Kun saavun Ilomantsiin, Ukrainan sotaa on kestänyt noin sata päivää. Väistämättä tulee mieleen Suomen talvisota.

Edessä on matka sodan tielle, muistoihin ja tapahtumiin, jotka jyräsivät yli tämän kolkan 80 vuotta sitten – jättäen peräänsä kipeitä muistoja ja kyyneliä.

Sotatien varrella on noin 30 kohdetta.

Kuvat, perustiedot ja virtuaaliset esittelyt kohteista löytyvät netistä, mutta vasta kohteiden näkeminen ja kokeminen paikan päällä tuo sodan, historian – ja etenkin ihmisten tunteet lähemmäksi kulkijaa.

Sotatien kiertäminen vie nopeimmillaankin päivän. Kohteisiin tutustuminen kannattaa jakaa useampaan päivään tai keskittyä vain tiettyihin kohteisiin.

Aloitamme matkan Sotatien Hattuvarassa sijaitsevalta Taistelijan talolta. Vuonna 1988 valmistunut museo­rakennus on hyvä lähtöpiste Ilomantsin sotiin ja ihmiskohtaloihin tutustumisessa. Talon toiminnasta vastaa nykyisin Lassi Puruskainen. Nuori isäntä uskoo vahvasti sotamatkailun kasvuun ja odottaa reitille ryhmiä ja yksittäisiä matkailijoitakin. Museon esineet, kuvat ja elokuvat siirtävät kulkijan nopeasti 1930–1940-luvun tunnelmiin.

Oppaiksi olen pyytänyt sodan ihmiskohtaloista Möhköstä Megriin -kirjan kirjoittaneen Aini Peltolan ja hänen miehensä, Ilomantsissa 30 vuotta rajavartijana toimineen Jouni Peltolan, kirjailija hänkin.

Kirjaa tehdessään Aini jututti 1990-luvulla kymmeniä Ilomantsista löytämiään evakoita. Tämä tapahtui viime hetkellä, sillä nyt he kaikki ovat kuolleet tai eivät kykene enää kertomaan sota-ajoista.

– Kun juttelin evakoiden kanssa, tunsin surun. Ihmisiä piti lähestyä varovasti, ja he kertoivat tarinansa vasta luottamuksen saavuttamisen jälkeen, Aini Peltola sanoo.

Kuljemme tänään Sotatien päästä päähän. Päätämme keskittyä merkittävimpiin ratkaisutaisteluihin sekä Ainin ja Jounin sukujen kokemuksiin.

Ilomantsin kunta menetti sodissa kolmanneksen eli 165 000 hehtaaria alueestaan Neuvostoliitolle. Jatkosodan jälkeen juuri uudelleen rakennetut talot, saunat ja navetat piti myös jättää polttamatta venäläisten haltuun.

Matkalla talvisodan kohtalopaikoille kyselen, mikä veti pariskunnan sotamuistojen syövereihin. Vastaus löytyy omien perheiden sotakohtaloista sekä sodan vaiheiden ja kokemusten selvittämiseen keskittyneestä Ilomantsin Sotahistorian Työryhmästä.

Sotahistorian parinkymmennen hengen työryhmä teki valtavan työn kerätessään ja kirjoittaessaan sodista tuhansien sivujen arkiston ja kootessaan historiallisesti tärkeän valokuvakokoelman.

Koko Sotatie-sotamatkailureitti perustuu paljolti tähän pohjatyöhön, vaikka työtä on jatkettu Euroopan unionin rahoittamana projektina.

Peltoloilla on sotiin henkilökohtainenkin side. Ainin Väinö-isän koti sijaitsi nykyrajan takana.

– Isä oli sodassa yli viisi vuotta, menetti kotinsa kaksi kertaa ja kävi hautaamassa sisarustensa kanssa isänsä ja äitinsä. Myös hänen veljensä kuoli sodassa. Aikuisena hän laski leikkiä ja kertoi, ettei lopulta ollut jäljellä kuin huumori. Hän hymyili paljon, mutta katseen takaa saattoi aavistaa surun, Aini muistelee.

Sotien jälkeen Väinö yritti vielä käydä katsomassa vanhaa kotiaan useaan kertaan, kun Suomessa hakattuja tukkeja uitettiin 40 kilometriä Neuvostoliiton puolella pitkin naapurimaahan koukkaavaa Koitajokea.

– Uittomiehenä ollut Väinö pääsi kotitilansa lähellä kuitenkin vain jokitörmän päälle. Hän törmäsi aina kiväärinpiippuun, ja hänet ohjattiin takaisin joelle. Nyt ymmärrän, miksi evakoiden ja heidän lapsiensa on ollut niin helppo muuttaa siirtolaisiksi Ruotsiin, Australiaan ja toisiin maihin. Kun ei ole juuria, on helppo lähteä.

