Kanttiinilotta Tii Niemelä oli juuri sulkemassa junavaunun ovea Loimolan asemalla elokuun alussa 1941.

Etulinjasta Näätäojalta oli tullut kaksi sotilasta ostamaan tupakkaa. Vaikka kanttiini oli jo kiinni, Niemelä lähti myymään. Ostokset ehdittiin tehdä, sitten tuli ilmahälytys.

Taivaalle ilmestyi lentokone. Niemelä luuli näkevänsä siniset hakaristit ja luuli saapujia omiksi. Ensimmäiset pommit putosivat, maa alla vavahteli.

Nuori nainen tunsi kasvoillaan paineaallon, joka veti hiukset suoriksi vaakasuoraan taakse. Vasta sen jälkeen hän älysi suojautua ojan pohjalle.

Kun vaara oli ohi, Niemelä huomasi jotain päällään. Se oli tupakkaa ostamaan tulleen sotilaan toinen jalka. Lotta nousi ylös ja katseli ympärilleen.

Lue myös: Venäläinen historialehti myöntää Neuvostoliiton aloittaneen talvisodan – Stalin teki saman virheen kuin Hitler

Kaikkialla oli verisiä ja silpoutuneita ruumiita tai vaikertavia haavoittuneita, suomalaisia tai saksalaisia sotilaita. Vain Tii Niemelä oli selvinnyt naarmuitta.

Nuori lotta oli kertaheitolla vihitty sodan julmaan todellisuuteen. Isotätini toisteli tätä tarinaa yhä uudelleen vanhoilla päivillään, se oli painunut hänen tajuntaansa pysyvästi.

Sotavuosina rintaman välittömässä läheisyydessä toimi jatkuvasti yli 20 000 naista. He olivat lottia, sotilaskotisisaria, apusisaria, lääkäreitä ja työvelvollisia.

Enimmillään heinäkuussa 1944 puolustusvoimien palveluksessa oli rivissä 34 282 naista. Heistä palkattuja henkilöitä oli 9 796, lottia 19 446 ja muita naisia 5 039.

Lotta Svärd -järjestöön kuului jatkosodan aikana yli 200 000 naista. Heistä noin 15 000 oli jatkuvasti eri tehtävissä sotatoimialueella.

Kotirintamalla eri tehtävissä työskenteli noin 50 000 lottaa. Loput toimivat avustavana henkilöstönä oman työnsä ohella. Kun lottien määrä suhteutetaan asukaslukuun, se oli maailman suurin naisten maanpuolustusjärjestö.

Lotta Svärd -järjestö oli jaettu toimialoittain viiteen eri jaostoon, joissa toimivat niin kenttälottien kuin huoltolottien ryhmät.

Jo liikekannallepanossa muonitusjaoston lotilla oli päävastuu siitä, että vatsallaan marssinut armeija pääsi alkuun.

Samaan aikaan kenttälotat saivat tärkeimpien alojen rintamakomennukset. Niitä olivat kenttäsairaalat sekä lääkintä-, ilmavalvonta ja viestitehtävät.

Lähimpänä etulinjoja toimivat kanttiini-, muonitus- ja lääkintälotat. Eniten sotatoimialueella oli muonituslottia, joiden on arvioitu tehneen 4,5 miljoonaa kahdeksantuntista työpäivää. Ruokahuolto ei suinkaan ollut kevyttä hommaa.

Jo 200 litran soppatykin lämmittämistä varten piti hakea vedet, pilkkoa puut ja virittää tulet. Työ alkoi jo aamuyöstä. Astiat pestiin tietysti käsin.

Lottajärjestön periaate ei sallinut naisten tarttumista aseeseen. Perinne juonsi sisällissodasta, jolloin valkoiset voittajat olivat kuvanneet punakaartissa taistelleet naiset lähinnä iloluontoisiksi raakalaisiksi.

Yksi poikkeus ehti vahvistaa säännön: Helsingin ilmapuolustusta varten perustettiin kesällä 1944 valonheitinpatteri 34, jonka 149:n korkeakoulussa opiskelleen lotan piti pystyä suojelemaan arvokasta, kuuden kilometrin päähän heijastavaa hakuvalonheitintään desanteilta. Heidät opetettiin ampumaan kiväärillä.

