Aivan aluksi kannattaa ehkä tavata Nina Makkonen. Hänellä on ollut oma ompelimo Helsingin Kalliossa 20 vuoden ajan. Yhteensä Makkosella on kokemusta alalta 54 vuoden verran, ensin Virosta ja vuodesta 1995 lähtien Suomesta. Siinä ajassa 70-vuotiaan Makkosen käsien kautta on kulkenut niin monta vaatetta, että hän osannee arvioida, onko niiden laatu muuttunut. Onko nykyvaate vanhaa heikompi, kuten usein sanotaan?

– Kangas on huonompilaatuista kuin ennen. Leikkauksetkin voivat olla nykyään niin monimutkaisia, että vaatteessa on virhe heti uutena, Makkonen sanoo.

– Vanhoissa vaatteissa myös saumat oli ommeltu paremmin. Mutta toisaalta tehdasvalmistettuja vaatteita on helpompi korjata kuin ompelijan valmistamia.

Makkosella on nyt työn alla miesten sininen ulkoilutakki, johon hän vaihtaa vetoketjua. Alkuperäinen tiheähampainen ketju on roskakorissa, ompelukoneella puolestaan vanhoista retkeilyvarusteista tuttu jykevähampainen ketju. Sellainen, jonka saa kiinni vaikka rukkaset kädessä, mutta rikki vain oikein yrittämällä.

Takki saa näin monia uusia käyttövuosia, mutta asiakas on silti joutunut tuomaan vaatteensa korjattavaksi, kun se ei ole kestänyt. Moni takki myös lentää tällaisessa tilanteessa roskikseen.

Mitä se vaatisi, että näin kävisi aiempaa harvemmin?

Muodin ja tekstiilin apulaisprofessori Timo Rissanen Sydneyn teknillisestä yliopistosta sanoo Teams-videopuhelussa, että yli puolet ostetuista vaatteista on sellaisia, joita käytetään alle vuosi. Rissanen mainitsee myös amerikkalaisen raportin vuodelta 2011. Sen mukaan yhdysvaltalaiset ostivat keskimäärin 68 vaatetta per vuosi.

– Tämän lisäksi iso ongelma on se, että suuri osa maailmassa valmistetusta vaatteesta ei edes pääse koskaan käyttöön.

Samalla kun tekstiilijätettä syntyy yhä enemmän, se on yhä vaikeammin kierrätettävää. Ongelmia aiheuttavat sekoitekankaat, esimerkiksi elastaani puuvillan seassa. Keinokuidut on revittävä mekaanisesti tai liuotettava kemiallisesti puuvillan seasta, mikä tekee kierrättämisestä hitaampaa ja kalliimpaa. Kierrätysteollisuus jahtaa hyviä lähtö­aineita, yhden kuidun tekstiilejä, mutta sekoitekankaiden uusiokäyttö on vaatteiden sijaan esimerkiksi imeytysrättejä teollisuuskäyttöön tai täytettä autonpenkkeihin.

– Tekokuitujen alkuperä ovat fossiiliset polttoaineet, Timo Rissanen muistuttaa.

– Me olemme myös vasta alkuvaiheessa sen ymmärtämisessä, mitä kaikkea mikromuovi saa aikaan koko elin­kaarensa mitassa, kun nyt jo tiedetään, että sitä imeytyy istukankin läpi ja että kasvien juuret imevät sitä. Kaikki fossiilinen pitäisi pitää maaperässä, en halua että alamme on osasyyllinen siihen, että öljy- ja hiilikaivoksia pidetään auki.

Pikamuoti ja sekoitekankaat ovat silti vain osa ongelmaa. Halpavaatetta nopeammin pettää ainoastaan hermo. Uutta on saatava, vaikka selvitysten mukaan vaateteollisuuden päästöt voisivat liki puolittua sillä, että vaatteita käytettäisiin kaksi kertaa nykyistä pidempään. Tällä olisi suora vaikutus tuotantomääriin. Lisäksi lähes vaate kuin vaate kestäisi sen.

Millaista sitten on sellaisten vaatteiden valmistus, jotka ovat tunnettuja juuri kestävyydestään? Mitä se vaatii?

On aika hypätä autoon.

Ruskovillan toimistokerroksen neuvotteluhuoneen pöydälle on katettu purtavaa suoriin riveihin tarjoilukoriin: pullaa, karjalanpiirakoita ja keksejä. Ollaan Päijät-Hämeen kaakkoiskulmalla Artjärvellä, jossa etenkin villa-asuistaan tunnetuksi tullut Ruskovilla on toiminut jo 40 vuotta.

Pöydässä istuvat yrityksen markkinoinnista vastaava Maria Paassola, toimitusjohtaja Ossi Näkki ja hänen vaimonsa, yrityksen tuotteista vastaava Leena Näkki. Hänen äitinsä perusti yrityksen puolisonsa kanssa 1980-luvun alussa.