Talvisodassa keskeisiä suomalaisten torjuntavoittopaikkoja olivat Oinassalmi ja Kallioniemi. Oinassalmella vihollisella oli aluksi hirvittävä kalusto- ja miesylivoima; lähes 18 000:ta hyökkääjää vastassa oli vain 400 miestä, myöhemmin muutama tuhat. Silti suomalaiset kestivät.

Pysähdymme Oinassalmen muistomerkillä. Sade pyyhkii maisemaa.

– Ilomantsin rintaman kestäminen oli sodan lopputulokselle elintärkeää, vaikka on jäänyt muiden torjuntavoittojen pimentoon. Jos Ilomantsi olisi pettänyt, Neuvostoliiton joukoilla olisi ollut avoin tie Joensuuhun ja itäisen radan katkaisemiseen, Peltolat muistuttavat.

Aini Peltola kertoo, miten raskasta evakoille oli talvi­sodan alussa sekin, miten huonosti sotaan oli Suomessa lopulta valmistauduttu.

Näin toimittiin siitä huolimatta, että koko syksyn rajan takaa oli kuultu tierakennuksen ja muita armeijan toimien ääniä. Olipa joku kylmäpäinen ilomantsilainen jopa käynyt Neuvostoliiton puolella varmistumassa asiasta.

Aamuvarhaisella 30. marraskuuta 1939 kaikki muuttui. Neuvostoliiton joukot ylittivät rajan Megrin, Iljanvaaran ja Hullarin kylissä.

(Kuvassa Makkolan museotila Hattuvaaran kylällä. Se oli sota-aikana muun muassa Lauri Törnin osaston majapaikka.)

Kaikki rakennukset, yhteensä noin 800, sytytettiin tuleen aina Möhköä myöten, ettei niistä olisi suojaa hyökkääjille. Itäinen taivas liekehti palavista kylistä.

Lisäksi poltettiin useita saloseudulla sijanneita taloja ja metsäkämppiä.

– Pikkulapsia ja vanhuksia kuoli kylmään ja uupumukseen evakkomatkalle, aivan kuten Ukrainassa nyt. Äidit kuivasivat lastensa kangasvaippoja käärimällä niitä kehonsa ympärille lämpimään, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Ilomantsin evakot siirrettiin Iisalmeen, josta he ”karkasivat” takaisin itärajalle viimeistään jatkosodan alussa. Iisalmessakin ilomantsilaisia evakkoja kuoli Neuvostoliiton pommituksissa ainakin kolme.

Jatkamme matkaamme ja ylitämme Koitajoen useita kertoja. Sodissa vesistöt ja joet olivat suomalaisille puolustajille elintärkeitä rintamalinjoja. Niinpä joen sillat räjäytettiin vihollisen pysäyttämiseksi moneen kertaan puolin ja toisin rintamaa.

Ilomantsin Sotatien kymmeniin kohteisiin kuuluu myös muita legendaarisia paikkoja kuten Möhkö, Korentovaara, Ilajanjoki, Kuolismaa, Hattuvaara ja Öykkösenvaara.

Öykkösenvaaralla käytiin jatkosodan viimeinen ja ratkaiseva torjuntataistelu Neuvostoliiton hyökkääjiä vastaan. Paikalle on nyt pystytetty komea taisteluiden esittelyrakennus ja taukosuoja. Pysähdymme sinne ja katsomme sotahistoriallisesti ennallistettua maisemaa taisteluhautoineen.

Öykkösenvaaran taisteluihin liittyy myös monien venäläisten kohtaloksi tullut Teppanan motti, jonka keskeltä eläkkeellä oleva liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikkö Juhani Korpela ja hänen vaimonsa Heli Halste-Korpela ovat hankkineet vanhan talon kesämökikseen.

Juhanin isä Severi Korpela haavoittui sodassa Möhkössä, joten paikalla on pariskuntaan myös tunneside. Peltolat pysähtyvät tervehtimään Korpeloita näiden ollessa juuri lähdössä mökiltään takaisin etelään.

Pysähdymme myös erämaan keskellä sijaitsevalla Utrion muistomerkillä, jolle Peltolat asettavat kukkia siellä taistelleiden suomalaisten kunniaksi.

Täällä Sotatiestä eroaa pohjoiseen Hattuvaaraan ja sieltä rajalle ulottuva pistotie, joka johtaa EU:n itäisimmälle pisteelle. Tämä Moskovan rauhan 1944 rajapiste oli sama jo Stolbovan rauhan aikaan vuonna 1617.

Aivan järven rantaan ulottuvalta muistomerkiltä voi tiirailla naapurin puolelle, joka näyttää varsin erämaiselta ja hiljaiselta. Uteliaita turisteja valuu kaukaiselle paikalle autoilla ja polkupyörilläkin.

Rajan takana oleva valtio hyökkäsi tänne vuonna 1939 ja sai aikaan hävitystä ja kipeät muistot.

Nyt uuden lipun alla marssiva maa jyrää ihmisten yli Ukrainassa. Mikä on lopulta muuttunut?