Palvelukseen astuneilta lotilta edellytettiin ehdotonta raittiutta, siveellisyyttä ja rehellisyyttä.

Lue myös: Ilmasota: Lapin ilmatila vilisi vieraita – Ruotsi, Saksa, Neuvostoliitto ja jopa Britannia – Mihin jäi Suomi?

He pukeutuivat harmaaseen, usein itse tehtyyn lottapukuun. Hameen pituuden tuli olla 25 senttiä maasta. Päässä oli suojeluskuntien lippalakki. Muonitus- ja lääkintätöissä käytettiin huivia ja esiliinaa.

Naisellisuuteen viitanneet korut, käsilaukut ja meikkaukset sai jättää väliin.

Lotta Svärdin keskustoimikunta suhtautui hyvin vakavasti lottien huonoon käytökseen, sikäli kun tapauksia tuli ilmi. Rikkomuksista rangaistiin yksityisillä tai julkisilla varoituksilla tai erottamalla määräajaksi tai ainiaaksi. Pienet rikkeet kuitattiin poistumis- ja iltalomakielloilla ja ylimääräisellä palvelulla.

Lotat olivat saaneet tehtäviinsä vaihtelevaa koulutusta. Jatkosodan pitkittyessä työvoiman tarve kasvoi, ja uusia jäseniä otettiin tiuhaan jäsenkriteereitä ja koulutusta höllentäen.

Koulutusta pyöritettiin parhaan mukaan, ja Lotta Svärd ehti kurssittaa jatkosodan aikana 30 000 jäsentään. Esimerkiksi viestikurssin kävi 1 456, radiosähköttäjäkurssin 575 ja sääpalvelukurssin 307 lottaa.

Lääkintälottien sotavuosien kokemuksista koulutuksessa ja hoitotyössä väitellyt Minna Elomaa-Krapu osoitti tutkimuksessaan, että ainakin lääkintälottien koulutuksen taso vaihteli sisällöittäin ja alueittain. He saivat koulutuksesta joko perusvalmiuksia sota-ajan sairaanhoitotehtäviin tai sitten koulutusta ei saatu lainkaan.

Oli yksi tehtävä, johon nuoria tyttöjä oli etukäteen mahdoton millään lailla valmentaa. Lotat pyörittivät Kaatuneiden evakuoimiskeskusten (KEK) toimintaa.

Kaatuneet toimitettiin rintamalta kotiseudun sankarimaihinsa KEK:n kautta. Lotat sulattivat, riisuivat, pesivät, pukivat ja arkuttivat ruumiit.

Pauliina Rajamäki oli aloittanut ilmavalvontatehtävissä talvisodan aikana kotiseudullaan Nivalassa. Samana vuonna hän oli osallistunut Kokkolassa lottien lääkintäkoulutukseen.

Jatkosodassa Rajamäki lähti rintamatehtäviin olettaen joutuvansa johonkin kenttäsairaalaan. Vasta rintamalla hän sai tietää tulleensa määrätyksi ruumishuoltoon. Kun pastori Martti Elo mainitsi Koo Ee Koosta, Rajamäki ei kavereineen edes tiennyt, mikä se oli.

Jatkosota poikkesi talvisodasta siinä, että suurimmat uhriluvut syntyivät kesäaikaan. Se tarkoitti ruumiiden nopeaa mätänemistä.

Jo Käsnäselässä Parikymppinen Rajamäki oli jo Käsnäselässä hautaamassa yli tuhatta suomalaista väliaikaiseksi tarkoitettuun kenttähautaan, kun vain osa kaatuneista ehdittiin ja pystyttiin lähettämään kotiin.

Vainajien pesupaikat olivat surkeita. Siellä oli joka puolella vainajia, jotka tippuivat kesällä toukkia ja haisivat valtavasti.

Kun kenttähautausmaa tuli täyteen, matka jatkui Veskelykseen, Tomitsaan ja Äänislinnaan. Vuosina 1940–1942 Pauliina Rajamäki laski saatelleensa yli kaksituhatta sankarivainajaa matkaan.

Olihan siellä monissa paikoissa, että tuotiin jonkun lähetykset. Niissä oli vain joku pieni määrä lihaa tai luuta tai sanottiin, että se on jäänyt ja hänestä ei ole mitään muuta jäljellä.

