Mikäs Unesco-kohde tämä tällainen on? Seisomme maatalon pihamaalla. Ympärillä on talli sekä pari punaiseksi maalattua kaksikerroksista rakennusta, joissa on ruutuikkunat ja valkoiset ikkunan­pielet. Samanlaisia tönöjä löytyy kyllä meiltä Suomestakin.

Paikan nimi on Gästgivars ja se sijaitsee pienessä Vallstan kylässä. Talo ja kuusi muuta lähiseudun rakennusta valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 2012.

”No, mennäänkö sisään?” isäntämme Björn Ohlson kysyy.

Porstuan puolella paljastuu, mikä on paikan hienous: alkuperäiset, 1800-luvun koristemaalaukset. Jokaisen huoneen seinällä on uskomattoman hieno, aateliskodin tapettia muistuttava monivärinen ornamenttikoristelu.

Monissa huoneissa on vielä erilaisia lisämausteita, kuten katonrajaa kiertävä herkkä ruusukuvioinen boordi. Eteisen seinä on maalattu muistuttamaan tummaa marmoria. Maalaistunnelma on yhtäkkiä vaihtunut yläluokkaiseen eleganssiin, ja tuntuu siltä, kuin olisi astunut kuninkaalliseen metsästys­majaan.

Olemme tulleet lomailemaan Gävleborgin alueelle. Se sijaitsee Ruotsin länsirannikolla, noin kolmen tunnin juna- tai automatkan päässä Tukholmasta pohjoiseen. Suunnilleen Satakunnan korkeudella sijaitseva lääni käsittää kaksi maakuntaa: Gästriklandin etelässä ja Hälsinglandin pohjoisessa.

Tunnetuin kaupunki on alueen eteläosassa sijatseva Gävle. Sen nosti maailmanmaineeseen suuri olkipukki, joka joutui vuosittain tuhopolton uhriksi. Välillä vartiointi ja suoja-­aidat katkaisivat erikoisen perinteen viideksi vuodeksi, mutta sitten rakennelma paloi taas maan tasalle.

Gävleä lukuun ottamatta seutu oli pitkään monelle ruotsalaisellekin vähemmän tuttua, ja täältä tiedettiin lähinnä Järvsön hiihto­keskus, jossa tukholmalaisetkin käyvät talvisin laskemassa.

Sitten koronapandemia sai myös ruotsalaiset innostumaan kotimaanmatkailusta, ja moni löysi alueen ihanuudet ja tuntemattomat helmet. Gävleborgissa reissatessa voikin tehdä samanlaisia helppoja mutta kivoja löytöjä kuin Suomessa.

Sellainen on esimerkiksi Orbadenin kylpylä, joka nousi 1930-luvulla näyttelijöiden ja muun kulttuuriväen suosimaksi kesänviettopaikaksi. Sittemmin Orbaden vaipui vuosi­kymmeniksi unholaan, mutta 2000-luvulla siitä on taas alettu rakentaa tyylikästä kohdetta infinity pooleineen ja kansain­välistä glamouria henkivine sviitteineen.

Ja onhan täällä tosiaan myös Ruotsin tuorein Unesco-kohde. Mikä selittää näin hienot koristelut ulkoa varsin tavanomaisten maatalojen seinillä?

Syy on pellava. Se oli aikoinaan tärkeä vaate­teollisuuden raaka-aine, ja vuosien 1750–1850 välillä alueen pellava­teollisuus oli huipussaan. Se teki myös viljelijöistä ennen­näkemättömän vauraita. Liikematkoillaan he näkivät kartanoita ja ylellisiä kaupunkikoteja, joiden tunnelmaa halusivat tavoitella myös kotipuolessa.

”Tapetti oli jo keksitty, mutta se oli vielä harvinaista ja todella kallista. Siksi koristelu tehtiin suoraan seinään”, Ohlson selittää.

