Vain 20-vuotias Eva Nordström hyppää hevosten vetämään kyytiin. Vaunussa on myös huovilla peitetty epämääräinen kasa, mutta nuori nainen istuu matkan ajan kiltisti paikoillaan. Mitäköhän siellä on, Eva miettii.

Vasta perillä Eva uskaltaa kurkistaa huovan kulman alle. Kun totuus valkenee, Eva toikkaroi metsään ja oksentaa. On jatkosota, ja hän on istunut tuntikausia vaunuissa rintamalla kaatuneiden suomalaisten sotilaiden ruumiiden kanssa.

Urheilutoimittaja Kaj Kunnas, 56, istuu äitinsä Evan tyhjässä asunnossa Karjaalla ja muistelee äitinsä sotaa.

70-luku on säilynyt asunnossa keltaista keittiötä ja kuviollisia tapetteja myöten, entisestä asukkaasta muistuttavat hevosaiheiset taideteokset ja muutama rakas mööpeli.

– Äiti ei puhunut mielellään sodasta, mutta tuo tarina jäi mieleen, Kaj kertoo.

Kaj’n äiti Eva Nordström oli Suomen kuudes naiseläinlääkäri, joka sai kipinän opiskella ammattiinsa rintamalla jatkosodan aikana.

Parikymppinen Eva toimi hevoslottana, joka parsi hevosia kasaan taistelujen jäljiltä. Taitoa hänellä oli, sillä kotona Katteluksen maatilalla perheellä oli tallissa lukuisia hevosia.

– Suomenhevonen oli Evalle se ainoa oikea. Ei siellä rintamalla lämminverisiä nähty.

Kun sota päättyi, Eva lähti opiskelemaan eläinlääkäriksi Tukholmaan. Siihen aikaan Suomessa ei naiseläinlääkäriopiskelijoita juuri ollut, ja Ruotsissakin samassa koulussa oli Evan lisäksi vain yksi: pääministeri Väinö Tannerin tytär Aili.

– Ruotsissakin päästötodistuksessa luki Herr tämä ja tämä on suorittanut opinnot, Herr on eläinlääketieteen lisensiaatti. Evan todistuksessa Herr oli raksittu yli, ja tilalla luki Fröken. Niin äidistäni tuli Suomen kuudes naiseläinlääkäri.

Ajat olivat totta tosiaan erilaiset. Kun Eva oli valmistunut, hän palasi 50-luvun puolessavälissä Suomeen harjoittamaan ammattiaan Karkkilan kunnan eläinlääkäriksi. Ensimmäinen työmatka osoittautui mieleenpainuvaksi.

– Hänet oli kutsuttu paikalle katsomaan sairasta lehmää suurtilallisen maille. Eva nousi autosta ulos ja isäntä tuli vastaan. Isäntä kysyi: missä se eläinlääkäri on? Eva tarjosi kättään ja sanoi: tässä hän on, Eva Nordström. Missä sairas lehmä on? Suurtilallinen lätsäisi äitiä pyllylle ja tokaisi, että essää likka mikää eläinlääkäri ole. Missä se eläinlääkäri on? Näin alkoi äitini pitkä ura eläinlääkärinä.

Kaj toteaakin, että hän on valtavan ylpeä äidistään.

– Hän halusi tehdä uraa eikä lannistunut tytöttelystä. Eva ei haaveillut naimisiinmenosta, lapsistakaan. Isäni oli päälle viisikymppinen ja äiti 41-vuotias, kun vihdoin synnyin.

Kysyntää Evalla oli ollut ennen Kaj’n isää.

– Hän oli ollut jopa kihloissa erään miehen kanssa, mutta tämä halusi Evan lopettavan työt ja asettuvan kotirouvaksi lapsia hoitamaan. Silloin Eva otti sormuksen sormestaan ja juttu päättyi siihen.

Nykyään Evaa kutsuttaisiin feministiksi ja edelläkävijäksi, mutta siihen aikaan väki enimmäkseen kohotteli kulmiaan.

– Kun Eva meni naimisiin isäni kanssa, hän ei muuttanut sukunimeään vaan otti kaksoisnimen. Sitä ihmeteltiin, että eikö se Kunnas kelpaa. Äitini oli naisasianainen jo silloin, mikä tuntuu tosi hienolta.

Pieni Kaj ei äitinsä ammatista välittänyt, sillä hänellä itsellään on hevosallergia. Lisäksi lapsena tuntui siltä, että työ vei äidin pois hänen luotaan. Se harmitti.

– Kun sain ajokortin, kuskasin äitiä tiloille toisinaan. Monta kertaa ajattelin, että onpa eläinlääkärin työ kovaa hommaa. Lehmät potkivat ja tuotantoeläimien kanssa usein vaadittiin raakaa voimaa. Äitikin oli joskus mustelmista sinisenä. Vasta nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, miten miehinen elämä äidilläni oli. Sitä en tiedä, mistä hänen rohkeutensa kumpusi.

Kaj kasvoi perheessä, jossa isä oli kotona, teki ruuat ja yhdessä kotiapulaisen kanssa huolehti kodista – ja pojasta.

– Äiti painoi töitä koko ajan. Joskus hän tuli kotiin aamuneljältä ja lähti taas puoli kuudelta.

Vaikka kotona pyöri koiria, kaneja ja monenlaisia pelastettuja eläimiä, Kaj ei koskaan ajatellut seuraavansa äitinsä jalanjälkiä.

– Kerran jouduin auttamaan äitiä erään lehmän kanssa ja pidin käsi suorana tippapulloa pitkään. Kun olimme kotimatkalla, sanoin äidille: ”En tee tuota enää ikinä. Kun minusta tulee iso, räjäytän kaikki navetat”, Kaj nauraa.