Monta kertaa me sitten mietimme kun oli semmoisia, ettei ollut päätä. Oli muuten ruumis, muttei ollut päätä. Niin lottakaverini Taimi Kantolan kanssa sitten aina teimme pään niille.

Me narrasimme niin ihmisiä, että ne oli niinkö muka sidottu sillä lain, että omaiset luulivat pään loukkaantuneen.

Rajamäen lottakomennus rintamalla päättyi 1942. Paluumatkalla kaivettiin Käsnäselän kenttähautojen kaikki ruumiit esiin, apuna viisitoista miestä. Ruumiit siirrettiin toisiin arkkuihin.

Arvaa, minkä näkösiä ne olivat, kun ne oli ollu haudassa jo, siellä mädäntyneet.

Sotatoimialueella työskennelleistä naisista vain 40 prosenttia oli lottia. Esimerkiksi lottakanttiinien rinnalla jatkosodassa oli sotilaskotiliiton ylläpitämiä paikkoja.

Liikuntasota oli luonnollisesti haastavampaa kuin asemasodan aika, jolloin pysyviä sotilaskoteja voitiin perustaa rintamalinjojen läheisyyteen.

Rintamasotilaskoteja oli lopulta noin tuhat, ja niissä työskenteli noin 3000 sotilaskotisisarta. Lottakanttiineja oli noin 300. Kahden organisaation välillä syntyi jonkin verran reviirikiistoja, koska myyntipalvelu oli tuottoisaa.

Lue myös: Hävittäjälentäjä Virtasen arvoitus – ”Poikanne on saanut antaa henkensä isänmaalleen”

Sotilaskotiyhdistykset toimivat lottien tapaan edelleen myös kotirintamalla. Sisaret järjestivät tavanomaisen toiminnan ohessa vaatekeräyksiä, avustivat sairaalatoiminnassa ja auttoivat sotainvalideja.

Sotilaskodit olivat tärkeitä rintamalle menevien ja sieltä tulevien sotilaiden tuki- ja huoltopisteitä.

Erityisen lähellä rintamajoukkoja toimivat rajavartioemännät. He olivat tottuneita tehtäviinsä, koska he olivat jo rauhan aikana työskennelleet rajan pinnassa vartiostojen toimipaikoilla.

Kun rajavartiojoukot perustettiin puolustusvalmiutta kohotettaessa, rajavartioemännät kiiruhtivat joukkojensa mukaan.

Sairaanhoito oli pitkälti naisten työtä, joskin lääkäreistä suurin osa oli miehiä. Armeija oli pestannut Suomen Punaisen Ristin kartoittamat sairaanhoitajat töihin.

Jatkosodan alussa heitä oli 4 700. Valtaosa toimi kotirintaman sotasairaaloissa, mutta puolentuhatta lähti sotatoimialueen kenttäsairaaloihin ja noin 150 sairasjuniin.

Kenttälääkintämuodostelmiin sijoitettiin nuoria 23–35-vuotiaita hoitajattaria. Myöhemmin alaikärajaa nostettiin kahdella vuodella.

Lue myös: Svea Roering, 97, työskenteli muonituslottana sairasjunassa – ”Tiskasin koko sodan”

Kuten muissakin kenttätehtävissä, pestit olivat enimmäkseen määräaikaisia. Yksin jatkosodan aikana puolustusvoimien tehtäviin määrättyjä Punaisen Ristin hoitajattaria kiersi tehtävissä yli 13 000.

Sotasairaalan ja joukkosidontapaikan välissä toimineen kenttäsairaalan määrävahvuuteen kuului kuusitoista sairaanhoitajatarta ja viisitoista lääkintälottaa.

Minna Elomaa-Krapu mainitsee väitöksessään, että henkilökuntaan olisi kuulunut vain kuusi sairaanhoitajaa ja 3–6 lottaa. Jälkimmäisten tuli toimia varsinaisten sairaanhoitajien apuna sekä vastata keittopuuhista ja siivouksesta.

Kun kaikki eivät olleet innostuneita liittymään Lotta Svärdiin, sairauspuolen henkilöstövajetta vahvistettiin SPR:n jatkosodan alussa perustaman apusisarjärjestön kautta.

