Tallustan sydänhämäläisen pellon reunaa tietämättömänä siitä, että ensilumi sataisi tienooseen päivän päästä. Maa on marras, kuollut, niin uskottiin ennen. Nyt tiedetään, että se on vain lepotilassa, ei eloton lainkaan. Maa tuoksuu ilmassa, ja kun katson pellon yli sateeksi vaihettuvaan sumuun, kai sinne on helppoa kuvitella kuolleiden henget, martaat, sekaan liihottamaan.

Olen Janakkalassa, Kanta-Hämeen sydänmailla, ja pohdin, kuinka tehdä reportaasi tuhannen vuoden takaa paikoista, joista ei ole aikalaiskirjoituksia.

Puiden välistä näkyy Janakkalan kirkon torni. Katson silmiäni siristellen sen ohi, kauas pellolle. Täältä Janakkalasta löytyi äskettäin kokonainen viikinkimiekka, jonka tarkkaa löytöpaikkaa ei kerrota. Havupuita siinä paikassa tietojeni mukaan kasvaa. Katselen arvioiden metsäsaareketta, jonka reunimmaisen männyn varjo piirtyy taivasta vasten. En tiedä, onko paikka oikea, mutta kertomus pääsee vapaaksi.

Löytö ei ollut aivan tavaton, mutta merkittävä silti. Puhelimet pirisivät, viestejä kirjoitettiin. Miekan löysi maanomistaja, jonka nimeä ei kerrota julkisuuteen. Salassa pidetään sekä löytäjän että miekan yksityisyyttä.

Sittemmin Museoviraston tutkija Esa Mikkolan johdolla tehtiin miekan löytöpaikkaan neljä kuoppaa, joista löytyi paljon esineitä: raudasta valmistetut kirves ja keihäänkärki, palanutta ihmisluuta, pronssinen hevosenkenkäsolki, kaularengas, sormus ja pyöreä kupurasolki, veitsi, savisia astianpaloja, jäänteitä roviolla tuhoutuneesta hopeakorusta sekä lasihelmiä.

Paikalla kävi ensin harrastaja-arkeologi Reijo Hyvönen Kanta-Hämeen Menneisyyden etsijöistä. Hän raportoi löydöstä Museovirastoon, ja koska Hyvösen nimi tiedettiin, löytöä pidettiin vakuuttavana. Ilmoituksia tulee nykyään paljon, koska on paljon metallinetsimiä ja niiden käyttäjiä.

Museoviraston amanuenssi Sami Raninen välitti tiedon Antti Kravulle, Hämeenlinnan kaupunginmuseoon Kanta-Hämeen vastaavalle arkeologille, joka myös kävi paikalla. Se ei ole tavallista: suurimpaan osaan löytöpaikoista ei ehdi kukaan käymään.

Kivikkoisesta metsäsaarekkeesta, Janakkalasta, löytynyt miekka paljastui pian kahvan muodon perusteella viikinkiaikaiseksi.

Janakkalan sydänmailla jatkan kulkuani ja pysähdyn katsomaan jokaista sopivaa saareketta. Tietenkin olisi hauskaa tietää tarkka paikka, mutta oleellista se ei ole. Tällainen kuuluu arkeologiaan: mennyt elämä ja muistot ovat suurelta osin maassa, ja niin on hyvä.

Itse asiassa suurin osa Suomen kymmenistätuhansista tunnetuista muinaismuistoista on maan povessa. Ne on jätetty tarkoituksellisesti rauhaan.

Mieleeni tulee arkeologi Kravun puhelimessa mainitsema seikka: kun esineet kaivetaan ylös, löytö tietyssä mielessä tuhoutuu. Sitä tutkitaan, kyllä, mutta vain nykymenetelmin. Siihen harvoin voidaan palata. Siksikin osa tunnetuista muinaisista asumispaikoista jätetään tuleville polville: jostakin esineestä voivat arkeologit sadan vuoden päästä saada irti kehittyneemmällä tekniikalla paljon enemmän kuin nyt.

Kun on kantahämäläinen ja syntynyt 1970-luvulla, on mahdotonta sivuuttaa sanaa ”miekkalöytö” ajattelematta yhtä tiettyä aiempaa löytöä.

Se tehtiin vuonna 1988, ja muistan sen hyvin: kolme suunnilleen ikäistäni, tuolloin kymmenvuotiasta koulupoikaa löysi reilusti itsensä mittaisen miekan rannasta Hämeen vanhan linnan vierestä. Se törrötti myllätystä rantamaasta kuin risti.

Tuosta kahden käden lyöntimiekasta tuli melko iso uutinen, ja sen löytyminen johti myös isoihin asioihin: paljolti tuosta miekasta käynnistyivät Hämeen linnan läheisen Varikonniemen tutkimukset. Niemessä on ollut asutusta jo rautakaudella.

Pikkupoikien Hämeenlinnasta löytämä miekka oli noin 600 vuotta vanha. Nyt Janakkalasta löytynyt on paljon vanhempi. Se on pantu kalmistomaahan vainajaa haudattaessa myöhäisellä viikinkiajalla, joskus vuosien 1000 ja 1100 välillä.

Kiikaroin oksien välistä metsäsaareketta, jonka puiden seasta törröttää kivenlohkareita. Koetan hahmottaa, miltä tämä sama maisema näytti silloin, rautakaudella.

