Keskustelu työttömistä ja keinoista saada heidät töihin ei ole nykyisen yhteiskuntamme keksintö.

Ajatus siitä, että ihmisarvolla olisi suhde työllisyyteen on vanhempi kuin kansallisvaltio ja asia kaipaa kipeästi päivitystä.

Jo 1500-luvun alussa, siis jo ammoisella Kustaa Vaasan hallintokaudella, muovattiin suomalaista yhteiskuntaa keinoilla, joiden vaikutukset näkyvät yhä.

Käsitys, jonka mukaan ihmisen arvo on sidoksissa siihen, mitä hän tuottaa yhteiskunnalle, johti esimerkiksi irtolaislainsäädännön käyttöönottoon.

Sen periaate oli yksinkertainen – jokainen työhön kykenevä henkilö oli velvollinen toimimaan yhteiskunnan hyväksi.

Tähän päämäärään pyrittiin muun muassa palveluspakon kautta, joka koski sellaisia henkilöitä, joilla ei ollut vuoden elatusta vastaavaa omaisuutta. Heidät velvoitettiin rangaistuksen uhalla tekemään töitä tilallisille tai varakkaille ja miesten kohdalla oli ­käytössä myös asepalvelus armeijassa.

Veronmaksajia tarvittiin varmasti puhtaan poliittisista syistä, mutta osansa oli myös protestanttisen etiikan näkemykselle siitä, että Jumalaa ja yhteis­kuntaa voidaan palvella vain työn kautta.

Irtolaisena pidettiin jokaista vuosipalvelukseen velvollista henkilöä, riippumatta siitä, oliko palvelusta tosiasiallisesti saatavissa vai ei.

Irtolaisuuden kontrolli ei ole koskaan ollut tasa-arvoista yhteiskunnassa. Irtolaisuuden määrittely vaikutti siihen, että irtolaiset ovat kuuluneet alempiin sosiaaliluokkiin.

Kontrollipyrkimykset kohdistuivat periaatteessa eri vähemmistöihin, mutta käytännössä toiminta kohdistui erityisesti romaneihin. Romanit kärsivät tiukennetusta kontrollista ja vainosta liikkuvan elämäntavan vuoksi.

Elämäntapa ei kuitenkaan ollut itse valittu, vaan yhteiskunnan osoittama.

Ei kontrolli siihen päättynyt. Vuonna 1802 annettiin värväyssääntö, jonka mukaan irtolaisena voitiin pitää sellaisia henkilöitä, joilla ei ollut laillista ammattia, luvallista elinkeinoa, vuosipalvelua tai maatilaa, ja heidät voitiin säännön nojalla määrätä sotapalvelukseen.

Irtolaislainsäädäntö oli tiukka ja rajoittava, mutta se kuitenkin oikeutettiin yhteiskunnan kehitykselle tarpeellisena.

Irtolaislainsäädäntöön ei juuri tullut muutoksia, kun Ruotsin alaisuudessa ollut Suomi liitettiin Venäjään 1809, eikä myöskään irto­laisiksi määriteltyjen kohteluun.

Sama meininki jatkui itsenäistyvässä Suomessa, jossa irtolaislaki astui voimaan 1936 – ja se ehti olla voimassa 50 vuotta!

Vielä 1980-luvun alussa yleisin irtolaisperuste oli työn vieroksuminen, tällä perusteella rekisteröityjä oli lähes 90 prosenttia kaikista rekisteröidyistä.

Irtolaislaki kuitenkin lopulta kumottiin. Lain kumoaminen ei silti merkittävällä vaikuttanut syihin sen olemassaolon taustalla.

Ihmisarvo on edelleen Suomessa hyvin tiukasti kytköksissä vain siihen työhön, jonka sanotaan tuottavan yhteiskunnalle lisäarvoa.