Sekään ei auttanut, kun eräänä lauantai-iltana ovikello soi ja eläinlääkärin apua tarvitsi Tauno.

– Äiti sanoi, että tuokaa Tauno sisään. Tauno oli parimetrinen boa, jolla oli vatsavaivoja. Olen käärmekammoinen, joten muistan häipyneeni paikalta hyvin äkkiä. Meillä hoidettiin ihan kaikenkarvaisia eläimiä. Lisäksi äiti tarkasti kerran vuodessa Sirkus Finlandian eläimet elefanteista lähtien.

Kaj kertookin olevansa naisten kasvattama ja muokkaama.

– Olen oppinut koko elämäni ajan arvostamaan naisia. Tykkäsin tietysti isästä, mutta äiti toi meidän perheeseen rahat ja vakauden. Hän oli tuki ja turva. Minulla on kaksi tytärtä, ja äitini vaikutti heihinkin vahvasti. Eva jäi eläkkeelle 35 vuoden työuran jälkeen vuonna 1985. Sen jälkeen hän auttoi vaimoani paljon, kun tytöt olivat pieniä ja minä pyörin pitkiä aikoja urheilukisoissa ympäri maailmaa.

Eva sai elää pitkän ja hienon elämän, autoakin hän ajoi 85-vuotiaaksi. Vasta lopussa hänen jalkansa lakkasivat toimimasta, silmät näkemästä ja korvat kuulemasta.

Se oli kova paikka lujatahtoiselle, aktiiviselle naiselle, jolle oli äärimmäisen tärkeää olla hyödyksi.

– Joskus hän sanoi, että olisi parempi mennä keskeltä poikki kuin ruostua rikki.

Kaj kävi usein katsomassa äitiään. Mitään ei jäänyt puhumatta.

– Lopussa äidillä oli jo sen verran huono kuulo, että tärkeintä oli olla läsnä. Istuimme, katselimme toisiamme ja pidimme kädestä kiinni. Sitten hän sanoi yhtäkkiä tokaista: Kaj, mehän ei olla koskaan riidelty.

Ehkä Eva totesi, että nyt saa jo mennä, kun Kaj Kunnaksen Emmi-tytär sai suvun ensimmäisen lapsenlapsen viime marraskuussa. Kun yksi elämä päättyy, toinen saa alkunsa.

– Emmi asuu perheineen Kanadassa, joten äiti ei koskaan ehtinyt nähdä Benjamin-vauvaa. Toki Eva kerran väitti käyneensä Kanadassa häntä morjestamassa, joten jätin äidin siihen uskoon.

Toinen koskettava tunnustus tuli presidentiltä.

– Eva sai kutsun Linnan juhliin ansioistaan hevoslottana ja sotaveteraanina, mutta valitettavasti hän ei jaksanut enää Helsinkiin lähteä. Äiti lähetti kauttani terveiset Saulille ja Jennille. Siitä syystä kättelyni kesti hieman pidempään. Saimme myös presidentiltä hautajaisiin surunvalitteluadressin, jossa luki: Eva Nordström-Kunnaksen elämäntyötä arvostaen, Kaj kiittelee.

Eva Nordström-Kunnas kuoli tammikuussa 97-vuotiaana Karjaalla Anemone-hoitokodissa rauhassa, ilman kipuja.

– Kun Karkkilassa kuultiin asiasta, todella moni maanviljelijä ja äidin vanha asiakas soitti minulle ja muisteli Evaa. Kaikki lapsuudessani tapaamani ihmiset heräsivät jälleen muistoista eloon. Tuli sellainen olo, että oliko äitini aikoinaan tosiaan niin kova sana Karkkilassa, Kaj sanoo lämpöä äänessään.

Eva oli Kaj’n mukaan valmis lähtemään.

– Viimeisten vuosien aikana hän sanoi muutaman kerran näin: ”Kaj, jos olisin nyt koira tai kissa, tämä hoidettaisiin yhdellä piikillä.” Hän oli hyvin pragmaattinen kuoleman suhteen. Nuorempi tyttäreni Sanni puolestaan totesi, että Evan lähtö oli odotettu, mutta silti odottamaton. Vaikka äidillä oli ikää, kuolema tulee aina yllätyksenä.

Äiti laskettiin pienimuotoisissa hautajaisissa tammikuussa lepäämään maan poveen. Nyt jäljellä ovat enää muistot – ja muistutukset elämän rajallisuudesta.

Kaj itse sai toukokuussa 2016 aivoinfarktin, vaimo Gerd Marianne puolestaan sairasti rintasyövän puolen vuoden kuluttua miehensä diagnoosista. Nyt molemmat ovat terveitä ja onnellisia lisävuosistaan.

– Oman elämänsä pituutta ei voi tietää tai määritellä. Kysymys lieneekin, kuinka vanhaksi sitä haluaa elää. Jos liikuntakyky menee, ei elämä ehkä oikein ole enää kovinkaan mukavaa. Mutta elämässä tapahtuu mitä tapahtuu, ei sitä kannata etukäteen miettiä.

Kuolemaa Kaj ei ajattele.

– Maarit Feldt-Rannan sanoin: ”Jonain päivänä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä elän.”

Mitä sitten tapahtuu, jää mysteeriksi.

– Kävin katsomassa äitiä kuoleman jälkeen, silitin hänen poskeaan ja sanoin viimeiset hyvästit. Silloin tuli tosi vahva tunne siitä, että äiti ei ole enää tässä vaan jossain muualla. Se on lohduttava ajatus.

Päivitetty 9.5. – Julkaistu 10.3.2020