Koolla on Helsingin Sotaveteraanikuoro. Siihen kuuluu enää kuusi harmaatukkaista ja komeaäänistä miestä sekä kuoronjohtaja, emeritusprofessori Reijo Pajamo, 81.

Kato on kuoromiehissä ollut kova. Vuonna 1990 tämä kuoro oli suurimmillaan, jolloin siihen kuului 107 tammenlehvälaulajaksi kutsuttua miestä (tammenlehvä-tunnusta voivat käyttää rintamaveteraanit). Vielä vuosi sitten kuorossa oli laulajia kaksitoista.

– Kuusi laulajaveljeä kuoli viime vuoden aikana, heistä vanhin oli 105-vuotias Salomon Altschuler. Muutkin poisnukkuneet olivat yli 90-vuotiaita.

Veljien saatto on yksi osa nykyistä tehtäväämme, samoin esiintymiset vanhusten palvelutaloissa, Pajamo sanoo.

Johanneksen kirkon kerhotilassa harjoitellaan nyt hänen tomeralla johdollaan kuoron viimeistä julkista esiintymistä.

Se tapahtuu itsenäisyyspäivän aattona yhdessä Viipurin Lauluveikkojen kanssa Helsingissä Temppeliaukion kirkossa, samassa paikassa, jossa kuoro on jo vuodesta 1991 esiintynyt täydelle salilliselle yleisöä. Kuoroa säestää, kuten monesti ennenkin, urkutaiteilija Tapio Tiitu.

Temppeliaukion kirkon konsertin jälkeen kuoro laulaa vielä kerran, nimittäin Eduskuntatalossa, Rintamaveteraanien neuvottelukunnan juhla-kokouksessa, suuren valiokunnan kokoushuoneessa.

– Olemme viimeinen kuoro, joka käyttää sotaveteraanikuoro-nimitystä, Reijo Pajamo sanoo.

Miehet harjoittelevat edelleen joka toinen viikko, mutta ensi vuonna on päätetty kokoontua vain kerran kuussa. Ne kokoontumiset eivät enää tähtää esiintymisiin, mutta laulua, laulamista he eivät hylkää.

– Laulaminen on parasta maailmassa. Sotavuosien jälkeen liityin yhteen kuoroon, jossa laulettiin sodanaikaisia lauluja Karjalan Kannakselta. Minä olen saanut laulaa kakkosbassoa, sanoo kuoron perustajajäseniin kuuluva Ville Aronniemi.

Muistot itkettävät Aronniemeä, samoin se, ettei hän kaihin takia oikein enää näe lauluvihon sanoja.

– Sinä osaat nämä laulut ilman vihkoakin, ja tässä on paperi, jossa sanat ovat isolla kirjoitettuna, Reijo Pajamo lohduttaa ja kehottaa ottamaan esille sinikantiset Sotaveteraanin laulukirjat.

Marraskuisen aamun virkistykseksi aloitetaan reippaalla merimieslaululla: ”Nyt tuulet nuo viestin jo toivat, mä purtehen astua saan; kun laineiden laulelot soivat, käyn merta mä samoamaan...”

Kuorolaiset ovat saapuneet harjoituksiin täsmällisesti, kuten 1920-luvulla syntyneiden ikäluokan tapana on. Täsmällisyys ja tunnollisuus on ollut työuralla tärkeää, ja sama pätee kuoroharrastukseen.

Harjoitusten alussa istutaan pöydän taakse ja syödään kuoron naistoimikunnan sihteerin Leena Pajamon tekemiä voileipiä.

Vaihdetaan kuulumisia, kerrataan menneitä ja valmistaudutaan tulevaan konserttiin, vaikka laulut näyttävät sujuvan hyvin ilman harjoitteluakin. Niin tuttuja, monesti esitettyjä ne ovat.

Reijo Pajamo sanoo, että ääni kutistuu, jos sitä ei pidä yllä. Kuuden laulajan komeasti kajahtavista äänistä kuulee, että yllä on pidetty.

Nyt laulu on yksiäänistä kuorolaulua, vuonna 2017 laulettiin vielä moniäänisesti.

– Vaikka esiintymiset loppuvat, me laulamme niin kauan kunnes meille lauletaan, Reijo Pajamo sanoo.

Lauluharrastus on vienyt kuoron esiintymään ympäri maailmaa. Vuodesta 1988 lähtien se on laulanut muun muassa Pohjoismaissa, Espanjan Fuengirolassa, Lontoossa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Yksi ikimuistoinen esiintymismatka suuntautui Israeliin, jossa laulettiin Jeesuksen oletetussa syntymäkirkossa Betlehemissä.

– Se oli koskettava, mieleen jäänyt hetki, miehet muistelevat.