Nykyjohto tuli taloon vuosikymmen myöhemmin, mutta kolmessakin vuosikymmenessä on ehtinyt havaita sen asennemuutoksen, joka luomutuotantoa on kohdannut.

– Eivät nämä asiat tällä tavalla olleet aikoinaan pinnalla, päinvastoin. Paljon oli ennakkoluuloja ja sellaista puhetta, että sen kun puuhastellette sen luomunne kanssa, Ossi Näkki sanoo ja jatkaa koko pöytäseurueensa kanssa pidemmälle.

– Tiedostaminen alkoi 2000-luvulla ja mikromuovi nousi isoksi puheenaiheeksi vuonna 2017, kun fleecekangas valittiin vuoden turhakkeeksi.

Ruskovillalle mikromuovia hilseilevän tekokuitufleecen valitseminen vuoden turhakkeeksi oli onnenpotku. Jo vuotta aikaisemmin he olivat löytäneet harjatun luomumerinovillafleecen, josta saattoi valmistaa mikromuovittomia väli- ja päällysvaatteita.

– Mutta me emme masinoineet sitä vuoden turhake -valintaa!

Kun Sirpa Virtanen alkaa nostella kaavoja neulokselle, näky on kuin jättiläisen piparkakkutalkoista. Kaavat on aseteltava niin, että hukkapaloja tulee mahdollisimman vähän. Nopeasti neuloksen päällä on muotit yhteensä 25 takkiin ja viiteen lastenhaalariin.

– Suuremmista tähdepaloista saadaan osat esimerkiksi villafleecelapasiin. Neuloksen reunasta, joka leikataan pois, saadaan esimerkiksi matonkuteita villamattoihin, Ossi Näkki sanoo.

Ne Ruskovillan eri tuotteiden hukkapalat, jotka eivät sovellu vaatekäyttöön, menevät kierrätystekstiilinä teollisuus­käyttöön.

Ompelimotilan ollessa vielä alkuperäisessä meijerikäytössä, laakauspöydän tilan täyttivät maitotonkkien rivit. Siellä missä maito jatkojalostetiin, on nyt ompelukoneita. Laitimmaisen rivin koneita ruskovillalaiset kutsuvat lattareiksi ja jokaiselle joskus ylä- ja alalangan sotkuun saaneelle ne ovat omiaan aiheuttamaan välitöntä kauhua.

Koneiden päällä on pyörivien lankarullien himmeli, josta koneelle tulee samanaikaisesti kuusi saumalankaa ja vielä seitsemäs, niin kutsuttu heittolanka, sauman päälle pitkittäin sitä tasaamaan.

Siinä missä maallikko kauhistelee, ammattilaiset voivat näillä lattasaumakoneilla ommella tiheän kuuden langan sauman, jossa kangaskappaleet eivät tule toisensa päälle, vaan sauma ompelee kappaleet vierekkäin toisiinsa kiinni. Vierekkäin toisiinsa liittäminen tarkoittaa litteää saumaa, joka ei hierrä ihoa.

Tiheä tikkaus taas tarkoittaa kestävyyttä. Harva tikkaus puolestaan tarkoittaa päinvastaista. Mitä harvempi tikkaus, sitä vähemmän kuluu lankaa ja ompeluaikaa ja sitä huonommin sauma kestää.

Tuntuu loogiselta, että kestävän vaatteen kaksi eri merkitystä kiertyvät yhteen. Mitä enemmän on aikaa, lankaa ja kangasta saumavaraan, sitä kestävämpi vaate on myös käytössä.

Soitetaanpa silti vielä Minna Halmeelle, joka on paitsi vastuullisen liiketoiminnan professori Aalto-yliopistossa myös vanha vaatteiden ystävä, joka nuorena aikuisena kutoi ja ompeli vaatteita itselleen. Tuolloin 1990-luvun loppu­puolella materiaalien laadun heikkenemisen alkoi Halmeen mukaan tuntea omakätisesti.

– Kankaiden ja lankojen laadun huonontuminen on aiheuttanut mulle rationaalista ja emotionaalista kärsimystä, Halme sanoo puhelimessa.

– Sitä alkoi tajuta, että jos ostaa vaatteen, se kulahtaakin nopeasti. Työ oli huonompaa kuin mitä itse tekisi. Se oli tällainen Made in China -ilmiö, jota pystyi osin välttämään ostamalla parempaa.

Pitkään aikaan sekään ei ole enää auttanut. Suunnitelmallinen vanhentaminen, jossa kestävien vaatteiden sijaan myydään aina uutta paitaa entisen tilalle pienillä katteilla, on valunut halpamerkkien strategioista laatumerkkeihinkin jo hyvän aikaa sitten.