Koristemaalareiksi hankittiin maan taitavimmat tekijät. Gästgivarsin maalauksista vastasi oman kylän poika, Jonas Wallström (1798–1862), joka oli saanut oppinsa hovi­maalarin kisällinä Tukholmassa. Tämä talo ei ollut koskaan asuin­käytössä, vaan toimi maanviljelijöiden juhlatilana. Osittain siksi alkuperäiset maalaukset ovatkin säilyneet näin hyvin. Huoneissa on entisajan huonekaluja ja esineitä. Niistäkin monet on koristeltu kauttaaltaan.

Erikoinen kapistus on sänky, johon on yhdistetty myös kaappikello ja kirjoituspöytä. Todellista oman aikansa korkea­teknologiaa! Itse sänky tosin näyttää todella lyhyeltä.

”Siihen aikaan ihmiset nukkuivat istuma-asennossa. He pelkäsivät, että jos makaa yöllä, kehon nesteet sekoittuvat ja ihminen kuolee”, Ohlson selittää.

Syitä saattaa olla muitakin. Tuon ajan taloissa oli puu­lämmityksen takia huono sisäilma, ja ihmisten keuhkot olivat monesti heikossa kunnossa. Puoli-istuvassa nukkuma-­asennossa oli helpompi hengittää ja yskiä öisin.

Kierros päättyy Gästgivarsin hienoimpaan huoneeseen, yläkerran ruokasaliin. Pitkälle pöydälle on katettu komea astiasto, ja sen taustalla on herkkä maisemamaalaus enkeli­kuvioineen. Moni kävijä yllättyy nähdessään salissa jotakin itselle tuttua. Ruotsalaisyritys Duro on valmistanut ympärillämme näkyvästä kuviosta yhä tuotannossa olevan Gästgivars-­tapetin, jota löytyy tuhansien kotien seiniltä.

Tsak, tsak, tsak, tsak, tsak, tsak, tsak!

Ilmassa leijuu koneöljyn haju, ja kymmenet erilaiset koneet säksättävät teollisuushallin katon alla. Olemme tulleet katsomaan pientä ihmettä. Tämä on Växbo Lin, Ruotsin ainoa pellava­tuotteita valmistava yritys.

Kuten Gästgivars ja muut Unesco-kohteet osoittavat, pellavalla oli aikoinaan iso taloudellinen merkitys alueelle. Tämänkin tehtaan lähistöllä toimi parhaimmillaan 50 myllyä, joissa kehrättiin lankaa tekstiiliteollisuuden tarpeisiin. Sittemmin puuvilla nousi suositummaksi, ja 1950-luvulle tultaessa pellavan tuotanto alkoi kuihtua. 1980-luvun lopussa viimeisinkin yritys oli lopettanut toimintansa. Juuri silloin paikalliset päättivät perustaa tänne uuden pellavatehtaan.

”Kymmenen vanhan miehen porukka hankki käytetyt laitteet Ranskan Lillestä ja avasi tämän paikan vuonna 1990”, kertoo Hanna Bruce, joka omistaa nykyään Växbo Linin miehensä Jacobin kanssa.

Kävijät saavat astella vapaasti tehdassalin ovesta sisään ja katsoa metrin päästä, kuinka koneet nakuttavat kangasta kasaan millimetri kerrallaan. Työntekijät säätävät laitteita ja kiikuttavat kankaat laaduntarkkailijoiden syynättäväksi.

Suurin osa laitteista on vuosikymmeniä vanhoja, ja halutut kuviot syötetään koneisiin reikäkortilla, jollaisia ensimmäiset tietokoneet käyttivät. Monet luulevatkin paikkaa ensin museoksi, eikä se ole kaukana totuudesta.

”Jos meillä hajoaa jokin kone ja varaosia, kysymme niitä yleensä Tukholman Tekniska Museetista”, Jacob Bruce sanoo.

Tehtaanmyymälän puolella on myynnissä kaikenlaista käsipyyhkeistä (noin 24 euroa) tiskirätteihin (noin 12 euroa). Moni karsastaa ensin korkeita hintoja, mutta hamstraa tavaraa ostoskoriin, kun on nähnyt tehdaskierroksella, miten paljon aikaa ja käsipareja yhden tuotteen valmistus vaatii. Niin teemme mekin.

