Kämmenenpohjat hikoilevat. Epäilyttää ja hävettää, nuorisokielen anglismin mukaan cringettää. Siltä Kevin Svanströmistä tuntuu, kun on aika nousta puhumaan elävän yleisön eteen.

Svanström lukee alakouluaikaisia kouluaineitaan ääneen kahvilaan varta vasten kokoontuneelle pienelle joukolle.

– Jännitti paljon. Kun sitten vain aloin lukea, ei se niin pahalta enää tuntunutkaan. Pelko putosi pois, vaikka ensin hävetti, kirjastoalan opiskelija Svanström kuvailee tuntemuksiaan.

Seuraavaksi tarinointivuorossa on Niko Ronkainen, automaatiotekniikan opiskelija. Hänen tarinointinsa on visuaalista laatua.

Ronkainen heijastaa ottamiaan luontokuvia kahvilan seinälle ja ilmoittaa, ettei hän aio sanoa mitään, kuvat puhukoot puolestaan. Pian kuulemme silti juttua luontopaikoista, vaelluksista, telttaöistä ja maastoratsastuksesta.

Kulttuurialan opiskelija Satu Kankaanpää innostuu tarinoimaan hevosmuistoistaan. Hän inspiroitui Ronkaisen hevoskuvista. Kankaanpään mieleen palaa elävänä tilanne, jossa ratsastustallin iso hevonen melkein jyräsi pikku-Sadun yli.

Kulttuurikahvila Viian tarinaillassa ei näennäisesti tapahdu mitään ihmeellistä. Kynttilät palavat, teetä juodaan ja kakkua syödään, joku tarinoi, ja muut kuuntelevat. Tähän lehtijuttuun kirjoitetut sanat eivät saavuta sitä maagista tunnelmaa, joka vallitsee parituntisen tilaisuuden ensi minuuteista alkaen.

Ellei sanoista harras ja hurmos tulisi niin voimakkaita mielleyhtymiä, juuri niitä tekisi mieli käyttää.

– Tilanteen epävarmuudessa ja hauraudessa juuri on se hienous. Mitä vain voi tapahtua, ei ole käsikirjoitusta. Se on hedelmällinen, nöyrä tila, joka siihen syntyy ihmisten kesken, opintopsykologi Anne-Mari Maunumaa muotoilee ja herkistyy itsekin.

Maunumaa on Seinäjoen Ammattikorkeakoulun opiskelijoiden tarinailtojen moottori yhdessä korkeakoulupastori Aila Jaakkolan kanssa.

Kuluvana syksynä aloitetuissa illoissa on kuultu elämäntarinoita ja keksittyjä asioita, lapsuusmuistoja ja noloja sattumuksia.

– Ajatuksena on, että kuka tahansa voi puhua. Sovimme yhden tai kaksi tarinoijaa etukäteen, mutta muuten sana on vapaa kaikille, Maunumaa kertoo.

Ammattikorkeakoulu järjestää opiskelijoilleen monenmoista vapaa-ajan ohjelmaa. Opiskelijaelämään kuuluu usein biletys, mutta myös tarinailtojen kaltaisille kokoontumisille on tilausta.

Moni tuntee olonsa uudella opiskelupaikkakunnalla yksinäiseksi tai pitää muutoin hankalana liittyä muiden joukkoon. Tarinailtoihin tullaan arastellen, mutta usein yhden kuuntelukerran jälkeen osallistujat rohkaistuvat itse ääneen.

– Ehkä tämä on sellainen back to basics -juttu. Ollaan yhdessä ja kuunnellaan toinen toistamme. Opiskelijoilla on opintojensa lisäksi valtavasti paineita ja ahdistusta esimerkiksi ilmastonmuutoksen, sodan tai pandemioiden vuoksi. Tarinaillat voivat olla paikka, josta voi ammentaa toiveikkuutta, Aila Jaakkola tulkitsee.

Järjestäjien tehtävä on huolehtia, että tapahtuma on turvallinen kaikille. Tarvittaessa he puuttuvat asiaan, jos jutut menevät liian rajuiksi. Niin ei ole käynyt.

– Nämä ovat rauhallisia, pysähtyneitä hetkiä. Ajattelen niin, että jokainen tarina, oli se sitten miten arkinen tahansa, on lahja kuulijoille. Kuulija puolestaan antaa lahjan puhujalle keskittyessään ja hiljentyessään tarinan äärelle. Puhuja tulee kuulluksi ja nähdyksi. Se on arvokasta, Anne-Mari Maunumaa perustelee.

Elävä tarinankerronta on aineetonta kulttuuriperintöä, jonka vaaliminen on monella tavalla arvokasta. Anna-Maria Toivonen, kouluttaja, esiintyvä taiteilija ja ammattimainen tarinankertoja, on ottanut elämäntehtäväkseen pitää hengissä, jatkaa ja jalostaa suullista tarinankerrontaperinnettä.