Toinen muistoja herättävä matka tehtiin Tallinnaan, jossa esitys radioitiin. Hienointa oli se, että paikalla oli Gustav Ernesaks, virolainen säveltäjä ja kuorojohtaja sekä Viron laulujuhlien organisoija. Ernesaks perusti Eestin valtion akateemisen mieskuoron ja tuli kansainvälisesti tunnetuksi mieskuoronsa johtajana.

– Entäpä Unkarin-reissumme! Lauloimme kirkossa, jonka alttarille oli laitettu Suomen lippu, Reijo Pajamo kertoo.

Kuoron esiintymisiä on taltioitu usealle videolle ja cd:lle, joista viimeisin, Jumala ompi linnamme, sisältää kaksikymmentäneljä sota-aikana rintamalla laulettua virttä.

– Ne löytyvät vuoden 1938 virsikirjasta. Ne ovat niin sanotun talvisodan virsikirjan virsiä, Reijo Pajamo kertoo.

Kuoronjohtaja Pajamo oli liian nuori sotaan, mutta muilla kuoron miehillä on taistelukokemusta paitsi rintamaveteraani, toimitusjohtaja Eero Vuokilalla, 89, joka oli lähettipoikana Lapin sodassa ja sai vangiksi saksalaisen sotilaan.

Kapellimestari Susanna Mälkin setä, geologian tohtori Esko Mälkki, 90, kertoo, miten hän tuntee Karjalan maat ja mannut.

– Näissä töissä meni nuoruus ja vanhuus. Nyt minulla on viimeistelyvaiheessa sota-aiheinen romaani.

Jutustelun keskeyttää Reijo Pajamo, joka sanoo, että harjoituksissa on vuorossa Suomen kaartin paluumarssi: ”Paljon on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa. Oi, kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa.”

Kuoron vanhin laulaja on 96-vuotias Aarre Koskenmäki, joka teki pitkän uran toimistopäällikkönä Finnairin ulkomaanrahdissa.

Hän harrasti nuorena telinevoimistelua, kielten opiskelua ja musiikkia. Suomen Leijonan ritarikunnan ansioristillä palkittu Koskenmäki alkoi laulaa sotaveteraanikuorossa vasta vanhoilla päivillään.

– Isällä on vahva musiikkitausta: hän on soittanut klarinettia ja viimeksi hän opetteli soittamaan huuliharppua. Kuoron toimintaan hän pääsi mukaan vasta seitsemän vuotta sitten oltuaan sitä ennen vaimonsa omaishoitaja. Nyt kuoro on isälle henki ja elämä, eikä hän jättäisi harjoituksia väliin mistään hinnasta, kertoo hänen tyttärensä, kuoron naistoimikunnan puheenjohtaja Irma Lehtimaja.

Hän kertoo isänsä olleen sodan aikana tykki- ja tulenjohtomiehenä 108. raskaassa ilmatorjuntapatterissa muun muassa Laatokan Karjalassa.

– Isä oli vain 20-vuotias, kun hän oli ilmatorjunnassa Helsingin suurpommitusten aikana. It-tykit oli sijoitettu eri puolille Helsinkiä.

Tähän kohtaan sopii paremmin kuin hyvin Vala-laulu: ”Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa, sinuun koskea ei väkivalta saa! Sua suojelemme, verin varjelemme. Ollos huoleton, poikas valveil’ on!”

Tuskin yksikään silmä on kuivana Temppeliaukion kirkossa itsenäisyyspäivän aattona, kun ilmoille kajahtaa odotetuin laulu, Veteraanin iltahuuto.

Se liikutti kyyneliin myös tasavallan presidentti Sauli Niinistöä ja rouva Jenni Haukiota, joille laulu esitettiin vuonna 2015 Linnan itsenäisyyspäivänjuhlissa. Esittäjänä olivat Simon sotaveteraanit.

Helsingin sotaveteraanikuoron harjoituksia kuuntelevaa toimittajaa itkettää, häntäkin. Hän muistaa vuonna 2011 kuollutta isäänsä, ja laulu liikuttaa nuorta valokuvaajaa Hannes Paanasta, joka muistaa isoisiensä kertomukset sotavuosilta.

Niin kauan kuin heistä puhumme, nämä poisnukkuneet elävät: ”Rannalle himmeän lahden aurinko laskenut on, kutsu jo soi iltahuudon, taakka jo laskettu on. Taattoa muista sä silloin, askel jo uupunut on, lapset ja lastemme lapset, teidän nyt vuoronne on. Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, muistakaa, heille kallis ol’ maa, kertokaa lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa.”

Sitaatit lauluista Nyt tuulet nuo viestin jo toivat, Suomen Kaartin paluumarssi, Vala-laulu, Veteraanin iltahuuto. ●