He saivat noin yhdeksän kuukauden koulutuksen sairaaloissa, komennusten vaihdellessa muutamasta kuukaudesta useampaan vuoteen. Jatkosodan aikana siinä tehtävässä toimi 3 553 naista. Lääkintälottien määrä sodan lopussa oli 3 856.

Siniseen pumpulileninkiin ja valkoiseen esiliinaan pukeutuneet apusisaret puhdistivat haavoja, tekivät kipsisiteitä, steriloivat välineitä ja siivosivat sekä toimivat kirjureina. He huolehtivat myös potilassiirroista, kun lääkintämiehiä ei ollut paikalla.

Ensimmäiselle apusisarkurssille osallistuneen Susanne Wahlforssin perehdytys sotasairaalan todellisuuteen oli nopea.

Kun 19-vuotias neito saapui heinäkuussa 1941 yömyöhällä Helsingistä perille Pälkjärvelle Sotasairaala 25:n poliklinikalle, pritsillä makasi alaston mies, jolla ei ollut vatsaa ollenkaan jäljellä.

Sotasairaalat ja kenttäsairaalat olivat jatkosodassa erityisen kovilla hyökkäysvaiheessa 1941 ja kesän 1944 torjuntataistelujen aikana, jolloin haavoittuneiden virta oli loputon.

Räisälän kenttäsairaalassa lääkintälottana ollut Mirjam Taimela kertoi, että suurhyökkäyksen 1944 alettua potilaita tuli autojonoissa niin paljon, ettei sisään enää mahtunut. Yhtenä päivänä saattoi tulla 800–900 potilasta.

Pahimpina päivinä lääkärit menivät vain autoihin antamaan haavoittuneille morfiinipiikit ja autot jatkoivat matkaa.

Kuorma-autojen lavojen reunoja korotettiin ruumiiden paljouden takia. Vainajien pesemiseen ja pukemiseen ei ollut aikaa.

Lotat naulasivat arkkuihin pahvilappuja, joissa pyydettiin olemaan avaamatta kansia. Työtä tehtiin tauotta ja lepäämättä ympäri vuorokauden.

Lääkärit, sairaanhoitajat, lääkintälotat ja apusisaret työskentelivät niin pitkään kun pysyivät hereillä.

Koko jatkosodan SPR:n apusisarena sotasairaalassa toiminut Anne Marie Franck kertoi avoimesti muistelmissaan, että avuksi otettiin varsin yleisesti Pervitin – toiset turvautuivat pelkkään kahviin ja kofeiiniin.

Metamfetamiinipohjainen Pervitin taas vaikeutti nukahtamista, ja silloin jouduttiin turvautumaan unilääkkeisiin.

Koskaan en tiennyt taikka välittänyt, mitä unilääkkeitä taikka mitä stimulantteja minulle annettiin, ne olivat mielestäni välttämättömiä ja sillä siisti.

Lotta Svärdissä toimivat erikseen pikkulotat, jotka olivat 8–16-vuotiaita tyttöjä. Vuonna 1943 heitä oli 48 858.

Lottatytöt auttoivat kotirintaman kasvitarha- ja pellavamailla, siivouksessa, pyykinpesussa ja monissa muissa lottien töissä. He osallistuivat talkoisiin jopa sotilaspoikia innokkaammin.

Nuoret tytöt saattoivat joutua yllättävänkin koviin tilanteisiin. Eila Tiuri oli pikkulottana Jyväskylän sotasairaalassa. Potilaan käsivarren haavasta purskahti sentin mittaisia valkeita matoja.

”Niitä valui käsivarrelleni, esiliinalle, tennistossuille ja lattialle. Joku kumartui pyyhkimään lattiaa. Matoja valui yhä. Ne olivat pehmeitä, pulleita.”

Seuraavana päivänä huoneessa leijunut mätä haju oli poissa – potilaan käsivarsi oli amputoitu.

Naisia työskenteli myös viihdytysjoukoissa tanssijoina, näyttelijöinä, laulajattarina ja voimistelijoina. Viihdytysjoukkoihin kutsuttiin veriseltä Loimolan asemalta myöhemmin myös jutun alussa mainittu kanttiinilotta, Sibelius-Akatemiassa opiskellut laulajatar Tii Niemelä.