Vuoden viimeisenä päivänä 2016 vaaka näytti 114 kiloa. Se oli 164-senttiselle, 46-vuotiaalle naiselle hälyttävä luku. Diabetes kolkutti ovella: verensokeriarvot olivat koholla. Verenpaineeni oli korkea – lääkitystä oli vastikään jouduttu nostamaan. Lisäksi sairastin fibromyalgiaa.

Jos jatkaisin näin, olisin tuota pikaa haudassa. Se säikäytti.

Tähän saakka olin elänyt viiden lapseni ehdoilla. Olin asettanut heidät kaikessa etusijalle ja unohtanut itseni.

Mietin vaihtoehtoja jonkin aikaa. Kesän kynnyksellä menin lääkäriin ja sanoin, että haluaisin lihavuusleikkaukseen. Kaikki muut konstit oli jo kokeiltu. Olin elämäni aikana laihduttanut kymmeniä kiloja. Ne olivat aina tulleet takaisin.

Lääkäri laski painoindeksini ja kävi sairaushistoriani läpi. Hän lähetti minut ravitsemusterapeutille, joka selvitti syömistottumukseni. Ahmintahäiriö on este leikkaukselle. Minulla kyse ei ollut siitä. En myöskään koe olleeni tunnesyöppö. Pikemminkin olin lasteni roskakori. En raaskinut nakata heidän jätteitään roskiin vaan söin ne. Lisäksi olin syönyt aterioilla liikaa vain, koska ruoka oli hyvää.

Olin tiennyt, mitä tein väärin. En vain ollut saanut siirrettyä tietoa korvien väliin.

Olin luullut, että lihavuusleikkaukseen pääsevät ainoastaan yli 200-kiloiset. Siksi en ollut aiemmin ottanut asiaa lääkärissä puheeksi. Voi minua hölmöä! Selvisi, ettei kilorajoja ollut.

Ratkaisevaa oli painoindeksi. Sen piti olla laihduttamista edellyttävää sairautta, kuten verenpainetautia, sairastavalla 35. Minun painoindeksini tuolloin oli 42,4. Lisäksi piti olla valmis sitoutumaan elämänmuutokseen.

Motivaatiota ja mielialaa selvitettiin kyselyillä ja haastatteluilla. Masentuneita ei leikata, vaan ohjataan hoitoon toisaalle. Myös leikkauksen jälkeisiä ongelmia yritettiin ennakoida. Vaarana on esimerkiksi, että syöminen korvataan juomisella. Seula on hyvin tarkka.

Leikkaukseni viivästyi, koska hammaslääkäri huomasi kurkussani muutoksia. Selvisi, että sairastin vaikeaa uniapneaa.

Vieressäni nukkuva tyttäreni oli sanonut, että kuorsasin kamalasti. Itse olin ollut huolissani väsymyksestäni, mutta sitä oli arveltu terveyskeskuksessa masennukseksi. Minun piti alkaa nukkua ylipainehengityslaitteen kanssa. Uusi diagnoosi oli järkytys, mutta se puolsi pääsyäni lihavuusleikkaukseen. Laihtuminen on uniapnean hoidossa olennaista.

Leikkaus tehtiin Oulun yliopistollisessa sairaalassa marraskuussa 2018. Ennen sitä laihdutin kuusi kiloa niukkaenergisellä dieetillä ravitsemusterapeutin valvonnassa. Leikkauksessa mahalaukkuni ohitettiin. Ruoka siirtyisi jatkossa ruokatorvesta tultuaan heti ohutsuoleen.

Kilot eivät jääneet leikkauspöydälle, vaan putosivat pikkuhiljaa. Leikkauksen jälkeen söin kuukauden sosemaista ruokaa desilitran kerrallaan. Sitten siirryin tavalliseen ruokaan, mutta annokset olivat ja ovat edelleen pieniä. Se onkin suurin muutos. Syön usein, mutta vähän.

