Keskiyön pimeydessä 12. joulukuuta 1944 Inkoon saaristossa Fagerön saaren edustalla kaksi saksalaista Narvik-luokan hävittäjäalusta, Z35 ja Z36, jyskyttää kohti Viron rannikkoa.

Alukset kuuluvat saksalaiseen laivasto-osastoon, johon kuuluvat myös hävittäjäalus Z43 sekä torpedoveneet T23 ja T28. Niiden tarkoituksena on laskea miinoja Viron rannikolle, jotta Neuvostoliiton laivaston liikkuminen Tallinnan länsipuolella vaikeutuisi.

Suomi on aiemmin syksyllä solminut aselevon Neuvostoliiton kanssa ja sitoutunut ajamaan entiset aseveljet, Saksan sotajoukot, pois maasta.

Edellisenä päivänä Gdyniasta kohti Suomenlahtea lähtenyt saksalainen laivasto-osasto ajautuu kovan merenkäynnin ja huonon näkyvyyden takia väärälle reitille Suomen rannikon tuntumaan.

Z36:n komentosillalla seisova nuori merisotilas Egon Lutomsky kuulee kapteenin ja perämiehen kovaäänisen riitelyn. Perämiehen mielestä aluksen pitäisi muuttaa suuntaa, mutta kapteeni on toista mieltä ja muistuttaa sotilasaluksen käskyvaltasuhteista.

”Minä olen kapteeni ja minä määrään”, kapteeni sanoo järkähtämättömästi.

Vain hetkeä myöhemmin hävittäjäalukset Z35 ja Z36 ajavat molemmat miinaan, ja kuuluu korviahuumaava pamaus. Onnettomuudessa kuolee yli 500 saksalaista merisotilasta.

Hengissä selviää 67 sotilasta, mutta hyvin ei käy heillekään. Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimuksen mukaisesti heidät luovutetaan Neuvostoliittoon.

Hirmuhallitsija Stalinin ja neuvostodiktatuurin vankileireiltä heistä vain kourallinen onnistuu palaamaan myöhemmin takaisin kotiin ja Saksaan.

Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset alkoivat vasta 1970-luvulla selvittää, mitä kadonneille sukulaisille Inkoossa oikein tapahtui. Sitä moni heistä on käynyt kyselemässä Inkoossa saakka.

Sodan jälkeen natsi-Saksan asiapaperit oli viety Lontooseen Englantiin, eikä tavallisilla saksalaisilla ollut pääsyä niihin.

Inkoolainen 79-vuotias Gungerd Westerholm (o.s. Backman) muistaa onnettomuuden jälkeisen aamun edelleen elävästi. Kalastajaperhe asui silloin Fagerön saaressa.

Backmanien kotiovelle ilmestyi 13. joulukuuta 1944 kolmen nuoren saksalaissotilaan ryhmä apua hakemaan. Westerholm oli silloin nelivuotias pikkutyttö.

– He olivat jotenkuten kunnossa, mutta likaisia ja öljyisiä. He eivät olleet vahingoittuneet, mutta läpikotaisin kylmissään he olivat. He eivät viipyneet kauan meillä. Kaikkihan oli hurjan salaista. Venäläiset etsivät heitä, ja siinä etsimisessä heitä auttoivat Inkoon nimismies ja Suomen merivartiosto. Heidät tultiin hakemaan meiltä nimismiehen kansliaan, Westerholm kertoo.

Hän näyttää vanhaa mustavalkoista valokuvaa, jossa hän istuu Ellen-äitinsä sylissä. Äidin, Gungerdin, isoveljen ja isovanhempien lisäksi Backmanien keittiössä istuu myös naapurin mies. Gungerd Westerholmin isää ei ole kuvassa, koska hän oli kaatunut aiemmin samana vuonna jatkosodassa.

– Tällainen seurue meitä oli saksalaisia nuoria miehiä vastassa, Westerholm kertoo.

Backmaneilla pelastuneet saksalaissotilaat saivat ylleen kuivia vaatteita ja suuhunsa syötävää. Kiitokseksi Ellen-äiti sai yhdeltä heistä rannekellon. Westerholm uskoo sen olleen halpa, joka ei edes käynyt.

– Muistan myös, että he tarjosivat minulle saksalaista suklaata, jota heillä oli vedenpitävissä pusseissa. Suklaa oli suomalaiselle lapselle silloin erittäin harvinaista herkkua, Westerholm muistaa.

Traagisempi muisto Fagerön miinaturmasta oli räjähdyksessä menehtyneiden sotilaiden rannalle pinotut ruumiskasat.

– Kuva ruumiskasoista on piirtynyt ikuisesti verkkokalvolleni. Heidät oli pinottu päällekkäin kuin puukasoissa. Äiti kielsi katsomasta, mutta lapsethan tekevät aina päinvastoin kuin käsketään, hän sanoo.

Inkoolainen Degerby-aktiivi ja Degerby Igor -museota kyläyhdistyksen kanssa ylläpitävä Lena Selén haastatteli 2000-luvulla inkoolaisia, joilla oli muistikuvia Fagerön miinaturmasta. Sen lisäksi hän on henkilökohtaisesti tavannut turmasta ja Neuvostoliiton vankileiriltä hengissä takaisin Saksaan ja kotiin selvinneen Egon Lutomskyn.

Juuri Lutomsky kertoi Selénille vähän ennen räjähdystä Z36-hävittäjäaluksen kannella kuulemastaan kapteenin ja perämiehen sanaharkasta.

– Lutomskyn löysin internetistä silloin, kun Google alkoi yleistyä, Selén kertoo.