Hinnan ja laadun välillä ollut yhtä­läisyysmerkki on pyyhitty pois. Kehitys on tapahtunut hitaasti viimeisen noin 30 vuoden kuluessa, kun yhä enemmän tuotantoa on siirretty halpamaihin. Mitä nopeammin halutaan uutta, sitä hätäisemmin sitä pitää tuottaa.

– 2000-luvun puolella on tultu siihen, että yhä heikommat mahdollisuudet on siihen, että edes ne kankaat ja langat olisivat hyviä, Halme sanoo.

– Mähän esimerkiksi säästelen ja korjautan ja modistan sellaisia hyväkankaisia vaateita, joita mulla yhä on jäljellä aika pitkän ajan takaa. Siitä syystä, että ne materiaalit on niin hirveen hyviä. Esimerkiksi villakankaat, melkein kyynel pärähtää silmäkulmaan, kun kokeilee sellaista 90-luvun puolivälistä ostamaansa jakkupuvun materiaalia.

Mainitut sekoitekankaat vaikuttavat nekin myös kestävyyteen. Kun toinen kuitu venyy ja kuluu käytössä ja pesussa toista enemmän, vaate virttyy ja menettää ryhtinsä yhdestä kuidusta tehtyä nopeammin.

Halme sanoo, että syy elastaanin käyttöön on ennen muuta käyttömukavuus, ei vaikkapa puuvillapula, joka olisi pakottanut jatkamaan sitä keinokuiduilla. Entistä joustavammat materiaalit ovat myös tapa vähentää tyyppimitoituksia ja vaatekokoja. Entisen kymmenen eri koon sijaan ei tarvitse tehdä kuin neljää eri kokoa, kun vaate joustaa.

Vastuullisen liiketoiminnan professorina Halme johtaa Finix – kestävät tekstiilisysteemit -nimistä hanketta, jossa nykytilanteen ongelmia pyritään ratkaisemaan systeemisesti, ajattelemalla kokonaisuutta ja kaikkia siihen liittyviä toimijoita sen sijaan, että kestävämmän vaatehuomisen ratkaisu olisi vain kierrättämisessä tai vaatteiden käyttöiän pidentämisessä.

Tarvitaan monia muutoksia, kokonainen ekosysteemi, joka rakentuisi kierrätykselle, materiaalien uusiokäytölle, uusille puu- tai jätepohjaisille vaatekuiduille, vaatelainaamoille ja kestäviksi tehdyille vaatteille. Muotijättien sijaan monien pienempien toimijoiden ja uusien toimintatapojen verkostomainen malli, josta raha ei globaalien jättien verkkokaupan tavoin valuisi ulos maasta.

Halme näkee, että tällaiseen on Suomessa hyvät edellytykset, sillä meillä ei ole pikamuodin tai tekstiiliteollisuuden jättiläisiä, joiden intresseissä olisi pyrkiä toimimaan samalla tavalla kuten ennenkin.

– Meillä on tätä materiaali-innovointia, sitten meillä on valtavan hyvää tekstiilimuotoilun koulutusta ja varsin valistunut media ja kuluttajat, jotka ovat koulutettuja. Ne ymmärtävät, kun tuutista alkaa tulla tällaista viestiä. Huono puoli on se, että meiltä on hävinnyt kuidun langaksi kehrääminen ja kankaanvalmistus. Ja vähentynyt ompelu­osaamista.

Suomalaisten suosituimmat vaatekaupat ovat suurten ketjujen marketteja. Minna Halmekin sanoo, että tästä syystä suurten toimijoiden vastuu kestävästä ja vastuullisesta vaatteesta on suuri. Ne, jotka hankkivat vaatteensa samasta kaupasta kuin ruoan, eivät ole muodin seuraajien tapaan hanakoita vaihtamaan kauppaa siihen asti, että löytyy täydellinen, vaan ostavat sitä mitä on tarjolla. Siksi sen olisi syytä olla kestävää, sanan kaikissa merkityksissä.

Tämän kerrottuaan Halme sanoo jotain yllättävää.

– Tokmanni on kiinnostava. Se ostaa paljon suoraan tehtailta. Ja pystyy vaikuttamaan aika paljonkin, ne käy niillä tehtailla itse. Se on ollut iso yllätys, kun minä pidin sitä sellaisena ämpärikauppana, kunnes valkeni, että siellä on pantu toimeen vastuullisuusohjelma ihan tosissaan.

Pari päivää Halmeen haastattelun jälkeen Tokmannin vaatteiden ostoryhmää vetävä Timo Karanko ja vastuullisuuspäällikkö Terhi Uusitalo seisovat Helsingin Kalasataman kauppa­keskus Redin Tokmannin oven edessä.