”Nosta vain jalat ilmaan ja anna mennä”, Anders Malmberg kehottaa.

Käskystä! Pian liu’un kohti kymmenen metrin päässä häämöttävää mäntyä. Historiallisten nähtävyyksien lisäksi Gävleborgin alue tarjoaa vauhdikkaita aktiviteetteja. Orbadenin kylpylän lähistöllä sijaitseva Orbaden zip & climb on entisen hiihtokeskuksen rinteille rakennettu köysiseikkailupuisto, jossa liidetään valjaisiin kiinnitettynä puusta toiseen.

Hops! Saan jalkani puun tasanteelle ja jään odottamaan perässä tulevia kanssaseikkailijoita. Tällaisia puistoja löytyy nykyään ympäri maailmaa, mutta Orbadenin vetonauloja ovat luonnonläheisyys ja näköalat.

Rata on rakennettu korkealle ylärinteen puiden siimeksiin, ja edessä avautuu näkymä jokilaaksoon ja sitä ympäröiville kauniille kukkuloille.

Suurimman osan ajasta huomio menee tasapainoiluun, kun eteen tulee nuoralla kävelyä, erilaisia liukuja, huojuvia portaita… Välitasanteilla ehtii vilkaista ympärilleen ja harmitella, että puhelin kameroineen jäi pukukoppiin.

Aluksi korkeuksissa liikkuminen jännittää, mutta parin radan jälkeen alan luottaa valjaisiin. Korkeanpaikan­kammoinen kuvaajakin suoriutuu hommasta hyvin. Sitten tulemme viimeiselle radalle. Mäeltä alas kulkee 500 metriä pitkä vaijeriliuku, kuulemma Ruotsin nopein sellainen. Pudotusta on korkeimmillaan 70 metriä ja vauhti voi nousta 80 kilometriin tunnissa. Matka näyttää loputtoman pitkältä.

Kaiken lisäksi rinne on täynnä isoja kivenmurikoita. Mitä jos valjaat pettävät? Kämmenet hikoavat ja epäilykset valtaavat mielen. Onko tämä typerin asia, jonka olen koskaan tehnyt?

”Haluatko, että lasken neljään?” Malmberg kysyy.

Vastaan myöntävästi. Lähtölaskennan päätyttyä nostan jalat ylös ja toivon parasta. Pian vauhti kiihtyy, puut vilisevät ohi kuin nopeutetussa elokuvassa ja korvissa soi kova metallinen ulina. En ehdi ajatella mitään, ja hetken päästä olenkin jo alatasanteella. Tuntuu hienolta. Onnittelen itseäni, että uskalsin.

Onko tämä vitsi? Eihän tuosta voi kävellä! Mutta niin vain käännymme kohti kivikkoista ja mutaista polkua. Onneksi Oli ei ole tästä moksiskaan.

Oli on yksi Hälsinge Riddupplevelser -tilan yhdeksästä islanninhevosesta ja kulkupelini tänään. Katselen ihmeissäni, kuinka kauramoottori löntystää tyynesti pitkin polunkaltaista railoa.

Nyt ymmärrän, miksi paikan omistaja Karolina Svensk kutsui islanninhevosia metsien nelivedoksi. Ne kulkevat tuosta vain paikoissa, joissa ihminen olisi pulassa. Kiviä, kantoja, juurakoita... Neljästä jalasta on apua tasapainon ylläpitämisessä. Svensk kertoo, että hevoset tulkitsevat maastoa silmien sijaan tuntoaistillaan.

Näissä metsissä voi kuulemma liikkua susia ja hirviä. Tilan koira Molle juoksentelee edellä ja tulee kertomaan, jos huomaa sellaisia maastossa. Toiveista huolimatta emme näe mitään kotkaa kummoisempaa.

Puolivälissä pidämme eväshetken keskellä kaunista mänty­metsää ja viritämme riippumatot istuimiksi puiden väliin. Lämmin kantarellikeitto ja paikallisen leipomon eväsleivät maistuvat täällä erityisen hyviltä.