Kiellettyjä ruokia ei ole, mutta makeista ja rasvaisista ruoista tulee huono olo.

Otin itsestäni valokuvia alusvaatteissa, jotta näkisin muutoksen. Peilistä en heti muutosta nähnyt, minusta siellä seisoi sama lihava nainen kuin ennen.

Kuuden kuukauden päästä painoin 30 kiloa ja vuoden päästä 40 kiloa vähemmän. Se tuntui mahtavalta – koin suunnatonta onnistumisen iloa.

Minua kehuttiin hoikaksi, hyväkroppaiseksi ja aivan eri ihmiseksi. Positiivisen palautteen vastaanottaminen oli kuitenkin yllättävän vaikeaa. Olin niin pitkään mollannut itseäni ulkonäköni vuoksi.

Lihomiseni alkoi kaksikymppisenä lapsettomuushoidoista. Olimme mieheni kanssa yrittäneet kiihkeästi hankkia vauvaa, mutta emme onnistuneet. Hormonihoidot nostivat painoani toistakymmentä kiloa.

Kun hoitoihin tuli tauko terveydenhoitoalan lakon vuoksi, laihdutin Painonvartijoissa 7,5 kiloa. Ja kappas, tulin yllättäen raskaaksi! Esikoiseni syntyi joulukuussa 1995, toinen tyttäreni vuonna 1998 ja kolmas reilu vuosi myöhemmin.

Oivalsin, että painolla on vaikutusta hedelmällisyyteen. Laihdutin joka kerta ennen raskaaksi tuloa. Painonvartijoissa kysyttiin, tulinko sinne taas vauvantekoon.

Jokaisen raskauden aikana lihoin yli 20 kiloa. Kylkiäisenä todettiin raskausdiabetes. Kolmannen lapsen jälkeen laihdutin rajusti, 29 kiloa puolessa vuodessa.

Minulle sopi hyvin tapa laskea kaloreita. Laihtuminen ei tuntunut vaikealta, vaan helpolta. Valitettavasti kilot tulivat vuodessa takaisin. Kun lopetin käynnit Painonvartijoissa, annoskoot kasvoivat. Yhdestä kauhallisesta kastiketta tuli kaksi.

Karkkia, sipsejä tai suklaata en ole koskaan himoinnut, vaan olen lihottanut itseni ihan normaalilla perusruoalla. Otin aina lisää. Lasten kanssa tuli leivottua.

Lihominen entisiin lukemiin oli suuri pettymys. Minua oli neuvottu hankkimaan vyö. Heti, kun sitä pitäisi löysentää, tulisi ottaa itseä niskasta kiinni. Olisi pitänyt hommata se, synkistelin.

Sen jälkeen kokeilin kaikenlaisia kuureja dieettikeitoista kaalisoppaan.

Neljäs raskaus oli hankalampi. Verenpaine kohosi, ja sain raskausmyrkytyksen. Olen syönyt verenpainelääkkeitä siitä asti.

Kahta vuotta myöhemmin avoliittoni päättyi eroon. Löysin uuden rakkauden, ja kesällä 2010 menimme naimisiin. En halunnut näyttää hääkuvassa kauhealta lehmältä, joksi tunsin itseni. Aloin taas laihduttaa.

Häiden jälkeen huomasin, että odotin vauvaa. Se oli iloinen yllätys, koska yhteinen lapsi oli ollut toiveissamme. Olin 39-vuotias, kun viides tyttäreni syntyi.

Minua varoitettiin, että sairastuisin tulevaisuudessa todennäköisesti kakkostyypin diabetekseen. Viiden lapsen äidillä ei ollut aikaa huolestua moisesta. Välillä tuntui, että tunnit päivässä eivät riittäneet. Sitä paitsi minulla oli isompiakin murheita: suhteeni tuoreeseen aviomieheeni rakoili ja päättyi 2012.

