Juttua piisaa kuin nopeutta ladulla. On ilo katsoa, miten perinteinen hiihto sujuu, kun sen on oppinut alle kouluikäisenä, puusuksella.

Sutjakka Pertti Teurajärvi, Teura, painelee tasatyöntöä kahden ja puolen kilometrin mittaisella nimikkolenkillään Kolarissa. Määränpää on Ahmankolo.

Ylläksen ahmaksi Teuran nimesi aikoinaan urheiluselostaja Paavo Noponen.

Ahmankolo on laavu, jonka paikkakunnan kunnanisät oivalsivat rakennuttaa Teuran hiihtouran kunniaksi hänen täytettyään kuusikymmentä vuotta.

– Aikoinaan, kun sain kultamitalin viestihiihdossa Innsbruckin olympialaisissa, Skdl yritti evätä saamani 5 000 markan lahjoituksen. Olen kommunistin poika, eikä isäni marssinut kertaakaan enää sen jälkeen, kun lahjarahasta tuli kiistaa kunnanvaltuustossa.

Ahmankolon seinällä on kollaasi, jossa jälkipolvillekin tehdään selkoa Pertti Teurajärven urasta. Hän sanoo, että kunnalta oli hieno temppu tämä Ahmankolo.

– Terve, terve, huikkaavat ohi hiihtävät kolarilaiset Teuran käristäessä nuotiolla makkaraa ja keittäessä nokipannukahveja.

Maaliskuun lopulla Teuranlenkillä riitti suksien suhinaa, kun Teuran ladulla järjestettiin ensimmäistä kertaa lasten ja nuorten parisprintti sekä Teuran haaste, jossa viiden hengen vapaasti muodostettavat joukkueet kisasivat keskenään.

Parasta kisassa oli se, että lyhyillä matkoilla huonommatkin hiihtäjät voivat kokea onnistumisen iloa.

Sieppijärven Sisun alaosastossa Kurtakon sisuveikoissa 16-vuotiaana kilpahiihdon aloittanut Teura koki huippuhetken Innsbruckin olympialaisissa 1976. Hän oli miesnelikossa, joka toi 4 x 10 kilometrin viestihiihdon kultaa Suomelle. Muut joukkueessa hiihtäneet olivat Matti Pitkänen, Juha Mieto ja Arto Koivisto.

Sitä ennen Teura oli voittanut arvokisoissa jo pronssia vuoden 1971 nuorten MM-kisoissa. Mallia ja valmennusohjeita hiihtoon hänelle antoi oma eno, legendaarinen olympiavoittaja, hiihtäjä Eero Mäntyranta.

Innsbruckin jälkeen Teura oli mukana miesten viestijoukkueessa, joka toi pronssia Suomelle vuonna 1980 Lake Placidin olympialaisista.

Kuusitoista arvomitalia on kauniisti esillä kotona, sohvapöydän lasin alla. Teurassa ei ole kehuskelijan vikaa, eikä hän pröystäile saavutuksillaan.

Sanottavaa hänellä silti riittää niin nykyhiihdosta kuin uransa ikävästä loppuvaiheesta. Katkera hän ei ole, mutta jotkut asiat ovat jääneet hampaankoloon.

Vuoden 1982 SM-kisoissa Teura hiihti viidenkymmenen kilometrin matkalla neljänneksi. Suoritus kuitenkin hylättiin, koska hänen dopingnäytteestään löytyi prolintaani-nimistä piristettä.

Asia on ilmiselvästi yhä tuskallinen, sillä kiltin miehen silmiin nousee harmi kärystä puhuttaessa.

– Minulla ei ollut kisoissa omaa juomapistettä ja tunsin jo kahdentoista kilometrin kohdalla voimieni hiipuvan. Ajattelin keskeyttää, mutta minulle huudettiin ladun varresta, etten saa lopettaa kesken. Sain Hiihtoliiton juomapisteeltä juomaa ja piristyin yllättäen.

Teura väittää, että hänet ajettiin ansaan. Joku piti uhrata, mutta johtajien ja valmentajien maine pysyi puhtaana.

Teura oli kaavaillut lopettavansa hiihtouransa Oslossa kolmenkympin kisaan. Vuosi oli sama, jolloin hän antoi positiivisen dopingnäytteen. Kisaa ei tullut, koska hänelle oli langetettu vuoden kilpailukielto.

