Ei Eerolle pidä ollenkaan kertoa, mikä Äidillä on, ei hän sitä ymmärrä. Huolehtisi turhaan.

Eero Huovisen isä Lauri Huovinen kirjoitti näin kirjeessään kesällä 1954. Eero, jota ei saanut huolestuttaa, oli perheen herkkä ja vilkas, ruskeasilmäinen esikoispoika, vasta yhdeksänvuotias. Hänellä oli kaksi pikkuveljeä, vuotta nuorempi Matti ja seitsemän vuotta nuorempi Sakari.

Perheen äiti, hammaslääkäri Aili Anna-Liisa Huovinen, omaa sukua Virta, oli sairastunut reumaattiseen kuumeeseen, jonka jälkiseuraamukset johtivat hänen varhaiseen kuolemaansa 28. elokuuta 1954. Lopullinen kuolinsyy oli valtimoiden kyhmytulehdus ja munuaismyrkytys.

Isän ja äidin kirjeisiin tallentuivat muistot äidistä.  Kirjeet jäivät isälle, eikä hän koskaan näyttänyt niitä pojalleen.

Eero Huovinen sanoo, että hän kiersi pitkään kuin kissa puuroa isänsä hallussa olleita äidin kirjeitä.

– Isä itki, kun tivasin häneltä kirjeitä. Olin liian vaativa. Isä oli murtunut vaimonsa varhaisesta kuolemasta ja kapseloinut surunsa.

Eero Huovinen sai isänsä kuoltua vuonna 1994 kirjeet haltuunsa, ja niistä on nyt syntynyt pakahduttava, monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia herättävä kirja Äitiä ikävä (WSOY)

”Outoa on, että ikävöin äitiä, joka kuoli yli kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Pian tulee sata vuotta äidin syntymästä. Vuodet eivät kuitenkaan sammuta janoa. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä. Pikemminkin on käynyt niin, että aukko sisimmässä on alkanut suurentua. Outoa on, etten ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.”

Kirjan teko alkoi viime vuonna. Emerituspiispa Eero Huovinen sanoo, että hän tarvitsee kirjoittamiseen yksinäisyyden ja eristäytymisen rauhan.

– En osaa kirjoittaa kotona. Viime vuoden huhtikuussa olin kirjoittamassa Roomassa Villa Lantessa. Yliopistolla olen antanut väitöskirjaa tekeville ohjeen, että kirjoittamisen rauhan saavuttaa lukolla, saksilla ja erikeeperillä.

Lukko tarvitaan jääkaapin oveen, saksilla voi katkaista puhelinjohdon ja erikeeperillä liimata itsensä työtuoliin.

Kirjoittaminen merkitsee Huoviselle pyrkimystä ymmärtää.

– Neljänkymmenen senttimetrin etäisyys kirjaan tai tietokoneen ruutuun antaa etäisyyttä omaan mielenmaisemaan. Jos vain pyörii oman päänsä sisällä, ei maailmaa eikä itseään ymmärrä samoin kuin lukiessa tai kirjoittaessa.

Jäätyään eläkkeelle vuonna 2010 hänellä on ollut aikaa eristäytyä ja ennen kaikkea keskittyä. Äitinsä kirjeet hän sai isänsä toiselta vaimolta Eiralta.

– Eira on virkeä 89-vuotias elämää tarkasti seuraava ihminen. Isäni oli säilyttänyt kaikki nämä vuosikymmenet vintillä äitini kirjeitä, ja Eira luovutti ne minulle. Eira oli myös se, joka soitti minulle isän kuoltua ja sanoi, että paninko merkille, mikä isän kuolinpäivä oli.

Se oli täsmälleen sama kuin Aili Huovisen kuolinpäivä neljäkymmentä vuotta aiemmin.

Marginaalista marginaaliin täyteen kirjoitetuista kirjeistä avautui Eero Huoviselle mennyt, mutta elävä maailma, ajankuva nuorenparin seurusteluajalta sotavuosista vilkkaaseen perhe-elämään Helsingissä.

Taitava kirjoittaja, avoin, huumorintajuinen ja terävä nainen. Sellaisen äidin Eero Huovinen kirjeistä ja tämän vahakantisista päiväkirjoista löysi.

Aili Virta ja Lauri Huovinen vihittiin vuonna 1943 Luther-kirkossa, jonka viereisessä talossa Fredrikinkadun ja Malminkadun risteyksessä perhe asui yhdessä äidin vanhempien, Helga ja Vihtori Virran kanssa.

Hurskaan kodin perintö oli vahva usko, mutta Aili Huovinen osasi myös nauraa turhantärkeydelle ja pönäkkyydelle.

– Siinä mielessä hän oli erilainen kuin vakavamielinen, sairauksia kammoava ja niistä helposti ahdistunut isäni.

Vaimonsa kuoleman jälkeen Malmin kirkkoherrana ja Turussa pitkän työuran tuomiorovastina tehnyt Lauri Huovinen vaikeni vaimonsa vakavasta sairaudesta, ja tämän kuoleman jälkeen perheessä ei puhuttu äidistä mitään.

Lapsen muisti ja lapsuuden muistot ovat todennäköisesti pitkälti sen varassa, mitä lapselle kerrotaan. Pienelle Eerolle ja hänen veljilleen ei kerrottu mitään.

– Äidin kuolema jätti jälkeensä suuren tyhjiön. Muistini, muistoni hänestä alkoivat elpyä vasta lukiessani hänen kirjeitään. Jos ei muistella, edesmennyttä ei muisteta, Eero Huovinen sanoo.