Jäin yksin lasten kanssa. Terveys alkoi reistailla. Jatkuva yskä kiusasi. Lopetin tupakanpolton. Selkärangan nikamista löytyi pullistuma ja repeämä. Kivut olivat kovat. Minulla todettiin myös fibromyalgia. Se aiheuttaa kipua koko kehoon eikä siihen ole toimivaa lääkettä.

Tilanne oli kieltämättä rankka. Selvisin, koska minulla ei ollut vaihtoehtoja. Lasten vuoksi oli mentävä eteenpäin. En voinut jäädä surkuttelemaan itseäni.

Työnteko tyssäsi siihen. Putosin sairauspäivärahan ja työttömyyskorvauksen varaan. Onneksi osasin laittaa ruokaa ja leipoa. Olen myös pikkuisen pihi – katsoin tarkkaan, mitä ja millä hinnalla ostin. Kiersin kirppiksiä ja nuoremmat lapset perivät vaatteita vanhemmilta siskoilta.

Itselleni en hankkinut mitään. En myöskään käynyt missään. Joskus tuntui, että kodin neljä seinää kaatuivat päälleni. Onneksi vanhempani, siskoni ja ystäväni tukivat ja hoitivat lapsia välillä. Silloin saatoin antaa itselleni luvan olla heikko, joskus surullinenkin. Muulloin esiinnyin leijonaemona.

Vasta vuoden 2016 viimeisinä päivinä mieleeni hiipi ajatus, mitä minulle itselleni kuului.

Järkytyin, kun tajusin miten huonosti voin. Minulla oli vaikka mitä sairauksia, vaikken ollut vielä viittäkymmentä. Tuolloin päätin, että muutan loppuelämäni suunnan. Unohtaisin kuurit ja etenisin pysyvää muutosta kohti terveys edellä.

Leikkaus oli tässä tärkeä ensiaskel. Kunpa olisin älynnyt mennä siihen aiemmin. Miten paljolta olisin säästynyt.

Nyt, pari vuotta leikkauksesta, olen terveempi nainen. En enää tarvitse uniapneamaskia, kun nukun. Verensokeri- ja kolesteroliarvot ovat hyvät, ja diabeteksen uhka on väistynyt. Verenpainelääkkeitä käytän. Ilmeisesti verenpainetautini johtuu sukurasitteesta.

Painan nyt 73 kiloa. En käy enää puntarilla ja kyttää painoani.

Kun herään aamulla, olen virkku ja energinen. Ennen en uniapnean vuoksi jaksanut kuin viedä kuopukseni eskariin. Kotiin palattuani kömmin takaisin sänkyyn ja panin kellon herättämään, kun oli aika hakea hänet. Nykyään jaksan vaikka mitä. Käyn kuntosalilla neljästi viikossa.

Peilissäkin näkyy jo uusi minä. Tyylini on muuttunut toiseksi. Ennen kuljin löysissä vaatteissa, nyt olen ostanut ensimmäisen pin up -mekkoni. Minulla on ollut bensaa suonissa syntymästä asti, ja voin viimein ilmentää pukeutumisellani jenkkiautohulluuttani.

Muutos on niin suuri, että ihmiset sanovat, että minut tunnistaa vain äänestä.

Tärkein muutos on tapahtunut pääni sisällä. Aiemmin en pitänyt itseäni minään. Siksi tuntui turhalta nähdä vaivaa itseni eteen. Leikkauksen jälkeen olen oppinut arvostamaan itseäni. Itsetuntoni ja mielialani ovat kohonneet rinta rinnan.

Siihen on vaikuttanut uusi parisuhde. Seurustelen ensi kertaa elämässäni miehen kanssa, joka kehuu minua.

Elämä on vienyt, miten on vienyt. Olennaista on, että olen nyt tässä pisteessä. Enää en vain ajattele, mikä olisi minulle hyväksi, vaan myös toimin sen mukaan. Tieto on siirtynyt korvieni väliin.