Fagerön turmasta hengissä selvinneet saksalaiset merisotilaat vietiin Suomesta kuulusteluihin silloiseen Neuvosto-Tallinnaan.

– Egon kertoi aluksen räjähdyksen jälkeen mereen hypätessään heittäneensä ensin saappaat mereen. Tallinnassa häntä marssitettiin kuulusteluihin paljain jaloin läpi kaupungin, vaikka oli joulukuu. Egon kertoi pelastuneensa sen ansiosta, että joutui vankilaan Tallinnan lähistöllä. Niille, jotka joutuivat vankiloihin muualle Neuvostoliittoon, kävi paljon huonommin, Selén kertoo.

Monella turmassa haavoittuneella oli paljon pahoja palovammoja, joita lääkittiin kunnantalolla ja Inkoon sairaalassa. Inkoon silloisella kunnantalolla heidät kannettiin sisään ja asetettiin päivisin vailla käyttöä olleille valtuustosalin penkeille.

– Silloin meillä inkoolaisillakin oli vielä sairaala, Selen hymähtää.

Kansanhuollon parissa vanhalla Inkoon kunnantalolla sodan jälkeen työskennellyt Fanny Österman muisteli aikoinaan pelastusoperaatiota Selénille. Haavoittuneet huusivat niin hurjasti, että koko talo tärisi.

Pelastuneita saksalaisia sotilaita Inkoon sairaalassa hoiti parhaansa mukaan juutalainen lääkäri. Natsisotilaiden auttamista hän ei epäröinyt, vaikka tiesi, että syntyperänsä takia natsi-Saksan johto olisi passittanut hänetkin keskitysleirille.

Tänäkin syksynä Degerby Igor -museossa on ollut esillä Fagerön turman näyttely. Vähitellen aineistoa on tarkoitus siirtää digitaaliseen muotoon.

Inkoon sairaalan syksyn 1944 potilaskertomuksesta löytyy kuitenkin vain yksi ainoa saksalainen nimi: Karl Heinz Stein, joka on kirjattu sairaalaan sisään 13.12.1944 ja sieltä ulos 18.12.1944.

Samaniminen sotilas löytyy myös turmassa surmansa saaneen Joachim Kraftin pikkuveljen Udo Kraftin listalta, johon on kirjattu venäläiseltä vankileiriltä elossa Saksaan takaisin palanneet.

Lena Selén on tavannut Udo Kraftin parikin kertaa, kun tämä on käynyt Inkoossa selvittämässä isoveljensä tragediaa. Joachim-setänsä kohtalosta on ollut kiinnostunut myös Udon oma poika Thomas.

– Ostin Udolle kukkakimpun, jonka hän heitti mereen veljensä muistoksi Fagerön edustalla muistaakseni vuonna 2011. Udon poika Thomas puolestaan kävi täällä Inkoossa viime keväänäkin.

Thomas kertoo, että vanhan valokuvan perusteella hänen oma poikansa Sebastian on aivan samannäköinen kuin isoisän Fagerön turmassa menehtynyt Joachim-veli.

Joachim Kraft oli surmansa saadessaan 18-vuotias merikadetti, joka oli kotoisin Wilhelmshavenista.

Pari vuotta Joachimia nuorempi Udo-veli ei joutunut sotaan.

– Hajoavassa Saksassa toisen maailmansodan jälkeen hänenkään omaisensa eivät saaneet mitään virallista tietoa siitä, mitä näille hävittäjäaluksille oli tapahtunut.

Udo kertoo Emdenin bunkkerimuseon verkkosivuilla perheen epätoivoisista yrityksistä selvittää hävittäjien kohtaloa. Vasta toukokuussa 1945 Saksan antautumisen jälkeen

Joachimin isä sai yhteyden torpedovenemiehistöön, joka oli ollut samoissa tehtävissä. Silloin koko murhenäytelmä paljastui kaikessa laajuudessaan. Siitä lähtien Kraftin perhe on tehnyt tutkimuksia aina 2000-luvulle saakka, Selén kertoo.

Lena Selénin ja Udo Kraftin välille syntyi yhteys, kun Udo Kraft lähetti Degerbyn kyläyhdistykselle sähköpostia turman muistopäivänä. Hän kertoi postissa muistotilaisuudesta, joka pidettiin Fagerön saarella, kun ensimmäiset 183 löytynyttä uhria haudattiin. Suurin osa onnettomuudessa menehtyneistä yli 500 henkilöstä oli nuoria kadetteja.

Hävittäjäaluksista Z35 tuhoutui turmassa täysin. Kaikki pelastuneet olivatkin palvelleet Z36:lla, joka vahingoittui lievemmin.

Surmansa saaneista nuorista saksalaissotilaista yli 300 hajosi ja upposi ikuisesti meren syvyyksiin. Parisataa ruumista saatiin kerättyä ja haudattua, mutta vain parisenkymmentä niistä onnistuttiin tunnistamaan.

Maihin saadut ruumiit haudattiin ensin Stora Fagerön saarelle, josta ne myöhemmin siirrettiin Vantaalle Honkanummen hautausmaalle.

– Mieheni opastaa usein saksalaisia ryhmiä Honkanummen muusta hautausmaasta erotetulle saksalaisten hautausmaalle. Saksalaiset käyvät noilla haudoilla erittäin usein, Selén kertoo.

Mitään tietoa ei ole siitä, kuinka moni meren syvyyksiin uponnut ruumis ajelehti maihin syyskuussa 1944 Neuvostoliiton haltuun luovutetulle Porkkalan vuokra-alueelle.