulla on lupa tappaa.

Äänet loppuvat, tiaiset lentävät pois. Ei se ollut hirvi. Myöhemmin isä kertoo, etteivät tiaiset varoittele hirvestä. Miksipä ne kaveria pelkäisivät? Sitä paitsi. Vapisin niin paljon, että olisin varmaan ampunut ohi, ellei hirvi olisi kiivennyt torniin ja painanut otsansa piippua vasten.

Kuluu puoli tuntia. Näen emän ja vasan ylittävän linjan kaukana, ehkä 500 metrin päässä, harmaina ja aineettomina kuin henget. Kuluu toiset puoli tuntia. Kuulen rapinaa takaani. Taasko tiaisia? Käännän päätäni. Tornin takana on nuolukivi ja sen takana, hoikkien koivujen lomassa, liikkuu hirvi. Se on kahdenkymmenen metrin päässä. Katselen sitä. Se nostaa päänsä. Tuijotamme toisiamme. Sekunteja. En hengitä. Hirvi puhaltaa ja nuuskii. Miettii.

Sitten se kääntyy ja kävelee näkymättömiin. Kuuntelen. Risahtelee. Hirvi ei mene kokonaan pois, se kiertää kauempaa. Ääni lähestyy linjaa. Nostan kiväärin kaiteelle. En vieläkään lataa. Kivääri tuntuu painavalta ja vieraalta. Odotan. Hirven pää ilmestyy esiin metsästä kuin teatterilavaste. Sitten koko eläin tulee näkyviin. Se on uros, pienet lapiosarvet päässä, kahdeksanpiikkiset. Se lähtee nulkkaamaan linjan yli niska kyyryssä, valkoiset sukat jalassa rips rips rips. Suuri ja painava olento, miltei äänetön.

Niin tarkasti se on rakennettu metsää varten.

Matkaa on reilu sata metriä, ampumaetäisyys. Seuraan hirven menoa kiikaritähtäimen läpi. Kun se on miltei linjan toisella puolella, se kääntyy, ja näen pelkästään mahtavan takaliston. Sitten se on poissa.

Lasken kiväärin ja tekstaan isälle: ”Sarvipää meni yli. En ehtiny.”

Vartin päästä naaras ylittää verkkaisesti linjan yli 300 metrin päästä niin kuin tietäisi, etten minä ala sitä niin kauas tähtäilemään.

Kun olen seissyt passissa yhteensä kolme ja puoli tuntia, isä soittaa ja toteaa, että nyt olemme hytisseet kyllin kauan, lähdetään tekemään tulet. Kävelen isän tornille, ja menemme yhdessä autojen luo.

Isä sanoo, että näki uroksen omaan torniinsa asti ja odotti laukaisuani. Hän kysyy, että kai minä olin sentään ladannut aseen.

”En ollu.”

Isä seisahtuu, kääntyy. ”Ekkö sinä tajunnu, ettei sulla ollu paukku piipussa?”

”Tajusin. Minähän sanoin, etten ehkä halua ampua.”

Isä puistaa päätään ja kävelee eteenpäin.

Tienvarressa on vanha nuotiopaikka. Istun puupölkylle. Isä hakee peräkontista kirveen ja kaivaa pressun alta halkoja. Hän hakkaa niitä kirveellä pienemmiksi. Nämä ovat tutut roolimme. Hän tekee, ja minä odotan. Kesken työn isä katselee kirvestään. Valittelee sen pienuutta. Tarkkailen hänen ahkerointiaan ja mietin, voiko tekojen maailmasta viedä mitään sanojen maailmaan tekemättä vahinkoa.

Isän liikkeet ovat yllättävän hitaat ja raskaat.

Niin. Hän on jo 71-vuotias.

Metsästyksenjohtaja tulee nuotiolle.

”Näittekö hirviä?” hän kysyy. ”Niitä oli vissiin neljä.”

”Poika näki kaikki”, isä sanoo.

Selitän, sopivia lauseita hakien, että uros meni läheltä, mutta että noviisiuttani en ehtinyt tilanteeseen.

Metsästyksenjohtaja vuolee makkaratikkua ja nyökyttelee. Hän katsoo isää ja kertoo, että kun hän meni ensimmäisen kerran lintumetsälle 1980-luvulla ja jalkojen juuresta kavahti lentoon ”satapäinen riekkolauma”, hän vain tuijotti, ei kyennyt ampumaan.

”Niin siinä monesti käy ensimmäisellä kerralla.”

