Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja. Niinpä ilmoittauduin viikon mittaiselle Zoomissa tapahtuvalle tonglen-meditaatioretriitille.

Viikon ajan joka ilta joukko ihmisiä ympäri maailmaa kerääntyi yhteen tunniksi meditoimaan. Tonglenin tarkoituksena on vähentää kärsimystä, kantaa muiden kärsimyksen taakkaa.

Voi kuulostaa paradoksaaliselta, että aikana, jolloin itseä pelottaa, lohtua saakin siitä, että kannattelee muiden pelkoa ja tuskaa. En yritä hurskastella, eniten se varmasti auttoi itseäni. On helpottavaa kokea jakavansa yleisinhimillinen tunne niin pelosta kuin siitä aiheutuvasta kärsimyksestä.

Venäjän hyökkäyssodan keskellä, ydinaseuhan alla, kun joka päivä tuntuu tulevan uusia huonoja uutisia niin turvallisuuteen kuin talouteen liittyen, elämme ennennäkemättömässä epävarmuudessa. Samalla kuuluu irvailua vaikkapa siitä, kuinka suomalainen valittaa ruuan hintojen nousua tai sähkölaskun suuruutta: miettikää ihmisiä Ukrainassa.

Jos on vaikkapa opintotuella elävä opiskelija, pienituloinen yksinhuoltaja tai lapsiperhe, joka on juuri ostanut sähkölämmitteisen omakotitalon, eikö ole ihan sallittua olla huolissaan?

Jos on armeijan käynyt nuori isä, eikö ole ihan sallittua pelätä tilanteen eskaloitumista?

Eikö ole mahdollista kannatella yhtä aikaa halua tukea Ukrainaa kaikin mahdollisin tavoin ja omaa pelkoa tulevaisuudestaan?

Ihmisiä pelottaa, mutta ainakin julkisesti tuntuu, kuin pelkoa tunnetilana ei sallittaisi. Pelko liittyy turvallisuuteen, joka on inhimillisen olemassaolon perusasioita. Kun se sivuutetaan, tilalle tulee jotain muuta: vihaa, aggressiota, kyynisyyttä tai apatiaa.

Pelon tunnetta ei voi voittaa kieltämällä, siitä se vain kasvaa. Jakaminen helpottaisi, mutta siihen tuntuu olevan aika vähän tilaa. Ihminen yksin pelon kanssa on myös totalitaristisen valtion peruselementtejä: kun ihminen ei uskalla jakaa, tämä jää yksin.

Yksin ihminen on aina heikompi kuin ryhmänä. Pelkäävä ihminen voi olla yksin ryhmässäkin, jos pelon osoittaminen on häpeällistä.

Useita vuosia sitten kärsin lentopelosta. Lentopelko on todellinen tila, jossa pelon asteesta riippuen kärsitään ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä.

Itselläni se oli jotain siltä väliltä.

Kun lentokone rullasi kiitoradalle, halusin huutaa. Kanssamatkustajat näkivät minun ottavan rauhallisesti kirjan esiin ja lukevan: kokenut lentomatkustaja kun olin. Samaan aikaan kun toivoin, että kone ei jostain nousekaan vaan palaa terminaaliin, aivoni yrittivät suoltaa rationaalista informaatiota todennäköisyyksistä ja ruoskia itseni ohittamaan pelon.

Vasta saatuani ammattilaiselta neuvon hyväksyä pelko, lentopelko hävisi kerrasta. Ei tarvinnut taistella omaa tunnetilaa vastaan.

Mitä jos turvallinen tila ja yhteiskunta ei synnykään siitä, että pukeudumme kaikki aamulla haarniskoihimme?

Mitä jos vahvuus syntyykin siitä, että tunnustamme, tunnistamme ja sallimme toisissamme ja itsellemme inhimillisen haavoittuvaisuuden?