On meneillään lokakuun loppu ja allamme on tuliterä Mustang, kun Las Vegasin vilinä vaihtuu laakeisiin aavikkomaisemiin. Kuivat pientareet jatkuvat silmänkantamattomiin, ja radiossa Jon Bon Jovi laulaa teräshevosella ratsastavasta cowboysta.
Määränpäänämme on Grand Canyonin kansallispuisto. Tavoitteena on saapua perille hyvissä ajoin ennen auringonlaskua, joka on siellä tietysti erityisen näyttävä.
Olemme liikkeellä varhain, ja matkalla on aikaa pysähtyä ihmettelemään Hooverin patoa. Sille päästäkseen on tosin läpäistävä turvatarkastus. Selvitämme sen heittämällä, kun vastaamme kieltävästi viranomaisten kysymykseen onko autossanne aseita.
Padon parkkipaikalla joudumme kuitenkin kiperään tilanteeseen. Automme ovet eivät mene lukkoon, eivät sitten millään. Avainta painaessa kuuluu ovien lukitusääni, ja toinen painallus aiheuttaa torvensoiton ikään kuin sen merkiksi, että nyt auto on lukossa ja pysyy. Vaan eipä olekaan, sillä kahvaa kokeillessamme ovi aukeaa kerta toisensa jälkeen.
Aikamme asiaa tuskailtuamme onnistumme kuin ihmeen kaupalla saamaan ovet lukkoon. Pääsemme tutustumaan itse patoon. Valtava betonirakennelma lämmittää etenkin Kouvolasta kotoisin olevan mieheni mieltä.
Matka jatkuu, ja ylitämme Nevadan ja Arizonan rajan. Pysähdymme eväsostoksille paikalliseen hypermarkettiin, jonka pihassa kohtaamme jälleen saman ongelman auton lukituksen kanssa. Edes hansikaslokerosta löytyvä ohjekirja ei tarjoa apua. Jään autoon odottamaan, kun mieheni käy kaupassa.
Huomaan, että olemme reilusti aikataulusta myöhässä. Soitan autovuokraamoon ja selitän hermostuneena tilanteen. He eivät kuitenkaan löydä autovarauksemme tietoja eivätkä tunnu ymmärtävän sitäkään, miten Nevadasta vuokraamassamme autossa on Illinoisin kilvet.
Kun saan lopulta selvitettyä heille, että ongelma on ovissa, jotka eivät mene lukkoon, vuokraamosta ehdotetaan auton vaihtoa. Puheluani yhdistetään osastolta toiselle, kunnes se lopulta katkeaa. Luovutan, sillä auton vaihtoon meillä ei ole nyt aikaa.
Mieheni palattua tutkimme karttaa. Muutaman korttelin päässä sijaitsee autokauppa. Sinne kurvattuamme liikkeen myyjämies kertoo naureskellen, että auton keskuslukitus menee päälle vasta, kun avain on siitä vähintään kolmen metrin päässä. Me olimme tietenkin kokeilleet ovenkahvaa avain toisessa kädessä, joten ihmekös tuo, että se aukesi.
Ajamme aikaa vastaan kohti kanjonia. Pohdimme itseironisesti, olisiko meidän syytä vuokrata auto useammin, jotta pysyisimme kärryillä uusien menopelien ominaisuuksista.
Saavumme Grand Canyonin kansallispuiston vierailukeskuksen pihaan karvan verran ennen puoli kuutta. Auringonlasku tapahtuu näin loppusyksyllä kello 17.36, joten ei muuta kuin pipo päähän ja ovet lukkoon. Nyt se onnistuu ensiyrittämällä.
Sitten pikavauhtia kohti näköalapaikkaa. Onneksi sellainen löytyy läheltä. Ehdimme kuin ehdimmekin seurata aitiopaikalta, kuinka maailmankuulu laakso värjäytyy punaiseksi.
Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.
Kuvateksti: kuvitus: martta-kaisa virta