Metsästyksenjohtaja ja isä paistavat hiillosmakkaroita. Minä olen tökännyt tikkuun kaksi soijanakkia.

Kun ajamme kotiin, isä lyö kämmensyrjällä rattiin.

”Ekkö sinä tajunnu, että sulla ei ollu paukku piipussa?”

Nyt minua alkaa ärsyttää. ”Tuo on jo toinen kerta, kun sinä kysyt. Joo. Tajusin. Minä en välttämättä halua ampua hirveä.”

”Jos oisin sen tienny, oisin menny siihen torniin itte”, isä sanoo.

En jaksa tivata. Miten niin hän ei tiennyt?

Illalla sängyssä minua pelottaa. Jo ensimmäisenä päivänä näin neljä hirveä, ja minä olen täällä vielä viikon.

Pitääkö minun tehdä sama päätös uudestaan ja uudestaan?

Ja ennen kaikkea: onko isä pettynyt minuun?

Ajatus on niin yllättävän raskas, että päätän nukahtaa nopeasti.

Seuraavana aamuna puen toiset villasukat ja toiset pitkät kalsarit.

Äiti on lähdössä töihin ja kyselee, onko minulla tarpeeksi vaatetta.

”Kyllä hirrrvimies tietää”, isä jyrähtää.

Kaksi tuntia myöhemmin olemme satumaisen kauniissa metsässä. Istumme kuuraisen suon laidalla hirvitornin juurella ja seuraamme isän Ultrapoint-sovelluksesta, missä koira juoksee. Se ajaa hirveä. Olemme seitsemän kilometrin päässä. On epätodennäköistä, että hirvi tulee meidän suuntaamme.

Tikka nakuttaa keloa. Toisella kädellä isä tutkii kännykkää ja toisella nypertää jäisestä katajasta neulasia ja pureskelee niitä.

”Onpa väkeviä”, hän mutisee ja ottaa lisää.

Nuotiopaikalla isä ja metsästyksenjohtaja istuvat kumartuneina puhelimiensa ääreen kuin teinit ja kommentoivat koiran poukkoilua. Ihmettelen, miten isä osaa käyttää kosketusnäyttöä niin taitavasti, pyyhkäistä sormella ja napsutella esiin haukkutiheyksiä ja muiden metsästäjien sijainteja. Muutama vuosi sitten isä hallitsi hädin tuskin hiiren tuplaklikkauksen.

Näyttää siltä, että hirvi puikahtaa passimiesten välistä ja karkaa uimalla joen yli.

”Hyvä!” isä hihkaisee.

Hämmästyn. ”Miksi?”

Isä katsoo minua iloisena.

”Välillä on pidettävä hirven puolta.”

Iltapalalla keittiönpöydän ääressä sanon isälle, että ilmeisesti ihminen oppii mitä vain, kunhan asia on tarpeeksi kiinnostava.

”Tarkotan sinun kännykänkäyttöä.”

”Joo. Mutta oli se aluksi hirviän vaikiaa.”

Hän kertoo, miten veljeni yritti opettaa hänelle jotakin tietokoneeseen liittyvää. Veli sanoi, että sulje ikkuna. Mikä ikkuna? Veli hermostui. Ikkuna ikkuna, helppo asia!

Näen tilaisuuteni tulleen. Kerron, että minulla on sama juttu kiväärin kanssa. Isälle se on normaali työkalu, minulle outo lopun ajan esine. Sanon, että isän olisi pitänyt pitää minulle kiväärisulkeiset ennen metsästystä. Selittää, mihin hirveä pitää ampua, kuinka kauas saa ampua. Senkin tiedon olin joutunut erikseen hänestä nyhtämään, että passista saa lähteä pois kahden tunnin kuluttua sinne menosta, jos tulee liian kylmä.

”Ei voi olettaa, että toinen ihminen tietää yhtään mitään”, pauhaan omista sanoistani kiihtyneenä.

”Joo”, isä vastaa. ”Joo, aivan.”

Ja edelleen sanon, että olin eilen juuri siinä tornissa, jossa minun pitikin olla. Oli loistavaa, että kohtasin tappamisen ongelman silmästä silmään. Juuri sitä olin hakenut. Juuri siksi olin kaikki ne luvat vaivalla ja rahalla hankkinut. Ja, ennen kaikkea, sen tornikokemuksen ansiosta sain paitsi upeaa romaaniaineistoa myös materiaalia lehtijuttuun.

”Ne tekstit ovat minun kaatoni.”