Hän sanoo, että kielletyistä aineista kyllä tiedettiin.

– Minä en niihin turvautunut, mutta ajan henki oli sellainen jo silloin ja aina Lahden MM-kisoihin 2001 saakka. Yhden miehen piti kuollakin sen häpeän aiheuttamaan alamäkeen. Sittenkin sanon, ettei suomalaisia hiihtäjiä pitäisi asettaa aina uudelleen dopingin takia häpeäpaaluun. Eivät norjalaiset ja ruotsalaisetkaan niin tee, vaikka heilläkin on käryjä käynyt.

Häpeän aiheuttamalla alamäellä ja uhratulla miehellä Teura tarkoittaa Mika Myllylää.

Kilpauransa jälkeen hän hiihti vielä työpaikkansa Rajavartiolaitoksen mestaruuskilpailuissa ja myös Puolustusvoimien mestaruuskilpailuissa sekä sotilashiihdon MM-kisoissa.

Pikkuinen Teura osallistui ensimmäisiin hiihtokilpailuihin kuusivuotiaana ja sai palkinnoksi lakupötkön. Äiti yritti tarjota kotiin tulleelle pojalle kahvia ja pullaa, mutta tämä parkaisi närkästyneenä: – En minä kahvia juo!

Yhdeksänlapsinen perhe asui yhden huoneen mökissä, jossa ei ollut vesijohtoa eikä sähköä. Perheellä ei ollut myöskään autoa tai muita nykyajan helpotuksia.

– Nälkää me emme nähneet, ja olihan talossa sentään yksi polkupyörä. Köyhä pystyi hiihtämään, ei tarvittu kuin puusuksi. Niin on aika muuttunut, ettei hiihto ole köyhän lapsen harrastus. Varusteet ja monet suksiparit maksavat kaikkinensa niin paljon.

Teura sanoo, että urheiluseuroille pitäisi suunnata varoja. Niin suksia voitaisiin lainata kaikille. Varsinkin kilpatasolla suksia pitää olla monta paria, ja silloin kustannukset nousevat moniin satoihin euroihin.

– Mutta nyt rahat menevät valmentajien palkkoihin, eivätkä ne herrapäässä ymmärrä millaista on olla köyhä perhe, Teura sanoo.

Vielä 14-vuotiaana hän jäi kisoissa sijoille viisi tai kuusi, mutta kun hän oli täyttänyt kuusitoista, ei kukaan enää pärjännyt hänelle.

Hän sanoo olleensa onnekas, mutta onnen lisäksi hänellä oli liikunnallista lahjakkuutta.

– Kun sukseni olivat katkenneet, opettajani, net ostivat minulle uudet!

Opettaja osti hänelle lisäksi bambuseipään, koska hän harrasti myös seiväshyppyä. Yksi tiukka vaihe harjoitteluun tuli 14-vuotiaana, kun pojalla todettiin munuaiskivet. Vatsahaavan hän oli sairastanut jo 12-vuotiaana.

– Lääkäri kielsi urheilun, mutta minä innostuin entisestään, kun naapurimme rouva tuli pellolle kehuskelemaan lastensa opiskeluilla. Päätin, että joku minustakin vielä tulee. Iskostin sen ajatuksen oikein päähäni.

Teura ehdotti enolleen Eerolle, että pitäisikö harrastaa molempia lajeja. Eero Mäntyranta siihen: – Ei, keskity vain hiihtoon!

Hänen ensimmäiset suksensa olivat puu-Karhut, sitten Järviset ja lopulta Suomen ensimmäiset lasikuitu-Fischerit.

Peruskunto kasvoi työnteossa. Hän käveli kaikki työmatkansa. Päivässä saattoi tulla käveltyä rapiat kolmekymmentä kilometriä.

– Metsähallituksen töissä raivasin pokasahalla rajalinjaa. Ja treenasin hiihtoa enemmän kuin kukaan muu.

Rajalinjan työmaalle hän paineli polkupyörällä, ja kilometrejä kertyi taas.

Nuoren nälkää urheilla ja kilpailla ei saa tappaa. Se on yksi Teuran tärkeimmistä opeista.

Hän seuraa nyt tyttärentyttärensä, 11-vuotiaan Hanna Teurajärvi-Ylipään innostusta hiihtoon. Tyttö on jo osoittanut ikäluokkansa kilpailuissa suurta lahjakkuutta.