Paluumatkalle lähtiessämme Oli pysähtyy yhtäkkiä keskelle metsää. Koputtelen sitä kevyesti kylkiin saappailla, mutta hevonen ei halua liikkua. Ymmärrän hyvin. En itsekään jaksaisi talsia moisia kinttupolkuja. Svensk ratsastaa apuun ja toruu Olia. Kerron, että tunnen myötätuntoa sitä kohtaan.

”Älä tunne! Se vain pitää hauskaa sinun kustannuksellasi”, Svensk toteaa.

Hän nappaa lähipuusta pitkän risun, tyrkkää sen käteeni ja kehottaa pitämään sitä esillä loppuretken ajan. En tiedä pelkääkö Oli saavansa oksasta, mutta loppumatka menee ilman pysähdyksiä. Tallilla kiitämme ratsujamme harjaamalla ne kiireestä kantapäähän. Oli nauttii silmin nähden saamastaan hemmottelusta.

Vau mitkä maisemat! Ja mikä mökki! Joskus voi käydä niin, että majoitus osoittautuu reissun hienoimmaksi elämykseksi.

Olemme juuri saapuneet Bergaliv-majapaikan pihaan, ja tiedän jo nyt, että tämä on yksi niistä kokemuksista. Korkealle mäelle, metsän keskelle on rakennettu kaksi tyylikästä puista majoitusrakennusta, joiden kutsuminen mökiksi tuntuu jopa halventavalta (majoituksen hintakin on tosin tavallista tyyriimpi, yhdeltä yöltä noin 225 euroa per henkilö).

Saan kunnian yöpyä 2017 valmistuneessa pikku­talossa, jonka yksi esikuva oli japanilainen teemaja. Lattialla odottaa futonsänky, jonka päälle on aseteltu pehmeät tohvelit.

Ikkunan edessä on pehmustettu loikoilupaikka, josta voi ihailla näköalaa puunlatvojen yli. Olemme 250 metrin korkeudella. Alla virtaa Ljusnanjoki, joka levenee tässä kohtaa järveä muistuttavaksi lahdeksi. Horisontissa näkyy vuoren­tapaisia mäkiä.

Bergalivin omistaja Staffan Michelson esittelee paikkoja. Harmaahapsinen vanhempi herrasmies teki uran ympäristö­lakimiehenä Tukholmassa ja päätyi majapaikan pyörittäjäksi puolivahingossa. Joitakin vuosia sitten Michelson halusi ostaa metsää täältä Hälsinglandin alueelta, josta hänen isänsä oli kotoisin. Myyntiin tuli vuosia sitten suljetun hiihto­keskuksen metsittynyt tontti.

Kun Michelson seisoi katsomassa maisemia, hän totesi, että tämä kauneus pitää jakaa myös muiden kanssa. Lakimiehen tytär on ammatiltaan arkkitehti ja piirsi nämä mäellä seisovat rakennukset, joista toinen on valmistunut vasta vierailumme alla. Kaksi mökkiä on vielä työn alla.

”Tuo ensimmäinen oli valmistuttuaan ehdolla vuoden parhaaksi puurakennukseksi Ruotsissa”, Michelson toteaa ohimennen.

Vaikka näköalat ovat hulppeat, nämä eivät ole ökymökkejä vaan uuden ajan ekomajoitusta. Majoissa on kompostoivat wc:t, ja käsienpesuvesi tulee pienestä täytettävästä säiliöstä. Jos haluaa suihkuun, pitää mennä alas Orbadenin kylpylään. Sähköt ja wifi kuitenkin löytyvät. Rakennusmateriaalit ovat ekologisia, ja eristeenä on kuulemma suomalaista pellavaa.

”Sen ansiosta sisäilma on tosi hyvä”, omistaja kehuu.

Esittelykierroksen jälkeen Michelson poistuu ja jäämme nauttimaan iltapalaa. Maisema värjäytyy hempeän punertavaksi, ja auringon laskettua alas laaksoon syttyy sinne tänne valoja kuin pieniä kynttilöitä. Michelson oli oikeassa: kaikkien pitäisi kokea tämän maiseman kauneus.