Ihmiset Hämeessä, Vana­javeden laaksossa olivat maanviljelijöitä identiteetiltään. Elinpiiri oli pellon reunalla. Viljelyn ohella tärkeä osa elantoa olivat metsästys ja kalastus. Siksi Vanajan vesireitin varrella oli hyvä elää: oli viljavaa maata ja kalaisaa vettä.

Kun jonakin vuonna sato oli huono, sitä paikattiin kalalla ja riistalla, ja se takasi, että ei kuoltu nälkään.

Kauppaa käytiin, kauaskin. Nyt löytynyt miekka voi hyvin olla kaukana tehty arvoase, tai se voi olla paikallista, hieman vaatimattomampaa työtä. Asia selviää, kunhan asetta ehditään tutkia röntgenkuvista.

Huippumiekat tulivat Keski-Euroopasta ja Skandinaviasta. Kaukomailta tulivat usein myös naisten helminauhojen helmet, keisarillisen Rooman Bysantista, Välimeren alueelta, jopa Keski-Aasiasta asti.

Hämeestä on löydetty tuhannen vuoden takaisia hopearahoja, jotka on lyöty kaukaisissa kalifaateissa. Janakkalan seudulta on löydetty useita paikkoja, joissa näyttäisi sijainneen rautakautinen elinpiiri: kalmisto, talonpaikka ja peltotilkku. Tuoreimman miekkalöydön paikassakin on ilmeisesti asuttu pitkään. Voi olla, että paikalla oli usean tilan asutus­keskittymä.

Rautakauden katsotaan alkaneen, kun raudan pelkistyksen taito saapui Suomeen noin 2 500 vuotta sitten. Aseet ja työkalut alettiin valmistaa pronssin sijasta pääosin raudasta. Muualla rautaan oli siirrytty jo tuhat vuotta aikaisemmin.

Jo rautakauden alussa väkeä näyttää muuttaneen rannikolta Hämeeseen. Peltoja muokattiin alkeellisilla auroilla. Tulijat etsivät hiekkamaita; tiiviimmät savimaat asutettiin vasta myöhemmin.

Palaan parin kilometrin kävelylenkiltäni peltojen ja metsien rajamailta ja koetan kääntää päälaelleen nyt edessäni aukeavaa maalaismaisemaa. Yksi tärkeä ero on, että pellot olivat paljon pienempiä tuhat vuotta sitten. Ne olivat pieniä aukioita suurten metsien keskellä.

Ajan ihanne tällä kulmalla oli soturimies, ja siksi miekkoja omistivat muutkin kuin sellaiset miehet, jotka olisivat koko ajan sotineet.

Väki eli savupirteissä, joissa ei ollut savupiippuja, taloissa tuoksui väkevä savu. Talo, pelto, hieman karjaa, esimerkiksi lampaita. Jokaisella talolla tai ainakin muutaman talon keskittymällä näyttäisi olleen oma kalmistonsa, jollainen nyt löytyi Janakkalasta metsätöiden yhteydessä metsäsaarekkeesta.

Sinne ihmiset on haudattu, mutta ei kokonaisina ruumiina. Ruumiit poltettiin roviolla ja haudattiin tuhkana kalmistoon. Siellä ovat sekaisin poltetut ihmisjäännökset ja niiden mu- kana haudatut esineet. Yksit­täisiä hautoja ei ollut.

Ajattelen ihmisiä, jotka ovat kenties jonkinlaisen seremonian jälkeen palanneet kalmistomaan ääreltä savupirtilleen. Tietä ei ole ylittänyt kissa, se tiedetään, koska ihmisen seuralaiskissoja ei vielä ollut Suomessa. Ne tulivat myöhemmin, hieman rottien jälkeen.

Koiria oli. Kumea haukku on voinut kiiriä pihapiiristä metsien ja peltojen ylitse hautaamisen iltana.

Myöhempiin aikoihin verrattuna 1000-luku oli monessa mielessä seesteinen. Ilmasto oli melko lämmin, kuin 1960–1990-luvuilla, siis silti viileämpi kuin nykyään. Talvet eivät olleet silmittömän kylmiä. Aika oli otollinen viljelylle. Hyvät sadot takasivat paljon syötävää, väki pysyi terveenä ja väestö kasvoi.

Pian koittivat hyisemmät ajat, kun 1200-luvulta alkaen Novgorod ja ortodoksinen kirkko pyrkivät laajenemaan idästä, katolinen kirkko lännestä Ruotsista. Häme oli välissä eräänlaista rajamaata.

Ihminen, joka tuhat vuotta sitten omisti Janakkalan-miekan, eli autuaan tietämättömänä tulevista ja sotaretkeläisistä, joita pian tulisi Ruotsista ja Tanskasta vaientamaan sen, mihin uskoimme.

Katolista kristinuskoa alettiin levittää Suomeen 1100-luvulta alkaen osaksi miekan kanssa. Kun monivivahteisia jumalhahmoja sisältänyttä luonnonuskoamme kitkettiin, se oli konkreettista: uusi pyhä rakennettiin usein vanhan päälle, kirkkorakennus siihen, missä ennen oli kasvanut pyhä metsikkö.

Historiankirjoitus kertoo pappismiehistä, jotka joutuivat vielä vuosisatojen päästä turvautumaan uhkailuun toteuttaessaan paavin tahtoa riisua suomalaiset pakanauskostaan. Yhtä kuningasta ei ollut, vaan kylän nokkamiehiä, joista jotkut harasivat toisia hanakammin uutta uskoa vastaan.

Nyt tuosta taistelusta ovat jäljellä muistot, aseet hiekassa ja ristit kirkontorneissa.