– Pitää jättää nälkää, ja kilpauran alkupäässä ei saa tehdä virheitä. Eeron ohjeista muistan aina tärkeimmän; nuoren on opittava tuntemaan itsensä, eikä hoppua ole mihinkään. Harjoituslenkit eivät saa olla liian pitkiä, ja kasvavaan lihakseen pitää saada sopiva annos voimaa. Siellä se on tallessa ja virkoaa, kun tarvitaan.

Teura ja Juha Mieto ovat yrittäneet antaa neuvoja nykyvalmentajillekin, mutta sukupolvelta toiselle siirtynyt oppi ei ole kiinnostanut - ei silloinkaan, kun Teuran tytär Jaana alkoi hiihtää kilpaa.

– Valmennus lähti menemään pieleen tästä akateemisesta valmennuksesta. Ne olivat jo uralle tullessaan sellaisia valmentajia molemmat, Pekka Vähäsöyrinki ja Kari-Pekka Kyrö. Kun tyttäreni Jaana hiihti kaksissa maailmacupin kilpailuissa, olisin tiennyt, miten viedä häntä eteenpäin.

Teuran arvio on, että Jaana oli valmentajien mielestä väärän miehen tytär, eikä voiteluryhmä kuunnellut häntä tai Mietaan Jussia.

– Jussi sanoi, että antaa niiden puskea päätään seinään.

Hiihtäjiltä vaaditaan nykyään voimaa, mutta Teuralla on siihen sanansa sanottavana.

– Toki voimaa tarvitaan, mutta hapenottokyky on kaikkein tärkeintä. Ja lihaskunto hankitaan jo nuoruudessa. Esimerkki hyvän hapenottokyvyn omaavasta hiihtäjästä on Iivo Niskanen, jolla sattuu vielä olemaan hyvä valmentaja, itsekin kilpaa hiihtänyt Olli Ohtonen. Iivolla on homma hanskassa, ja hän tuntee itsensä. Se on tärkeintä.

Teura seuraa nykyhiihtoa edelleen tarkasti ja sanoo samastuvansa suomalaisten suorituksiin ”ilossa ja surussa”.

Ylikunnostakin hänellä on sanansa sanottavana.

– Mainitsin Jarmo Riskille, että ylikunnosta toivutaan, kun lähdetään hiihtämään rauhallisesti umpihankeen. Hän väitti vastaan ja puhui levon merkityksestä.

Teura arvelee, ettei Riski ole kokenut itse koskaan ylikuntoa.

Porojen kanssa Teura alkoi ”värkätä” vuonna 1984. Nyt hänellä, Riitta-vaimolla ja heidän pojallaan Jukalla on oma poromerkki.

– Vasovat tässä kuussa, Teura sanoo antaessaan poroille einettä ja kertoo, että ne pääsevät aitauksesta taas tunturiin, kun kevät etenee kesään.

Tasapainoinen perhe-elämä, se on Teuran elämän kivijalka.

– Kun minulla todettiin vasemmassa nivusessa vuonna 2001 kasvain, alkoivat asiat järjestyä mielessäni oikealle mallille. Kasvain oli lopulta onneksi vaaraton rasvakudoskasvain, mutta oivalsin, ettei elämässä ole mitään tärkeämpää kuin läheiset ja se, etten sano kenellekään huonosti.

Hän sanoo, että suurinta elämän rikkautta ovat lapset ja lapsenlapset. Riitta-vaimoaan hän kiittää kaikesta tuesta, moninaisista keskusteluista ja rinnalla pysymisestä. Rakkaudesta, joka syttyi jo nuorella iällä.

– Kun jäin eläkkeelle Rajavartiostosta seitsemäntoista vuotta sitten, mietin mitä nyt. Päätin keskittyä perheeseeni, Jaanaan ja Jukkaan sekä nyt neljään lapsenlapseeni. Hannaa, joka on heistä vanhin, hain aikoinaan päiväkodista ja hyppään auton rattiin vaikka keskiyöllä, jos minun apuani tarvitaan.

Ahmankolon nuotio hiipuu, vaan kevään valo on kirkasta ja raikasta kuin lähdevesi.

– Kun luppo puissa alkaa haista, se se on merkki keväästä, Teura sanoo hyvillä mielin.

Päivitetty 26.2.2021 – Ilmestynyt 17.4.2018