Aamukuudelta kuuluu tuttu kolina, valo välkkyy kaihdinten välissä. Lunta pyryttää. Kun minä ja muut kahdeksasta neljään -ihmiset vielä kiroamme sängyssä herätyskellon kiireitä, auraajat tekevät jo pimeän keskellä päivästämme mahdollista.

Näinä aamuina, päivinä, iltoina ja öinä nämä puurtajat nukkuvat muutaman tunnin, ja niin alkaa taas uusi työpäivä, joka jatkuu kukonlaulusta sydänyölle. He auraavat, työntävät, lakaisevat rappuja, tasaavat polanteita, teitä ja polkuja. He kasaavat lumivuoria, tekevät valleja juuri sinne, mistä on ennalta katsottu sopivat paikat. Kun virka-ajan Suomi on taas jalkeilla, he vetävät huoltoasemalla väliin pienet leivät ja sumpit – ja taas mennään.

He ovat kuntien aurajoukkoja, sopimusyrittäjiä, huoltofirmojen auramiehiä, he tekevät töitä taloyhtiöille, seurakunnille, toisille yrittäjille, mökkiläisille, tielaitokselle. He ajavat karhua, bobcatia, isoa pyörä­kuormaajaa, kuorma-autoa, krameria, willeä, vammasta, hiekoittajaa. He tekevät heikkojalkaisille väyliä roskakatokselle, kasaavat lumi­mäkiä, avaavat työmatkapyöräilijöille väyliä loskakaaoksen keskellä.

Kuljettajat ja kiinteistöhuollon väki pitävät Suomea käynnissä ja elossa. Suurelta osin verovaroillamme.

Lumisina talvina nuo asiat tulevat konkreettisesti eteen, kun arkemme sujuminen riippuu heidän työstään. Mikä on monen heistä saama kiitos? Somekanavalle laskettu vuodatus, kun just tää meidän katu on taas viimeisenä aurattu.

Tässä on onneksi tarpeeksi tilaa sanoa, että onneksi meillä on auraajamme Late. Kiitos!