– Digilaitteet ja nykyihmisen hektinen elämäntyyli ovat syrjäyttäneet perinteisen tarinankerronnan. Niin ei saisi olla. Älypuhelin ei voi korvata kohtaamisia ja keskittyneitä hetkiä, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen tarinoimaan ja kuuntelemaan.

Toivosen viesti ei ole digiänkyrän mutu-tuntumaa. Pedagogina hän tietää, että tarinoinnin katoaminen elämästämme vie mukanaan ajattelun avaimia, mikä lopulta vaikuttaa toimintakykyymme.

– Ihminen tarvitsee mieli­kuvitusta, jotta hän pystyy ohjaamaan omaa toimintaansa. Mielikuvitus ei kehity, jos vain katselemme videoita tai elokuvia. Tarvitaan taidemuotoja, joissa saamme itse kuvitella ne kuvat.

Erityisen huolissaan Anna-Maria Toivonen on lapsista ja nuorista. Niin taitaa olla koko yhteiskunta, sillä mediassa on jatkuvasti otsikoita, joissa sanotaan, että lapset eivät jaksa keskittyä.

Somen välkähtelevät kuvat ja pikaiset videot ovat joidenkin mielestä tuottaneet kokonaisen lyhytjännitteisen ja keskittymiskyvyttömän sukupolven. Tätä käsitystä Toivonen ei alle­kirjoita.

– Väitän, että lapset kyllä jaksavat keskittyä kuuntelemaan pitkääkin tarinaa tai lukemaan kirjaa, kun heille vain tarjotaan se mahdollisuus digitaalisen maailman sijaan. Peli ei ole vielä menetetty.

Toivonen on vienyt tarinankerrontaperinnettä peruskouluun ja ammattikouluihin. Hän myös järjestää tarinankerrontaesityksiä, joiden suosio on kovasti kasvamassa.

– Ihmiset kaipaavat tässä ajassa hetkiä ilman digilaitteita. Tarinailtoihin osallistuneet ovat lisäksi hämmästelleet, miten nopeasti aika illoissa kuluu, monen ei ole tehnyt edes mieli vilkuilla puhelinta.

Monet sanovat yllättyneensä, miten taianomainen tunnelma tarinankerrontahetkessä syntyy. Tarinan voima on ikiaikaista. Tarinankerronnassa on jotakin hoitavaa. Ihminen tarvitsee tarinoita.

Suusta suuhun, silmästä silmään, sydämestä sydämeen – niin Toivonen kiteyttää suullisen tarinankerronnan perustan.

Älylaitteet vievät ihmisten huomion usein myös kulttuuritapahtumissa. Seinäjoen tarinailloissa puhelinten käyttöä ei ole kielletty.

– Hyvä huomio! Ei ole tarvinnut kieltää, koska kukaan ei ole ottanut niitä esille ensinkään, Anne-Mari Maunumaa iloitsee.

Kahvilanpitäjä Jenni Pöytälaakso Kulttuurikahvila Viiasta pitää tarinailtaa juuri sellaisena tapahtumana, joita hän kahvilaansa haluaakin. Pöytälaakso on koulutukseltaan kulttuurituottaja.

– Tarinailta on juuri sellainen tapahtuma, jollaista itsekin olen kaivannut.

Seinäjoen Ammattikorkeakoulun opiskelijoiden tarinaillat jatkuvat myös ensi vuonna. Kevin Svanström aikoo tulla toistekin. Seuraavalla kerralla hän aikoo tarinoida jotakin muuta. Hän harrastaa fiktion, erityisesti fantasian, kirjoittamista.

– Tästä sai sellaisen innostuksen, ettei omien tekstien lukeminen muille niin kauheaa ole. Päin vastoin, tämähän oli kivaa.

Illan lopuksi Vital Braslvets pyytää puheenvuoron. Hän haluaa kertoa päässeensä vaikeasta elämäntilanteesta vihdoin selville vesille.

Ukrainasta äitinsä kanssa Suomeen pikkupoikana muuttanut Braslvets kuvailee lapsuuttaan sekavaksi. Kavereita oli vaikea saada. Nyt elämä näyttää valoisammalta, vaikka sotauutiset ahdistavatkin. On opiskelupaikka ja muutenkin asiat rullaavat.

– Olen saanut uuden alun. Olen melkein kuin uusi tyyppi nyt. Siltä se tuntuu.

On aika lähteä kotiin. Tarinaillan osallistujien posket punoittavat, ja katseet ovat hieman pöllämys­tyneitä. Mitä juuri tapahtui?

Hetken verran tuntui, että sai olla osa jotakin merkittävää. Lämpö seuraa mukana vielä pitkään, vaikka joukko hajaantuu mustaan iltaan, kukin taholleen.