”Sehän meni sitten hyvin”, isä vastaa levollisena. ”Hirvenki kannalta.”

Kolmantena aamuna puen vielä yhden lisävillapaidan ja aluskäsineet.

Seisomme sateisessa metsässä ja seuraamme koiraa, joka nuuskii jokivartta. Isä ottaa rintataskusta valkoisen, haulikon patruunaa muistuttavan esineen.

”Tämä on nitro. Jos kaajun tantereeseen, niin tätä kun suihkuttaa kittaan. Mies virkoaa.”

Iltapäivällä tulee tieto, että naapuriseura on nirhaissut uroshirveäni. Ehkä lihashaava, verijälkiä on jäänyt. Naapuriseuran mukaan hirvi on palannut meidän seuramme maille.

Lähdemme etsimään sitä neljäntenä päivänä.

Kaksi koiraa hakee hirveä, mutta ne eivät saa vainua. Odotamme isän kanssa samassa tornissa, jossa päästin hirven menemään, kolmatta tuntia.

Minusta tuntuu hyvältä olla isän lähellä.

Viidentenä päivänä aamukokoukseen on kerääntynyt paljon väkeä. Tuttu metsästyksenjohtaja on mennyt Kemijärvelle asioille, ja muut pyytäjät ovat laittamassa minua ja isää eri passeihin.

Ennen kuin ehdin taaskaan puhua, isä nyökkää minuun päin ja sanoo:

”Ei tuon ampumiseen ole luottamista. Päästi hirven menemään aikasemmin. Katto vaan kiikarin läpitte.”

Metsästäjät kääntyvät minuun päin äimistyneinä.

”Joo. En minä tiiä, haluanko ampua hirveä.”

He räjähtävät nauruun.

”Kyllä minä ampusin…” joku mutisee, ”…heti ku näkkyy.”

En sano enää mitään.

Yritän pukea oranssia huomioliiviä ylleni. Liivi takertuu paksun jahtitakin hihoihin. Sekin vituttaa.

”Ei tuosta tule mittään”, edellisenä päivänä vasan lampeen ampunut mies sanoo ja auttaa liivin päälleni.

Viimeisenä metsästysaamuna kiistelemme Lapin Kansan kolumnista. Kolumnisti kirjoittaa, että ilmastotaistelu on kaikkien taistelu. Naudanlihansyönti on lopetettava ja metsät pidettävä pystyssä.

Isä pitää artikkelia hyökkäyksenä Lappia vastaan.

”Mittään täällä ei sais tehä”, hän ihmettelee. ”Mettiä ei sais hakata eikä vesivoimaa rakentaa. On olemassa semmonen sanonta, että sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.”

”Ehkä se on aikansa eläny sanonta”, ehdotan.

”Niin. Minä piän cityvihreitten aivotoimintaa vajavaisena. Toisaalta ne pittää varmaan minun.”

Aamupäivällä seisomme jälleen yhdessä hirvitornissa jälleen yhden suon laidalla ja palelemme.

Illalla taivaalle nousee pyöreä kuutamo kuin harpilla piirretty. Isä katsoo sitä olohuoneen ikkunasta.

”Nyt näkis valkoset jänekset peltoa vasten”, hän sanoo. ”Kuun valossa vois ampua kiväärillä. Mutta ei sitä näin vanahana ennää kehtaa. Muistakko, ku käytiin jussistamassa kuun valossa?”

”Muistan.”

Seuraavana päivänä isä ajaa minut Kemijärvelle. Retkeni on ohi. En nähnyt lopulta ainuttakaan hirveä ensimmäisen päivän jälkeen.

”Muistakko”, isä sanoo. ”Ku toin sinut kerran asemalle. Annoin sulle ruttusen vitosen setelin, otin sinua olkapäästä kiinni ja sanoin, että piä ittes miehenä.”

”Muistan.”

Kun astun autosta rautatieasemalla, haluaisin halata isää. Haluaisin sanoa hänelle, että yhteiset uistelureissumme ja jänisjahtimme ovat onnellisimpia lapsuusmuistojani. Ja että viime viikon aikana, kun kävelin hänen kanssaan ja seisoin passissa hänen kanssaan, nuo vanhat kuvat heräsivät jälleen eloon.

Mutta en tee niin, koska meillä ei ole tapana. Panen käteni hänen olalleen ja sanon:

”Älä aja hirven päälle.”

Päivitetty 29.12.2020 – Ilmestynyt 26.12.2018