Liike on uusi ja Tokmannin mittapuulla pieni, mutta idea on sama kuin ketjun muissakin myymälöissä: kaikkea vanupuikoista vanne­sahoihin ja halvalla. Tämä leimaa myös ketjun vaatevalikoimaa.

Tokmanni on halpakauppaketju, eikä sellainen voi yhtäkkiä korvata vaate­valikoimaansa kotimaisten pienmerkkien ekologisilla vaatteilla. Ne kuuluvat toisenlaisten kauppojen brändiin.

Tokmannin kaltaisen ketjun on pyrittävä saamaan mahdollisimman paljon omia vaatemerkkejä, joiden suunnitteluun, materiaaleihin ja niihin aasialaisiin tehtaisiin, joissa ne tehdään, se pystyy vaikuttamaan yhdessä ulkopuolisten sertifioijien kanssa.

Kansainväliset sertifiointiorganisaatiot valvovat ja luokittelevat tuotantolaitoksia, työntekijöiden oloja ja asemaa sekä käytettyjä materiaaleja esimerkiksi niiden ilmasto- ja ympäristö­vaikutusten suhteen.

Naisten ulkovaatteiden osaston rekissä roikkuva Pola-merkin talvitakki on esimerkki tällaisesta. Pola on Tokmannin viisi vuotta sitten ostama merkki, jonka vaatteet suunnitellaan Suomessa ja valmistetaan pääasiassa Kaukoidässä. Aikoinaan pitkään ulkomailla Tommy Hilfigeriä myöten työskennellyt Karanko sanoo, että koko ketjun vaatevalikoimasta 80 prosentissa tilanne on samanlainen.

– Tästä aiheesta on vähän vaikea puhua, sillä aina kun yritys tulee julkisuuteen vastuullisuusasioissa, odotetaan, että kaikki on heti valmista.

Yksi esimerkki kehityksestä on Tokmannin puuvillalinjaus, jota Uusitalo työkavereineen alkoi vuosi sitten valmistella. Kolmen vuoden päästä kaiken Tokmannin omien tuotemerkkien tekstiileissään käyttämän puuvillan tulisi olla vastuullisesti tuotettua. Kun työ aloitettiin, osuus oli 10 prosenttia, tällä hetkellä noin tuplat siitä.

Tehtävä ei ole aivan helppo, sillä koko vaatteita valmistava maailma on luomupuuvillan perässä. Kysyntä nostaa hintaa, ja se pitäisi yrittää sovittaa halpakaupalle asetettuihin odotuksiin.

Vastuullisuus on kuitenkin kuin se kuuluisa norsu, joka on syötävä pala kerrallaan. Ja myytävä. Jo nyt Tokmannin rekeissä on naisten paitoja, jotka on valmistettu 95 prosenttisesti kierrätetyistä muovipulloista. Loppu on elastaania, mutta kierrätyksessä paita menee yhteen tuuttiin.

Serftifikaatit ovat työkalu ja tapa hallinnoida riskejä, kun toimitaan globaalisti, sanoo Eettisen kaupan liiton vastuullisuusasiantuntija Maija Lumme. Auditointien myötä ensimmäinen alihankintaporras on Lumpeen mukaan siistiytynyt, mutta puutteet liittyvät hänen mukaansa siihen, että tarkastelu harvoin yltää ensimmäistä pykälää pidemmälle, aivan kankaan alkujuurille asti. Lisäksi on kysymys siitä, kenen näkökulmasta vastuullisuutta tarkastellaan.

Kestävästi tehtyä vaatetta etsivän kuluttajan vastuullisuusvaatimukset poikkeavat usein vaateketjun tai koko teollisuudenalan vaatimuksista. Kuluttajankin taitoa arvioida yritysten toimintaa pitäisi Lumpeen mukaan parantaa.

– Eivät sertifikaatit takaa, että kaikki on kunnossa. Teollisuudessa on isoja rakenteellisia ongelmia, mutta auditoinnit ovat yksi tapa aloittaa vastuullisuustyö. Niiden lisäksi alalle tarvitaan lisää läpinäkyvyyttä ja regulaatiota.

Samaa sanoi Timo Rissanen videopuhelussa. Hänen mukaansa sertifiointiyritysten käyttö voi olla siirtymäkauden ratkaisu vuosikymmenen tai kahden ajaksi. Tuossa ajassa meidän pitäisi vaatteiden hankkimisen lisäksi miettiä kokonaan uusiksi myös kaikki muu kuluttamisemme.

Ehkä tämän päivän tekstiiliteollisuuden kohtalo onkin toimia saranakohdassa. 20 vuoden päästä vaatehyllyjen valikoima nojannee kokonaan toiseen tapaan ajatella.