Mitkä ovat hänen omakohtaisia muistojaan äidistä?

– Ne ovat sellaisia omien sairauksien aikaisia tuntemuksia, hetkiä, jolloin äiti hieroi särkeviä jalkojani. Särkyjen sanottiin johtuvan kasvukivuista. Muistan myös iltarukoukset ja sen, miten hellästi hän peitteli minut nukkumaan.

Viimeinen elävä kuva on keväältä 1954, jolloin äidillä oli runsas puoli vuotta elinaikaa. Hän oli vastassa lentokentällä Pohjanmaalta sukulaisista tullutta poikaansa.

Aili Huovisella oli yllään kauniisti istuva kävelypuku, ja Eero-poika ihaili pitkää, hoikkaa ja kaunista äitiä.

– Olin ylpeä äidin maailmannaisen piirteistä.

Äidin menettäminen herkässä poikaiässä merkitsi Eero Huoviselle sitä, että hän jäi jollakin tavalla yksinäiseksi aivan kuten pikkuveljensäkin.

Isä sulkeutui suruunsa ja pakeni työhönsä, mutta rakastui myös pian tulevaan vaimoonsa, itseään viisitoista vuotta nuorempaan Eiraan.

– Kaikkea mies kestää, mutta ei yksinäisyyttä. Oli ymmärrettävää, että isä meni pian uusiin naimisiin. Hän sanoi puoli vuotta äitini kuoleman jälkeen olevansa itse aivan kuollut mies, mutta hän seurusteli Eiran kanssa jo silloin.

Huvittuneesti Eero Huovinen kirjoittaa siitä, miten isä nuorempana oli neuvonut erästä nuorta naista tämän seurusteluhuolista: ”Terve tyttö ei miestä kaipaa.”

Isän uuden vaimon tulo perheeseen oli hämmentävää, vaikka välit häneen olivat alusta alkaen mutkattomat. Lapset ovat sopeutuvaisia.

– Otimme tilanteen vastaan annettuna ja totena. Kun isä pyysi meitä kutsumaan Eiraa Eira-äidiksi, siinä oli keskenään kaksi sanaa ristiriidassa. Eira ei ollut äitimme. Niihin aikoihin isä etääntyi meistä vielä enemmän.

Uuteen perheeseen syntyi kaksi lasta, ja Eero Huovinen itsenäistyi hyvin varhain. Kun perhe muutti Turkuun vuonna 1963, hän jäi ilomielin käymään Norssin viimeisen luokan loppuun Helsingissä. Nuoruuden vapaista tuulista hän kertoo kirjan Lähdin stadiin -luvussa.

– Löysin kodin ulkopuolisen maailman ja olisi toki voinut käydä huonomminkin kuin kävi!

– En sitä silloin tiennyt, mutta sain äidiltä avoimen asenteen elämälle, ilon, huumorintajun ja rohkeuden elää. Äiti ehti lyhyen, vain vähän yli kolmekymmentä vuotta kestäneen elämänsä aikana mennä mukaan maailmaan.

Lukijaa kouraisee, kun isä torjuu esikoisensa, eikä toivo tämän tulevan Turun-kotiin.

– Ei se jättänyt minuun katkeruutta, ehkä haikeuden ja vierauden tunnetta enemmänkin.

– Vanhemmiten elämää ymmärtää paremmin kuin nuorena ja ymmärrän senkin, miten isä ei antanut minulle äidin kirjeitä, kun nelikymppisenä tinkasin niitä.

Isältään Eero Huovinen sanoo perineensä tietynlaisen vaativuuden. Hän sanoo olleensa vaativa itseään ja myös työtovereitaan kohtaan.

– Olin ollut piispana pari vuotta, kun kuulin, että se Huovinen voisi vähän relata.

Isä väitti häntä laiskaksi pojaksi, ja nyt Eero Huovinen sanoo, ettei ehtinyt neljäkymmentä vuotta kestäneen työuransa aikana toteuttaa laiskaa luonnettaan.

Kirjan huumori syntyy hetkistä, joissa Eero Huovinen kuvaa poikien, varsinaisten villivarsojen mellastusta kotona.

Välillä painittiin, huudettiin, tapeltiin ja tehtiin erilaisia tempauksia.

– Äitiä ei mellastamisemme häirinnyt, hän oli perinyt isänsä eli vaarimme humaanin elämänasenteen. Hermoheikko mummi oli kyllä helisemässä.

Eero Huovisen ruskeissa silmissä pilkahtaa se ilkikurinen poika, kun tulee puheeksi, miten hän sulki veljensä kanssa jossakin kahakassa mummin rappuun.

Pikkuinen Eero oli aina vaarin poika. Äidin kirjeestä voi lukea hellyttävä kuvaus vaarin ja vauvan ensikohtaamisesta:

”Isä tuli aamulla luokseni, kun olin ottanut vauvan viereeni. Jutteli: ’Voi Vaarin kulti-Poikaa. Voi sinua, köpelin-köpeli! Mennään me miehet työhön! Tule istumaan vaarin taskuun ja katsomaan, kun vaari kirjoittaa, niin!'”

Vasta viime päivinä, kirjan jo ilmestyttyä, Eero Huovinen on oivaltanut, miten paljon äiti rakasti kolmea poikaansa. Kuudenkymmenenviiden vuoden takaa se on kuin viesti äidiltä. Äidin rakkauden kohteena oleminen oli suurin löytö.

Sitaatit: Eero Huovinen, Äitiä ikävä (WSOY 2020)